Minuus syntyy sepitteistä

09.07.2010

Villit ajatukset -sarja

Teksti: Annikka Mutanen

Minuus on kenties illuusio, mutta pysyvä. Se ei voi rakentua ilman ruumista eikä säilyä ilman muistia.

Julkaistu Tiede -lehdessä 5/2010.

Herra Thompson ei tiedä missä on eikä tunnista ketään. Kaiken aikaa hän sepittää ääneen puhellen selitystä tilanteelleen ja tapaamilleen ihmisille. Usein hän on kauppias ja myy lääkärilleen juustoa. Hetki toisensa, päivä toisensa jälkeen hän synnyttää aina uutta tarinan pätkää, joka kohta unohtuu ja korvautuu uudella.

Thompson kärsii Korsakovin syndroomasta ja esiintyy neurologi Oliver Sacksin klassikkokirjassa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Lisäksi hän ponnahtanut kerta toisensa jälkeen esiin myöhemmissä teoksissa, joissa pohditaan, mikä ihmisen minuus oikeastaan on ja millaisissa kantimissa se kiikkuu. Minuus on tarina, ja se kiikkuu muistin varassa, väittää Sacks.

Keksimällä järkeä elämään

Thompson ja Sacks ovat mukana myös fyysikko Kari Enqvistin kirjassa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kirjassaan Enqvist muun muassa ihmettelee, mitä hänen äidilleen tapahtui, kun tämä sairastui Alzheimerin tautiin.

Eräänä päivänä Enqvistin äiti katosi. Hän löytyi iltamyöhällä tienvarren pensaikosta noin kymmenen kilometrin päässä kotoaan, ja pelastuspalvelun vapaaehtoisille hän kertoi viettävänsä kahden viikon kuntolomaa. Mielestään hän oli paraikaa ulkoiluttamassa koiria. Hänet vietiin sairaalaan, ja siellä hän väitti, että pelastajat – ”nuo kaksi hullua” – olivat hakeneet hänet kotoa.

Äiti vietti yön terveysasemalla mutta pakeni sieltä seuraavana päivänä. Vuorokautta myöhemmin hänet löydettiin lähistöltä, kun hän yritti päästä autoon, jota luuli poikansa autoksi. Hän selitti olleensa sauvakävelyllä ja väitti nukkuneensa yön kotonaan. Hänen mielestään professoripoika ja tämän vaimo olivat olleet hänen kanssaan.
Tällä kertaa äiti passitettiin keskussairaalan suljetulle psykiatriselle osastolle, mistä hän onnistui muutaman päivän päästä jälleen livahtamaan omille teilleen. Hän taivalsi sairaalatossuissa viiden kilometrin matkan kotiinsa ja pyysi naapuria avaamaan oven, kertoi tulleensa leikkaamaan ruohoa ja selitti olevansa yksin, koska Espoossa oli paraikaa isot juhlat, joissa kaikki muut olivat. 

Tämä on tuttua muillekin Alzheimer-potilaiden omaisille. Vaikka muisti on mennyt täysin tai siihen on syöpynyt suurenevia reikiä, ihmisellä on voimakas tarve löytää järkevä selitys sille, kuka hän on ja mitä tekemässä.

Terveetkin tekevät samoin

Herra Thompson ja Enqvistin äiti ovat sairaudessaan traagisia hahmoja, mutta kaikki me toimimme pohjimmiltaan samoin. ”Jokainen meistä laatii ja elää kertomuksen, ja tämä kertomus on sama kuin me, meidän identiteettimme”, Sacks kirjoittaa.

Määritelmän mukaan minuus on kohtalaisen samana pysyvä, ehjä käsitys omasta itsestä itsenäisenä ja muista ihmisistä erillisenä toimijana. Enqvistillä, Sacksilla ja muilla terveillä ihmisillä kertomuksessa on pysyvyyttä, koska heidän muistinsa on tallella. Silti niin sanottujen normaalienkin ihmisten minuus on vain hetki hetkeltä uusiutuvaa sepitettä eikä kovin paljon luotettavampaa tekoa kuin muistamattomilla mummoilla, sanoo filosofi Daniel Dennett.

Hän kysyy, oletko todella se sama henkilö, jonka lastentarhaseikkailuita pystyt elävästi tai hämärästi muistelemaan. Oletko sinä se lapsi? Vai oletko jo vähitellen muuttunut joksikuksi muuksi?
Kirjassaan Tietoisuuden selitys Dennett näkee paljon vaivaa karkottaakseen ajattelutottumuksiimme juurtuneen minän, joka majailee aivoissa kuin kummitus koneessa: tulkitsee aistihavaintoja, kokee tunteita ja tekee päätöksiä.

Ei siellä ole ketään, Dennett sanoo. Ei ole katsojaa, ei edes yhtenäistä tietoisuutta. Hermosoluista koostuvat rinnakkaiset ja peräkkäiset virtapiirit vain työstävät aistisyötteistä toimintaa sääteleviä ”vedoksia”, eräänlaisia hypoteeseja siitä, mistä milloinkin on kyse. Yhdessä ne luovat illuusion minästä.

Tämä illuusio on ihmiselle elintärkeä, ja siksi sen suojelu on automaattista. Hämähäkit kutovat verkkoa tarkoitusta miettimättä, samoin majavat rakentavat patoja. Ihmisten taas ei tarvitse tietoisesti tai tarkoituksella hahmotella tarinaa itsestään ja elämästään.

”Tarinamme sepittyvät, mutta enimmäkseen me emme sepitä niitä, ne sepittävät meidät. Ihmisen tietoisuus ja kerronnallinen minuus on niiden tuote, ei niiden lähde.” 

Dennett lainaa myös filosofi Marvin Minskyä, joka arvelee, että me keksimme minuutemme samaan tapaan ja samasta syystä kuin keksimme jumalatkin.

”Mitä tahansa tapahtuukin, missä tai milloin hyvänsä, olemme aina taipuvaisia ihmettelemään, kuka tai mikä sen on aiheuttanut. Tämä saa meidät keksimään selityksiä, joita emme ehkä muuten tulisi ajatelleeksi, ja se auttaa meitä ennustamaan ja hallitsemaan paitsi ulkomaailman myös mielen tapahtumia.”

”Entäpä jos samat taipumukset johdattavat meidät kuvittelemaan asioita ja syitä, jotka eivät ole olemassa? Silloin keksimme väärää jumala- ja taikauskoa ja näemme sen kädenjäljen jokaisessa satunnaisessa yhteen lankeamisessa. Ehkä tosiaankin tuo outo sana ’minä’ – kuten lauseessa ’minä sain juuri hyvän ajatuksen’ – heijastaa samaista taipumusta.”

Psykologi puolustaa minuutta

Liisa Keltikangas-Järvinen, kokeellisen persoonallisuustutkimuksen suomalainen uranuurtaja, ei hyväksy minuuden mitätöintiä. Minuus on psyykeltään terveellä ihmisellä niin pysyvä, että sellaisesta käsitteestä voidaan puhua, Keltikangas sanoo. Ihminen voidaan tavoittaa samalla persoonallisuuden kuvauksella vielä vuosikymmenien päästä. Ihminen myös tuntee itsensä samaksi eikä täysin toisenlaiseksi.

Minuus muokkaantuu elämän varrella, mutta kuinka päin kausaliteetti perimmiltään toimii, on mahdotonta sanoa. Elämän tapahtumat, ihmisen kokemukset ja käsitys itsestä vaikuttavat kaiken aikaa toisiinsa. Ihminen tulkitsee elämänsä tapahtumia minäkäsityksensä pohjalta, ja tapahtumat ja kokemukset vaikuttavat hänen minuuteensa.

Kun minuus lapsuudessa alkaa kehittyä, se rakentuu ensisijaisesti vuorovaikutuksessa läheisimpien hoivaajien kanssa. Ensin lapsi tajuaa olevansa äidistä erillinen olento. Hän huomaa, että tuo on minun jalkani, tuo on minun käteni ja niitä voi liikutella. Sen jälkeen hän muodostaa minuuttaan peilaamalla itseään äitiin, isään, ja vähitellen muihin ihmisiin. Murrosikä muuttaa minuutta väkisin, mutta varhaisaikuisuudessa minuus saavuttaa sellaisen pysyvyyden, etteivät kokemukset koko ajan muuta sitä, vaan ihminen pikemminkin tulkitsee kokemuksia itsensä kautta. Aikuisiällä minuutta muuttavat voimakkaimmin kriisit, suuret vaikeudet ja onnettomuudet.

Ilman muistia minuus kuitenkin häviää, Keltikangas sanoo. Ilman riittävää pysyvyyttä minuutta ei ole. Sen katoaminen voi muuttaa myös ihmisen persoonallisuutta tai jopa hävittää sen niin, ettei häntä voi enää kuvailla tietynlaiseksi ihmiseksi.

Minuus alkaa ruumiista

Neurologi Sacks kertoo kirjassaan muistinmenetysten lisäksi myös naisesta, joka menettää ruumiinsa. Häneltä katoavat kokonaan aistimukset omasta kehosta. Hermoyhteydet eivät tuo enää mitään tietoa lihaksistosta. Sacks toteaa myötätuntoisesti, että nainen ei enää omista ruumistaan.

Tämä on suuren luokan onnettomuus fyysisesti aktiivista elämää viettäneelle potilaalle, mutta ruumiinsa hukanneen ihmisen minuus ei silti ole vaarassa hajota, lohduttaa Keltikangas. Ihmisen käsitys itsestä ja jopa omasta kehosta voi säilyä vahingoittumattomana, vaikka hän halvaantuisi tai häneltä amputoitaisiin ruumiinosia.

Minuutta ei kuitenkaan koskaan voi syntyä ilman ruumista. Minuus alkaa kehittyä, kun lapsi havaitsee, että hän on eri olento kuin se, joka häntä hoitaa. Tätä sanotaan kehonkaavan muodostumiseksi. Joskus voi käydä niin, ettei irtaantumista tapahdu eikä lapselle synny selkeää käsitystä, että hän on oma erillinen olionsa. Silloin on kyse vakavasta häiriöstä.

Kehonkaavan ongelmista kertoo esimerkiksi se, ettei ihmisellä ole pysyvää käsitystä ulkonäöstään. Hänen täytyy käydä tarkistamassa peilistä, tunnistaako hän itsensä. Hänestä saattaa tuntua, että hänen nenänsä on kasvanut tai että hän on muuten muuttanut muotoaan.

Lievempi merkki samasta häiriöstä on viiltely. Itsensä viiltelijän täytyy tuntea kipua varmistaakseen, että hän on olemassa.

Tosiasioita ei ole

Seisooko tervekin minuus pelkkien toistaan seuraavien sepitysten vai sittenkin pysyvämpien tosiasioiden pohjalla? Tämä on Keltikankaasta mieletön kysymys:

– Kun puhumme ihmisen kokemuksesta, niin mikä on tosiasia? Minun kokemukseni on yhtä tosi kuin mikään toisen ihmisen tulkinta siitä. Minuus ei perustu siihen, montako euroa saan palkkaa, tai sen kaltaisiin faktoihin ja konkretiaan.

Kun psykologit havainnoivat esimerkiksi kasvatustilanteita ja havainnoinnin perusteella kuvailevat niitä, voi käydä niin, että tilanteessa olleiden lasten kokemuksella ei ole mitään yhteistä sen kanssa, mitä tarkkailijat näkivät.
– Sen takia minuudessa ei ole tosiasioita, vaan minuus heijastaa tunteiden ja kokemusten maailmaa.