Arkisuomeen yrittää artikkeli

04.01.2011

Teksti: Anni Jääskeläinen

Entä käytätkö sanaa ”siis” uudella, tunteenomaisella tavalla? Harmittaako muutos?
Ei auta harmitella, sillä muuttumattomina säilyvät vain kielet, joita kukaan ei enää puhu. Ne ovat kuolleita kieliä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 12/2010

Muutos, myös kielen muutos, herättää närää. Yleisönosastoissa kuohuu, ja ammattilaisetkin esittävät synkeitä ennusteita: Suomen kielen taso laskee. Englanti tunkee suomeen. Ei ennen puhuttu näin. Kieli menee rappiolle. Uhkakuvat ovat toisaalta puppua ja toisaalta vähän totta. Ongelma on se, että kielen tilan kommentoijat tarkoittavat helposti eri asioita. Käy niin kuin sananparressa: yksi puhuu aidasta, toinen aidanseipäästä.

Kieli ei ole yksi systeemi vaan joukko toisiinsa kietoutuvia muotoja. On puhekieli ja kirjoitettu kieli. Puhekielessä on alueellisia ja sosiaalisia murteita, tapoja puhua. Puhujat käyttävät erilaisia tyylejä eri tilanteissa.

Mikä tahansa kieli muuttuu. Muuttumaton on vain kuollut kieli, jota kukaan ei enää puhu. Muutos ei siis ole vain kielen luonteenomainen vaan myös välttämätön ominaisuus. Ilman muutoksia kielen ilmaisuvoima vähenee.

Näitä viedään nyt

Myös suomen kielessä on tapahtunut ja tapahtuu paraikaakin kiehtovia muutoksia. Jotakin lähtee, jotakin tulee tilalle. Useimpia muotoja harva jää kaipaamaan. Kuka esimerkiksi tietää, mikä on objektin predikatiivi?

Keitin kahvin vahvaa.

Tässä lauseessa objektin predikatiivi on sana vahvaa. Muoto alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Merkitykseltään läheisiä ilmauksia meillä toki on: Keitin kahvista vahvaa. Keitin kahvin vahvaksi. Saman asian voi siis ilmaista toisinkin, joten objektin predikatiivi joutaa pois, vaikka säälihän sitä tulee.

Otetaan toinen esimerkki ilmauksista, jotka nyt vetelevät viimeisiään.

Vene kiersi nientä.
Katso sinä lasta.
Siellä pitää seistä.

Näissä lauseissa ovat vaarassa konsonanttivartalot. Kohta kaikki kiertävät veneellä niemeä.  Tulevaisuudessa katsonemme lapsea, ja todennäköisesti suomeksi pitää myös seisoa.

Kadonnutta vaikea tajua

Menneet muodot kuulostavat sitä oudommilta, mitä enemmän niistä on aikaa. Kielessämme on ollut esimerkiksi ensimmäisen infinitiivin passiivi.

Ensimmäinen infinitiivi on se verbimuoto, jota kutsutaan myös verbin perusmuodoksi, siis laulaa, mennä, haluta. Perinteisessä kieliopissa sille on listattu myös translatiivimuoto, kuten laulaakseen, mennäkseen, halutakseen. Tämä käy järkeen, mutta vanhasta kirjasuomesta löytyy meille kumma muoto.

Se tuhlaa kalliin ajan, joka voisi hyödyllisemmin käytettää.

Tämä 1850-luvun sanomalehtitekstistä poimittu lause kuulostaa nykyisin lähinnä painovirheeltä. Eihän tätä tajua. Mistä on kyse?

– Ensimmäisen infinitiivin passiivi oli pitkään olemassa. Raamatustamme se hävisi vasta vuoden 1938 käännöksessä, valottaa dosentti Jaakko Leino. Hänen mukaansa muotoa käytettiin varsinkin tahtomisen yhteydessä, kun haluttiin jättää avoimeksi, kenen jotakin toivottiin tekevän. Kohde oli siis nimeltä mainitsematon samaan tapaan kuin nykypassiivissamme. Käytetään aikaa hyödyllisemmin kertomatta, kuka tai ketkä niin tekisivät.

Nykypuhujan on vaikea keksiä, mitä tarvetta muoto on palvellut. Eikö ole ihan sama sanoa Se pitää tehdä kuin Se pitää tehtää? Ilmeisesti ei. Kun muoto häipyy, häipyy myös sen taju.

Verbi tahtoo tarkentaa

Mikä sitten saa kielen muuttumaan? Syitä on tietysti monia, mutta yksi nousee ylitse muiden. Kehittyvässä maailmassa myös kielen täytyy kehittyä: uusia ilmaisutapoja tarvitaan! Hurjasti yleistyneet yhdysverbit sopivat esimerkiksi viime vuosien voittajamuodoista.

Hän sauvakävelee päivittäin.
Hän vakioveikkaa.

Yhdysverbejä syntyy, kun käytössä olevat yhdyssubstantiivit, kuten sauvakävely ja vakioveikkaus, muokataan predikaattikäyttöön.

Aika on ollut kypsä tämän verbityypin yleistymiselle. Yhdysverbejä tarvittiin tarkentamaan ilmaisua, ja nopeutuva viestintä nosti ilmaisuvoimaiset sanat sukkelasti kaikkien suuhun.
– Viestinnän nopeutuminen on yksi tekijä, toteaa chattikieltäkin tutkinut lingvisti Lari Kotilainen Helsingin yliopistosta. – Mutta maailma on nyt nopeampi. Teknologia on kehittynyt hurjaa vauhtia, ja muutenkin kaikki on kiihtynyt.

Tekstien paljous lisää kielen variantteja, ja teknologia luo uusia tekstilajeja. – Ihmiset vastaanottavat ja saavat tietoa entistä enemmän, mutta he myös tuottavat sitä itse enemmän, Kotilainen muistuttaa.
– Nykyään jokainen voi olla netissä myös sisällön tuottaja. On selvää, että se vaikuttaa: kieli on uusissa käytöissä, uusia tarpeita varten.

”Siis” ilmaisee tunnetta

Suuret muutokset vievät yleensä satoja vuosia. Kehitys on niin hidasta, ettemme me puhujat voi sitä aina huomata. Joskus muutos kuitenkin käy nopeasti. Tästä tarjoaa esimerkin partikkeli siis.

Sataa, ei siis kannata mennä ulos.
Siis mä en kestä!

Vanhastaan siis on konklusiivinen adverbi, eli se merkitsee päätelmää. Nykykäyttöön on hiipinyt ihan uusi, tunteenomainen merkitys.

Emeritaprofessori Auli Hakulinen on perehtynyt siis-sanan käyttöön 1950-luvulta tähän päivään. – Muutos on parin vuosikymmenen juttu. 50-luvun aineistossa tätä ei ole ollenkaan, eikä 70-luvullakaan. 90-luvulla se on, ja 2000-luvun nauhoitteissa se yleistyy ihan hurjasti!
– Siis-sanan toteava merkitys ei kuitenkaan ole kadonnut, Hakulinen täsmentää. – Partikkeli ei uudessakaan käytössään ole joko–tai, siihen on vain kertynyt affektista pääomaa. Kielen muutos on aina vähittäinen. Pohjalta voi löytää vanhan merkityksen, Hakulinen painottaa.

Hakulisen mukaan juuri tällaiset pikkusanat ovat kaikkein eniten liikkeessä. – Siis ei ole yksin, merkityksen muutokset ovat ominaisia muillekin ”lauseen reunoilla” oleville sanoille.

Pikkusanoja myös lainataan paljon. Hakulinen heittää haastavan kysymyksen: – Kauanko wau ja okei ovat olleet suomessa? Väitän muistavani waun 1980-luvun alkupuolelta. Voi olla, että muisti pettää. Kumpikin sana on niin kotoutunut, että niiden nuoruutta on vaikea tajuta.

Se mitään kielto ole

Tyypillisesti uudennokset tulevat ensin puhuttuun kieleen. Pääsy säänneltyyn kirjakieleen vie huomattavasti kauemmin. Puheessa voi siis olla tekeillä mullistuksia, jotka eivät vielä näyttäydy tekstissä.

Lari Kotilainen on pannut merkille jännittävän ilmiön­ kieltomuodossa.

Paskat siellä mitään oli.
Siellä mitään ollut.

Tunnettehan äksyn kieltomuodon – kirosanalla tai ilman. Jännittävää ei olekaan kirosanan käyttö vaan adverbi mitään.

– Mitään-elementillä on jo paljon kieltosanan ominaisuuksia, Kotilainen sanoo. – Ajattele lausetta Se mitään laukku ole. Siinä ei ole kieltosanaa ei, ja sanajärjestys on erilainen kuin tavallisessa kieltolauseessa. Pronomini mikään  on selvästi muuttunut adverbimaiseksi.

Suomennetaan: adverbimaista on se, että mitään ei taivu substantiivin kanssa eikä siis määritä sitä. Jos näin olisi, sanoisimme Ei se mikään laukku ole. Tyypillisesti myös sanajärjestys olisi toinen: Se ei ole mikään laukku.

Kotilainen kutsuu mitään-kieltoa leikillisesti aggressiiviksi. Hän ei pidä mahdottomana, ettei se ajan mittaan kehittyisi oikeaksi kieltosanaksi myös yleiskielessä. Kuinka kauan­ tähän menee, on vaikea sanoa, mutta Kotilainen suostuu spekuloimaan: vuosikymmeniä, reippaasti alle sata vuotta.

Se ja yks hakevat paikkaansa

Professori Ritva Laurylla on ällikällä lyövä esimerkki siitä, kuinka puhe ja kirjoitus voivat kulkea eri teitä. Lauryn mukaan suomen puhekielessä on jo määräinen artikkeli eli pikkusana, joka merkkaa olion tunnetuksi ja jonka kanssa me suomalaiset painimme vieraissa kielissä. Se on se.

Sitten se mies osti sen lehden.
Näin taas sen raidallisen kissan.

Vanhastaan se, kuten tuo ja tämä, ovat demonstratiivisia tarkenteita, joilla täsmennetään, mihin olioon viitataan: tämä auto, tuo koira, se kissa. Nyt se on ilmaantunut kaikkiin paikkoihin, joissa artikkelia käytetään artikkelikielissä.

Määräisen ”artikkelimme” synnylle löytyy ennakkotapauk­sia. Muutamilla Euroopan kielillä on niin pitkä kirjallinen historia, että niiden artikkelien syntyä on mahdollista seurata vanhoista teksteistä. – Se kehittyy huomattavan samalla tapaa kuin artikkelit Euroopan kielissä, joissa kehitys johti siihen, että artikkelista tuli kieliopillisesti välttämätön, Laury sanoo.

Entä onko suomessa epämääräistä artikkelia, kuten englannin a ja an tai ranskan un ja une? – Epämääräinen artikkeli ilmestyy kieleen aina määräistä myöhemmin, mutta kaksi ehdokasta on jo havaittavissa: yks ja semmonen.

Siellä oli yks koira.
Siellä oli semmonen koira.

Näissä lauseissa yks ja semmonen ovat epämääräiselle artikkelille tyypillisessä käytössä, uuden olion mainitsemista tukemassa.

Kauanko vielä odotellaan, että meillä on kirjakielessä artikkeli? Nopeuden kyseleminen ei innosta Helsingin yliopiston professoria. Laury kohauttaa olkapäitään: – Sata vuotta, satoja vuosia.

Tuleva tulee jäämään

Normitettu kirjakieli hidastaa kielenmuutosta, sillä kieli elää ja muuttuu ristipaineissa. Toisaalta jos jokin muoto on tullakseen tai kuollakseen, sitä eivät määräykset pysäytä, vaikka se herättäisi vastustusta.

Tulen voittamaan!
Hän tulee vielä ymmärtämään sen.

Tulla-futuuri hiertää monia. Kielenhuolto on perinnäisesti suhtautunut muotoon nihkeäksi, koska se on ruotsinvoittoinen. Ruotsiksihan voi sanoa Jag kommer att vinna tai Han kommer att förstå det.

Suomen kielestä puuttuu selvästi tulevaisuuteen viittaava aikamuoto. Me käytämme yleisimmin preesensiä ja erilaisia ajan tarkenteita, kuten vielä, kohta, huomenna, vuoden päästä. Joskus tämä voi kuitenkin aiheuttaa epäselvyyttä siitä, tapahtuuko jokin nyt vai vasta myöhemmin. Tulla-futuuri täsmentäisi merkitystä.

Kun kysyin arvauksia tulla-futuurin kohtalosta uusilta suomenkielenopiskelijoilta, mielipiteet hajosivat. Osan mielestä muoto kuuluu jo kieleen, toiset taas vierastavat sitä.  Aika ei siis ole niin kypsä, että tulevat kielen ammattilaiset muodon täysin hyväksyisivät, mutta muoto voi vielä voittaa paikan kieliopissamme – muistettakoon, että aikamuodoistamme myös uudehkot perfekti ja pluskvamperfekti ovat läntistä lainaa.

Kirjakieli alamäessä

Jos otamme mittariksi äidinkielen ylioppilaskokeen ja tieteen, se on menoa.

Puhuttu suomi siis elää ja porskuttaa, mutta kirjoitettu kieli voi hyvinkin taantua ja jopa rappeutua. 
Alamäestä on jo merkkejä. Syynä eivät kuitenkaan ole kielen muutokset, eivät edes kirjakielen sääntöjä vastaan sotivat muutokset tai vieraiden kielten vaikutteet, vaan se, että kielen opetus ja käyttö vähenevät.

Koulussa mättää tuntimäärä

Äidinkielen ylioppilaskokeen tarkoituksena on muun muassa tarkistaa, että kokelas osaa kirjakielen normit. Moni ei enää osaa. Taso on laskenut vuodesta 1995 asti tavalla, jota ylioppilaskokeen sensorit kuvaavat romahdukseksi.
– Kolmasosa kirjoittajista saa nykyään kaksi alinta hyväksyttyä arvosanaa, approbaturin tai lubenterin. Toki todella hyviäkin on joukossa, mutta joka kolmas lukiolainen ei opi kirjoittamaan hyvin, sanoo kirjallisuudentutkija ja monivuotinen sensori Lasse Koskela.
– Eikä nykyinen magna cum laude ole sama kuin viisitoista vuotta sitten, hän tarkentaa.
– Arvosanojen pisteytysjärjestelmä takaa, että äidinkielen kokeen tulosjakauma säilyy, vaikka abiturienttien kirjoitustaito jatkuvasti huononee. Saa huonota vaikka maailman tappiin, mutta se ei näy arvosanoissa, Koskela suomentaa.

Syitä taitojen kuihtumiseen ei ole vaikea etsiä. Vuonna 1995 lukion pakolliset suomen kurssit vähennettiin kahdeksasta kuuteen, ja se näkyy. Myös lukeminen on vähentynyt, ja kun ei lueta, ei tule kosketusta kirjakieleen, ei vanhaan eikä nykyiseen.

Ylioppilaskokelas saattaa nykyään kirjoittaa esimerkiksi näin:

Kaikkien suurkaupunkejen ilma on likaista.

Tässä näkyy taivutuksen muutos.

Olen rakastunut jumalalliseen, jumaliseen, jumalaiseen naiseen.

Tässä huojuu merkitys. Monelle abiturientille kolme adjektiivia ovat yksi ja sama asia.

Toisaalta kaikki yo-suomen ”uutuudet” eivät välttämättä merkitse kielitaidon rappeutumista. Koskelan mukaan kyse voi olla myös kielelle ominaisista muutoksista.

Tieteessä jyllää englanti

– Kielten elinvoimaisuutta tutkittaessa on käynyt selville, että kielikuoleman ensimmäinen askel otetaan silloin, kun kieltä ei enää käytetä arvostetuimmilla kielen käytön alueilla, esimerkiksi korkeimman opetuksen ja tutkimuksen kielenä, toteaa suomen kielen professori Ritva Laury.

Kielentutkijat pelkäävät, että juuri näin meillä on käymässä: tiedettä ei tehdä suomeksi.
– Ajatellaan, että kuulutaan kansainväliseen tiedeyhteisöön ja on kannattavampaa julkaista englanniksi, Laury puuskahtaa.
– Kun kielen käyttötarkoitukset, ilmaukset ja termit vähenevät, kieli köyhtyy, sen arvo laskee ja vähitellen se alkaa hävitä muiltakin elämän alueilta, Laury ennustaa.

Elääkseen täyttä elämää kirjakieli vaatii paitsi käyttöä myös kehittämistä. Kirjakielihän ei alkuaan itse asiassa ole luonnollinen kieli vaan murteista koottu ja omilla säännöillään varustettu kielen yleisesitys.  Kansalliskielen uranuurtajat näkivät valtavasti vaivaa, kun he kehittivät kansan kielestä sivistyskielen.  Sen rappeutuminen olisi vahinko, sillä se takaa, että meillä on yhteinen, kaikkien ymmärrettävissä oleva kielimuoto.

Anni Jääskeläinen tutkii suomen kieltä Helsingin yliopistossa.

7 Neuvoa suomensuojelijalle

Kielentutkija Lari Kotilainen kannustaa luovaan ja monipuoliseen suomen käyttöön leikkimielisessä oppaassaan Suomensuojelija – ohjekirja kielen pelastamiseen.

-Leiki kielellä.
-Luota puheeseesi.
-Arvosta kirjakieltä.
-Tunnusta väriä (eli anna rakentavaa palautetta).
-Käytä suomea.
-Älä pelkää muita kieliä.
-Pidä meteliä.

Kotilaisen ohjeisiin voi tutustua myös verkossa: www.suomensuojelija.fi.