Entä jos olisimme jääneet savannille?

09.07.2010

Teksti: Juha Valste

Savannimaisema houkutteli ajatusleikkiin: Millaista olisi heiluttaa kivi-iskuria leijonien ja antilooppien seurassa? Miten meillä ihmisillä menisi, jos olisimme jääneet tasolle, jonka apinaihmiset saavuttivat jo 2,5 miljoonaa vuotta sitten?

Julkaistu Tiede -lehdessä 5/2010.

Astun tansanialaisella Serengetin savannilla maastoautosta ja katselen safariautojen uurtamia ajouria. Jos ne poistettaisiin, maiseman voisi kuvitella samankaltaiseksi, missä jo miljoonien vuosien takaiset ihmisensukuiset lajit elivät.

Entä jos emme koskaan olisi kehittyneet aivoiltamme, tekniikoiltamme ja kulttuureiltamme mutkikkaammiksi kuin tuolloin emmekä olisi koskaan lähteneet näiltä savanneilta? Millainen olisi meidän maailmamme, ja miten vaikuttaisimme muuhun täkäläiseen elämään? Tehdäänpä ajatuskoe.

Häivytän siis mielessäni landroverit ja ajourat sekä taivaalta lentokoneiden vanat. Kuvittelen itseni vaatteettomaksi, tummaihoiseksi, 1,5 metrin mittaiseksi, hieman nykyistä karvaisemmaksi ja nykyistä litteäkalloisemmaksi.

Lajini, Australopithecus garhi eli nokkela-apinaihminen, ilmaantui näille savanneille jo 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Olen planeetan älykkäin eläin – ainoa, joka osaa valmistaa kivestä valikoiman työkaluja ja aseita – ja tajuan nerokkuuteni tekevän minut luomakunnan kruunuksi. Simpanssit, nuo typerät rystykävelijät, osaavat korkeintaan poimia luonnonkiven.

Tähystelen maiseman nopeasti petojen varalta, mutten näe, kuule tai haista mitään vaarallista. Tuolla akasian varjossa näen oman laumani, ja alan astella sen suuntaan.

Vaarini on kiviseppä

Vaarini, yksi lauman arvohenkilöistä, istuu askarrellen joen uomasta noutamiensa tummien, tuliperäisten kivenlohkareiden äärellä. Hän iskee valitsemastaan kivestä vasarakivellä sirpaleen, sitten toisen. Sirpaleissa on hyvin terävä reuna, jolla on helppo leikata esimerkiksi antiloopin nahkaa. Kiviseppä valmistaa yhä uusia sirpaleita ja levyjä, joista tulee erilaisia iskureita, leikkureita, kaapimia ja lävistimiä. Yksinkertaisesta ulkonäöstään huolimatta esineet toimivat hämmästyttävän tehokkaasti.

Ryhmä laumamme naisia lähtee keräämään syötävää jokivarresta. Heillä on puusta tai luusta tehdyt, teroitetut kepit, joilla voi kaivaa maasta juuria, sipuleita ja meheviä hyönteisentoukkia. Löydetyt herkut he kuljettavat antiloopinnahkaisessa kantoliinassa.

Hankimme suurimman osan ruoasta keräämällä, mutta mielellämme myös metsästämme ja hyödynnämme petojen saaliiksi joutuneiden eläinten haaskoja. Metsästämällä saadun ruoan merkitys on suurempi kuin sen määrällinen osuus ravinnosta, sillä saaliseläimistä saamme runsaasti proteiineja ja rasvaa.

Aika paratiisimainen paikka

Savannilla on hyvä elää. Vaihteleva, mosaiikkimainen elinympäristö tarjoaa ruokaa ja suojaa ympäri vuoden. Sadekausi ja sitä seuraava kasvillisuuden ylenpalttinen lisääntyminen ovat yltäkylläisyyden aikaa. Vaikeinta on kuivan kauden loppuvaiheessa, mutta sekin on siedettävissä, sillä joet ja järvet eivät kuivu kokonaan.

Sadekauden päättyessä joka puolella rehottaa mehevä vihreys. Maisemaa hallitsevat erilaiset kookkaat nisäkkäät, joista suurin osa on kasveja syöviä sorkka- ja kavioeläimiä. Laiduntavat gnuut, savanniseeprat, topit, erilaiset gasellit, iso- ja pensassarvikuonot, kirahvit sekä norsut täplittävät savannia taivaanrantaan saakka.

Enemmän kuin laiduntajia on erilaisia pieniä nisäkkäitä. Suurin osa niistä on jyrsijöitä, kuten myyriä, hiiriä, piikkisikoja, oravia ja hyppijöitä. Ne piiloutuvat kuitenkin kasvillisuuden joukkoon eivätkä näy maisemassa, kuten eivät näy jänikset tai monet eri päästäisetkään.

Laiduntajien ja pikkueläinten runsautta käyttävät hyväkseen pedot. Pienen akasian varjossa lojuva leijonalauma tekee leijonien mielityötä: lepää syömisen rasituksista. Joukko savannikoiria jolkuttelee hämäävän viattoman näköisesti kohti nuorta gnuuta, joka laiduntaa vähän erillään laumasta. Hyeenaklaani ottaa aurinkoa ja kerää voimia yön touhuihin pesäkolojensa äärellä. Kyljellään maha täynnä lojuva gepardi katsoo välinpitämättömänä lähellä laiduntavaa savannigasellia.

Myyriä, hiiriä, liskoja, käärmeitä, lintuja, linnunmunia, toukkia ja kookkaita hyönteisiä saalistaa suuri joukko erilaisia pikkupetoja, kuten afrikanvillikissa, mangustit ja sakaalit.

Johtajaa ei tarvitsisi totella

Meitä apinaihmisiä savannilla on muutaman sadan neliökilometrin alueella viisi laumaa, jokaisessa 10–20 yksilöä. Kustakin porukasta tavallisesti 2–4 on hyväkuntoisia aikuisia miehiä. Lauman johtajana on muita vahvempi ja älykkäämpi äijä, joka päättää, minne lauma kulloinkin menee ja mitä se tekee. Useimmat lauman lapsista ovat pomon jälkeläisiä – eivät kuitenkaan kaikki.

Teoriassa meidän ei ole pakko noudattaa johtajan toiveita: voimme olla menemättä tai tekemättä. Silloin kuitenkin joudumme eroon laumasta, ja sitä kartamme kuin ruttoa.

Yksinäinen apinaihminen on helppo saalis hyeenoille, leopardille tai leijonille. Kokonaisen lauman kimppuun ei edes leijona käy mielellään. Tulos voisi olla laiha, sillä isonkin kissan on vaikea keskittyä saalistukseen, kun kymmenkunta meikäläistä riehuu kirkuen sen kimpussa ja takoo sitä päähän teräväsärmäisillä kivenmukuroilla.

Ääntely säestää yhteistyötä

Puolustautumisen lisäksi laumamme toimii yhteistyössä etsiessään ruokaa. Tähystelemme hedelmiä ja kaivelemme teroitetuilla kepeillä juuria ja mukuloita. Jos löydän hyvän esiintymän, hihkun muut paikalle.

Ai niin, sanoinko jo, että meillä on monenlaisia ääniä: meillä on suuri valikoima erilaisia äännähdyksiä mörähdyksistä kimeisiin vinkaisuihin merkitsemään erilaisia kasveja, eläimiä ja aikeita tai tarpeita.
Äänivalikoimamme on paljon runsaampi kuin esimerkiksi yksinkertaisilla simpanssinaapureillamme.

Puista noukituista tai maasta kaivetuista aarteista osan syömme heti, mutta osan otamme mukaan ja viemme nahkaliinoissa yöpymispaikalle. Sinne jääneet kiviseppä sekä pari vanhusta ja yksi käsivarren murtumaa paranteleva heppu tarvitsevat hekin ruokaa. Emmehän me mitään raakalaisia ole!

Matkalla tapahtuu vielä. Kaartelevat korppikotkat osoittavat jonkin pedon onnistuneen saalistuksessa. Siispä hölkkäämme paikalle toiveikkaina. Suuri osa seepravainajasta on jo kadonnut parin urosleijonan pullottaviin mahoihin. Hyeenat ovat hävittämässä loppuja, kun me tulemme vaatimaan omaa osaamme. Ryntäämme viiltävästi kirkuen suoraan hyeenojen kimppuun – ja hyeenat jättävät haaskan. Onnistumme leikkaamaan raadosta melkoisen määrän lihaa, ennen kuin tilanne kehittyy liian uhkaavaksi. Sitten lähdemme palailemaan yöpymispaikalle kantaen liha-, juuri- ja hedelmätaakkojamme.

Aina eivät asiat tietenkään suju yhtä hyvin. Etsimisestä huolimatta hedelmiä ja juuria ei välttämättä löydy, ja käyttökelpoisia haaskoja sattuu kohdalle vain silloin tällöin. Pedot ja haaskansyöjät eivät aina väisty saaliltaan.
Jotakin syötäväksi kelpaavaa löytyy kuitenkin melkein poikkeuksetta. Hyönteisiä, toukkia, myyriä, hiiriä, linnunmunia, liskoja, käärmeitä, kaloja – rannat ja savanni ovat ehtymätön ruoka-aitta, jonka tarjonta vaihtelee mutta jossa melkein aina on jotakin.

Eväät olojen mukaan

Naapureinamme häärii suuri joukko erilaisia eläimiä. Paviaanilauma, joka elää jokseenkin meidän laillamme keräilyllä ja satunnaisella metsästyksellä, jättää meidät kiviaseinemme visusti rauhaan. Meidän ja niiden välinen kilpailukin on melko vähäistä, sillä vielä simpanssejakin simppelimmät paviaanit eivät raukat osaa käyttää juuri mitään apuvälineitä.

Voin kehua, että ylivertaisen älykkyytemme lisäksi olemme aikamoisia ekoepeleitä. Saamme niin harvoin saaliiksemme antilooppeja, seeproja tai muita laiduntavia saaliseläimiä, ettei tällä ole mitään vaikutusta näiden eläinten kantoihin. Keräämiemme hedelmien, juurten, maavarsien, sipulien ja muiden kasvinosien määrälläkään ei ole vaikutusta kasvien määrään.

Meidän kaikkien Afrikan savanneilla elävien apinaihmisten yhteinenkin merkitys ekosysteemissä ja osuus sen energiavirroista on todella pieni. Jokaisella laumalla on kymmenien neliökilometrien laajuinen ”oma” alue, jonka tuotannosta vain pieni murto-osa päätyy lauman käyttöön.

Asemaamme ekosysteemissä eivät horjuta kuivuudet, tulvat tai eläinsairaudet, sillä olemme äärimmäisen opportunistisia. Leijonat kuolevat nälkään, jos suuret laiduneläimet häviävät, mutta me korvaamme suuret eläimet pienillä. Jos viikunarutto tuhoaa viikunasadon, viherkyyhkyt häviävät mutta me syömme juuria ja siemeniä.

Opportunismi ja liiallisen erikoistumisen välttäminen ovatkin valttejamme elämän korttipelissä.

Maailma on muuttunut

Kaikki eivät ole saaneet yhtä hyviä kortteja. Nykysavannilla on valtavia eläinlaumoja, mutta kantavanhempiemme ajoista fauna on lässähtänyt monin osin vaatimattomamman kokoiseksi.

Silloin täällä eli monensukuisia norsuja, maalaiskiaisia muistuttavia parin tonnin painoisia Ancylotheriumeita, vain vähän leijonaa pienempiä jättihyeenoja (Pachycrocuta) ja kolmea lajia sapelihammaskissoja (Megantereon, Homotherium ja Dinofelis), joiden koko vaihteli leopardin kokoisesta leijonan suuruiseen. Kaikki nuo kuolivat sukupuuttoon noin 1,4 miljoonaa vuotta sitten.

Suunnilleen 900 000 vuotta sitten Afrikasta katosivat 3–4 kertaa pahkasian kokoiset jättisiat. Noin puoli miljoonaa vuotta sitten oli hevosta suuremman jättiantilooppi Hippotragus gigaksen vuoro. Samoihin aikoihin hävisivät myös gorillan kokoiset jättipaviaanit ja kirahvieläimiin kuulunut, yli tonnin painoinen Sivatherium.

Itse asiassa valtaosa tästä ikuisen tuntuisesta savannistakin on välillä metsittynyt ja välillä aavikoitunut meidän 2,5 miljoonan vuotemme aikana. Maapallo on kokenut useita jäätiköitymisvaiheita, joita ovat erottaneet vaihtelevan pituiset lämpimämmät jaksot, interglasiaalit. Afrikan suuren hautavajoama-alueen lämpötilojen ja sademäärien vaihtelun mukaan aavikot ja kuivat savannit ovat vuorotelleet täällä kosteiden heinikkoalueiden ja trooppisten lehtimetsien kanssa.

Megafaunan eli suurten eläinten häviäminen sukupuuttoon johtui todennäköisesti ilmastonmuutosten aiheuttamista muutoksista suurekosysteemeissä. Savannielämään varustautuneet kookkaat ja hitaasti lisääntyvät lajit eivät pysty sopeutumaan riittävän nopeasti elinympäristönsä suuriin muutoksiin.

Tähän havahdun, ja huomaan taas seisovani maasturini kyljessä. Tässä me nyt olemme. Opportunismin ja erikoistumattomuuden ansiosta apinaihmiset pystyivät todellisessa maailmassa lopulta kehittymään entistä isopäisemmiksi ihmisiksi. Vaikutus ekosysteemeihin on sekin ollut kasvamaan päin.

Juha Valste on tiedetoimittaja, filosofian maisteri ja evoluutiobiologi. Hän luennoi Helsingin yliopistossa ihmisen evoluutiosta ja on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa ja lukuisia artikkeleita.

Nokkela-apinaihminen Australopithecus garhi

eli noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Etiopian alueella. Se valmisti kivestä alkeellisia työkaluja ja aseita. Lajin tärkeintä elinympäristöä olivat Afrikan vaihtelevat savannit, joenvarsimetsät ja järvien rannat.

Päätekstin kuvaukset sen elintavoista ovat akateemisia arvauksia, jotka perustuvat osaksi alan tutkijoiden käsityksiin muinaissukulaisistamme, osaksi mielikuvitukseen.

Emme tiedä varmasti, kehittyikö nokkela-apinaihmisestä myöhempiä ihmisiä vai oliko laji evoluutiopuumme sivuhaaraa. Aiemmin Tiede-lehdessä julkaistut evoluutiopuut kallistuvat sivuhaarakäsityksen puolelle. (Ks. Sukupuussa kaksi päähaaraa, Tiede 3/2006, s. 22–23, ja Sukupuu elää, Tiede 8/2008, s. 28–29.)