Lännen sankari on idän luuseri

TEKSTI:Erkki Kauhanen

Kulttuurien törmäyksessä lännen individualismi kalahtaa idän yhteisöllisyyteen.

Suurin osa maailman ihmisistä on kollektivisteja - ja aikoo pysyäkin sellaisina.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2002

Kurdityttö Fadime Sahindalin murha Ruotsissa tammikuussa 2002 oli kuin oppikirjaesimerkki kollektivistisen ja individualistisen kulttuurin normien törmäyksestä. Fadime halusi elää länsimaiseen tapaan itsenäistä nuoren naisen elämää. Hänen ampujansa - joksi sekä Upsalan käräjäoikeus että Svean hovioikeus on todennut tytön oman isän - ei tätä hyväksynyt, koska seurustelu ruotsalaisen miehen kanssa rikkoi perheen kunniaa.

Kunnia on yksi kollektivistisen kulttuurin avainkäsitteistä: miehen kunnia, suvun kunnia, perheen, kylän, kansan, puolueen tai vaikkapa Ainoan Oikean Jumalan kunnia. Ja koska kollektiivilla on aina hallussaan lopullinen totuus, sen normeista poikkeaminen rangaistaan ankarasti.

Tunnettu yhdysvaltalainen kulttuurien tutkija Harry Triandis toteaa kirjassaan Individualism and Collectivism, että kunniamurhat ja etniset puhdistukset kuuluvat kollektivistisen kulttuurin luonnollisiin seuralaisiin. Toisen tunnetun kulttuurien tutkijan, hollantilaisen Geert Hofsteden mukaan perheen vaatimasta uskollisuudesta luopuminen on pahinta, mitä kollektivistisessa kulttuurissa voi tehdä.

Kun Fadime rikkoi yhteisönsä normeja, hän tiesi, mitä siitä voi seurata. Samalla hän osoitti, miten vahva tahto voi liittyä heränneeseen individualistiseen pyrkimykseen. Fadimen ampuja taas osoitti, miten vahvat voimat ovat liikkeellä myös vastapuolella.

Sekä kollektivistisia että individualistisia ilmiöitä esiintyy kaikissa yhteisöissä ja jokaisella yksilöllä on valmiudet kummankinlaiseen käyttäytymiseen. Yhteisöjen kollektivismin asteessa on silti niin selviä eroja, että voidaan puhua kollektivistisista ja individualistisista kulttuureista.

Oma kulttuurimme ei-maskuliinista

Geert Hofstede on viime vuosikymmeninä ollut vaikutusvaltaisimpia kulttuurien välisen vuorovaikutuksen tutkijoita. Vuonna 1980 hän julkaisi perusteoksen Culture's Consequences: International Differences in Work Related Values.

Hofstede oli tutkinut monikansallisen IBM:n työntekijöiden asenteita yli 50 maassa. Faktorianalyysi paljasti kulttuurieroja seuraavissa asioissa:

• Maskuliinisuus / feminiinisyys-asteikolla Hofstede vertaa kulttuurin suhtautumista ihmissuhteisiin ja hoivaamisen pehmeisiin arvoihin.

• Epävarmuuden sietäminen / välttäminen kuvaa muun muassa yhteiskunnan suhtautumista normista poikkeavaan käyttäytymiseen.

• Valtaetäisyys mittaa sitä, miten suuria eroja ihmisten asemassa hyväksytään.

• Individualismi / kollektivismi-jakauma kuvaa sitä, miten merkittävää ryhmien jäsenyys on ihmisille ja miten tiukasti ryhmien normit määräävät heidän ajatustapaansa ja käyttäytymistään.

Suomi ja muut pohjoismaat ovat maailman keskiarvoon verrattuna varsin ei-maskuliinisia hoivayhteiskuntia. Pitkän tasa-arvoperinteen Pohjolassa on myös pieni valtaetäisyys. Erilaisuutta siedetään melko hyvin, joten epävarmuuden välttämistä kuvaava indeksi on pieni, joskin Suomessa muita pohjoismaita suurempi.

Emme ole kovin individualistisia

Individualismi/kollektivismia Harry Triandis ja monet muut tutkijat pitävät Hofsteden jakaumista tärkeimpänä. Juuri siihen liittyvät suurimmat erot ihmisten arvoissa, normeissa, asenteissa ja käyttäytymisessä.

Useimmat länsimaat saavat Hofsteden mittarilla suuria ja Aasian ja Etelä-Amerikan maat sekä musta Afrikka pieniä individualismi-arvoja. Suomi sijoittuu useimpien Euroopan maiden alapuolelle. Meitä pienempiä individualismi-arvoja saavat vain Itävalta ja militaristisesta lähihistoriasta kärsineet Espanja, Kreikka, Portugali, Jugoslavia ja Israel.

Vaikka taulukosta puuttuu Neuvostoliitto, jossa tutkimuksen aikoihin ei ollut IBM:n edustusta, tiedämme, että Venäjä sijoittuisi luettelon kollektivistiseen puolikkaaseen.

Mielenkiintoisen kurkistuksen venäläiseen kollektivismiin antaa muun muassa sosiologi Markku Lonkilan pari vuotta sitten julkaistu väitöskirja opettajien elämästä Pietarissa.

Osoittautui, että koulu ei ole pietarilaiselle opettajalle vain työpaikka, vaan sen ympärille hahmottuu rikas sosiaalisen toiminnan ja riippuvuuksien verkko, jota sitoo vahva yhteisötunne. Tässäkin mielessä Suomen itäraja on kulttuurisesti tärkeä: jokseenkin sitä seuraten käy individualistisen lännen ja kollektivistisen idän raja Euroopan pohjoisessa.

Kollektivisti samastuu ryhmään

Kollektivismista on maailmassa monenlaisia muunnelmia, mutta kaikissa ihmiset samastuvat omiin sisäryhmiinsä niin vahvasti, että niiden arvoista, normeista ja päämääristä tulee heidän persoonallisuutensa kivijalka.

Välittömin sisäryhmä on yleensä oma perhe, mutta sen paikan voi ottaa myös kylän miesten tai naisten yhteisö tai jopa jokin uskonnollinen liike. Sisimmän ryhmän ympärillä sijaitsevat laajenevina, toisiaan leikkaavina kehinä muut ryhmät aina kansakuntaan ja ihmiskuntaan asti.

Kollektivistisessa kulttuurissa sisäryhmän sopivuuskäsitykset rajaavat tiukasti yksilön asenteita, mielipiteitä ja valintoja. Kollektivisti myös kasvaa odottamaan ryhmän valvontaa, ja siksi muun muassa kollektivistinen työyhteisö vaatii aivan omanlaisensa johtamisopit.

Ryhmällä on oma moraalinsa

Amerikkalainen liikkeenjohdon teoreetikko Douglas McGregor esitti aikoinaan oivaltavasti, että yritysjohtajat kaikkialla maailmassa noudattavat jompaakumpaa kahdesta vaihtoehtoisesta johtamisteoriasta, joita hän nimitti Teoria X:ksi ja Teoria Y:ksi.

Teoria Y lähtee luottamuksesta ihmiseen, ja sitä noudattava johtaja antaa alaisilleen paljon vapauksia. Yllättävän usein ihmiset pyrkivätkin osoittautumaan luottamuksen arvoiseksi.

Teoria X:n mukaan taas ihmisille on annettava tiukat ohjeet ja heitä on valvottava, jotta he tekisivät työnsä. Tiukasti valvotussa yhteisössä ihmiset myös oppivat suhteuttamaan työpanoksensa valvontaan, ja kun valvova silmä välttää, he luistavat tavoitteista.

Kollektivistisissa maissa yritysjohtaminen perustuu lähes aina McGregorin teoriaan X. Myöskään yhteiskuntamoraalin vartijaksi ei yleensä riitä yksilön omatunto, vaan kaikkea pyritään valvomaan tiukasti. Itäblokin paljon nauretut vessavenlat eivät siis olleet vain sosialistisen yhteiskunnan tapa kätkeä työttömyyttä, vaan he ilmensivät kollektivistisen yhteisön ydinluonnetta.

Koska abstrakti "yhteiskunta" on kaukana kollektivistin sisäryhmästä, sisäryhmän etu ajaa yleensä etumaiseksi. Jokainen pyrkii hyödyttämään sisäryhmäänsä kaikella,  mitä irti saa, työpaikan vessapaperirullasta valtion kassavirtaan asti.

Tässä ei ole kyse huonosta moraalista, vaan toisenlaisesta moraaliperustasta, joka on universalistisen sijaan partikularistinen: sisäryhmän etu ylittää ulkoryhmien edut, ja omaa joukkoa koskee toisenlainen moraali kuin muita.

Muita lahjotaan, omia suositaan

Suomessakin vieraillut Mayfair Mei-Hui Yang Kalifornian yliopistosta Santa Barbarasta on tutkinut kiinalaista "lahjataloutta" quanxia. Länsimaalaiset pitävät sitä useimmiten vain yhtenä monimutkaisena korruption muotona, mutta Yangin mukaan totuus on toinen.

Quanxin vastavuoroisuusverkosto tai vaikkapa venäläinen mafiahallinto on myös eräänlaista vastakulttuuria. Kollektivistinen yhteisö järjestäytyy itse feodaalistyyppisesti, kun lailliseksi koettu valta puuttuu.

Itse olen tutkinut vallan ja taloudellisen hyvän jakautumista vietnamilaisessa yritysorganisaatiossa, ja havaintoni ovat hyvin samansuuntaisia. Vietnamilainen kadunmies hyväksyy nepotismin eli sukulaisten suosimisen samoin kuin lahjonnan ja jopa yrityksen kassan ja omaisuuden kohtuullisen vuotamisen henkilökunnan taskuun.

Vanhan sananlaskun mukaan "koko suku vaurastuu, kun poika pääsee mandariiniksi" (kiinalainen virkamies). Kollektivistille oman lähipiirin suosiminen ei ole häpeä vaan velvollisuus, ja päinvastaista toimintaa pidettäisiin typeränä.

"Korruption vastaisen taistelun" heikko edistyminen Kiinassa, Venäjällä ja muualla kollektivistisessa maailmassa ei johdu ihmisten huonosta moraalista, vaan siitä, että partikularistisella moraalilla on noissa maissa syvät kulttuuriset ja historialliset juuret.

Oman polun kulkija epäilyttää

Vaikka ryhmän vaatimukset kollektivistisessa kulttuurissa ovat tiukat, ryhmää ei yleensä koeta vankilaksi vaan lämmön lähteeksi ja ihmisen perusturvan takaajaksi. Kollektivistille päinvastoin "individualismi" on usein kirosana tai ainakin jotain epäilyttävää. Esimerkiksi Kiinan perustuslaissa sana esiintyy useita kertoja, ja aina sitä käytetään kuvaamaan jotain ei-toivottua.

Mielenkiintoinen esimerkki tästä näkökulmaerosta löytyy äskettäin Jyväskylässä hyväksytystä Zhenyi Lin väitöskirjasta. Li on tutkinut  Nokian kännyköiden markkinointia Kiinassa.

Myyntiä yritettiin ensin vauhdittaa samoilla mielikuvilla kuin lännessä. Kampanja ei kuitenkaan purrut, sillä individualistinen sankari kännyköineen "kulkemassa omia polkujaan" oli kiinalaisista epäilyttävä hahmo, jonkinlainen luuseri: elämässään onnistuneella yksilöllä on aina ympärillään vähintään perheensä.

Zhenyi Lin mukaan kiinalaiset eivät halua kulkea kännykän valinnassakaan omia polkujaan, vaan haluvat samanlaisen laitteen kuin muilla heille tärkeillä henkilöillä on. Kollektivisti ei halua erottua joukosta vaan kuulua siihen.

Pahinta on joutua ulkopuolelle

Kollektivistille kaikkein äärimmäisin uhka onkin joutua ryhmän hylkäämäksi. Koska toista kohtaan tunnettu empatia ja hänen oikeutensa riippuvat ryhmän jäsenyydestä, ryhmään kuulumattomalla ei ole mitään oikeuksia, eikä häntä kohtaan tunneta sääliä.

Esimerkiksi vanhemmat voivat uhata hylkäämisellä lasta, jos tämä ei suostu heidän järjestämäänsä avioliittoon tai ei halua hänelle ajatellulle uralle. Juuri niin kävi Fadime Sahindalille. Perheensä pettänyt tytär oli ampujalleen kadulla kävelevää ulkopuolista vieraampi, luopio ja siksi vihollinen.

Fadimen tappanut laukaus ammuttiin klaanin miesten silmien edessä, vaikka he eivät olleetkaan fyysisesti paikalla. Ampuja toimi asiansa hyvyyteen uskoen, oman kasvatuksensa ja taustansa ehdollistamana: kasvot ja kunnia ovat kollektivistisen kulttuurin vastine individualistisen kulttuurin omalletunnolle. Kumpikin ilmentää yhteiskunnan ääntä ihmisessä.

Me, jotka tuomitsemme Fadimen ampujan, olisimme kenties toimineet samoin, jos olisimme kasvaneet Kurdistanin takamailla. Ja ehkä juuri me, jotka tiukimmin puolustamme yhteiskuntamme moraalia ja kunniaa, myös varmimmin olisimme toimineet Fadimen ampujan lailla, jos meillä olisi hänen kulttuuritaustansa. Kulttuuri on vahva ehdollistaja.

Miksi itä länsimaistuisi?

Kulttuurin liki vastustamattoman voiman vuoksi muun muassa Hofstede usein puhuu mielen ohjelmoinnista, software of the mind. Toinen alan auktoriteetti, yhdysvaltalainen Clyde Kluckhohn puhuu kartasta, jonka avulla ihminen orientoituu toimintaympäristössään. Amerikkalaistutkija Clifford Geertz puhuu ihmisestä merkitysten verkossa, jonka hän itse on kutonut.

Sekä individualistinen että kollektivistinen kulttuuri on osoittautunut toimivaksi omassa ympäristössään. Fadimen ja hänen ampujansa tragedia johtui siitä, että heidän elämänsä osuivat aikaan ja paikkaan, jossa nämä kaksi "ohjelmointia" esiintyvät yhdessä ja niiden normit ovat ristiriidassa. Toisen hyve on toisen pahe, ja vaikka kaikki kulttuurit aina pitävät omia jumaliaan muita väkevämpinä, kuka voi rehellisesti sanoa, että on itse varmasti oikeassa?

Nämä jatkuvasti lisääntyvät konfliktit osoittavat, että yhdysvaltalaisen Samuel Huntingtonin ennustama kulttuurien törmäys, clash of civilizations, on alkanut. Se on tietysti jatkunut jo kauan, mutta me olemme onnistuneet sulkemaan silmämme siltä, kun kamppailun areenat ovat olleet kaukana meistä. Nyt, ennennäkemättömän siirtolaisuuden, pakolaisuuden, kansainvälisen kaupan ja terrorismin aikakaudella kamppailu on siirtynyt omalle maaperällemme.

Fadimen tapauksessa on kyse muutaman yksilön tragediasta, mutta sama ongelma on muun muassa islamin ja lännen sekä Kiinan ja lännen suhteessa: kollektivismi ei ole historian jäänne, vaan elävää kulttuuriperinnettä suuressa osassa maailmaa. Eikä isolla osalla maapallon väestöstä ole aikomustakaan siirtyä länsimaisiin arvoihin, vaikka lännessä naiivisti niin kuvitellaan.

Esimerkiksi kiinalaisen toisinajattelijan todistus, että maassa kaihotaan länsimaisia arvoja, ei ole kansan enemmistön tahdosta sen edustavampi otos kuin vaikkapa kalifornialaisen hipin lausunto, jonka mukaan kaikki länsimaalaiset kaipaavat pilveä ja kollektiivista yhteisöllisyyttä.

Entä jos maailma kollektiivistuu?

Muun muassa Huntington uskoo, että maailma ei ole länsimaistunut siksi, että lännellä olisi hallussaan lopullinen totuus, jonka kaikki tunnistavat ja jota kaikki kaipaavat, vaan siksi, että sillä on niin kauan ollut taloudellinen valta. Kun kolmannen maailman maat vahvistuvat, myös ne alkavat toteuttaa omia kulttuurinäkemyksiään.

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Briitta Koskiaho päättää japanilaista yhteiskuntaa pohtivan kirjansa Japani, yhteiskunta murroksessa kysymykseen: "Herääkö idän talouden voimistuessa myös uudenlainen kulttuurinen yhteisö vaikuttamaan laajalti kansainvälisyyteen?"

Hän aavistelee, että kiinasta saattaa muodostua Itä-Aasian lingua franca, joka syö englannin kielen merkitystä alueella. Kiinalaisen kulttuurin valtavan elinvoiman ja itsetunnon ansiosta niin voikin käydä, jos Kiina vain selviää yhtenäisenä vielä seuraavan sukupolven ekologisista, taloudellisista ja sosiaalisista kriiseistä.

Kuten Briitta Koskiaho sanoo, nyt on aika alkaa "opiskella idän mysteerejä samaan tapaan kuin muut maanosat ovat viime vuosisatoina joutuneet opiskelemaan eurooppalaisperäistä eksoottista kulttuuria". Mysteereistä vaikeimpia ovat juuri kollektivistisen kulttuurin moraali ja arvomaailma, joita länsimaalaisen on usein vaikea ymmärtää edes älyllisesti saati empaattisesti.

Länsimaissa uskotaan tavattoman vahvasti länsimaisten arvojen ja yhteiskuntaratkaisujen yleispätevyyteen. Kannattaisi muistaa, että samoin ovat itseensä uskoneet myös kaikki jo kaatuneet maailmanvallat.

Lännessä myös tavataan samastaa kehitys länsimaistumiseen ja uskotaan erityisesti, että kansainvälinen vuorovaikutus muun muassa liike-elämässä vähitellen silottaa kulttuurierot. Länsimaisissa yrityksissä kouliintuneiden muutosagenttien kautta länsimaistumisen siunaus sitten vähitellen välittyy kaikkialle maailmaan.

Kuitenkin kulttuurivaikutus on yleensä kaksisuuntaista, eikä edes ole varmaa, että esimerkiksi monikansaisessa ympäristössä toimiminen aina lähentää ihmisiä toisiinsa kulttuurisesti. Parikymmentä vuotta sitten ranskalainen André Laurent ainakin sai tutkimuksissaan aivan päinvastaisia tuloksia: monikansaisessa ympäristössä kulttuurierot korostuivat niin, että saksalaisista tuli entistä saksalaisempia, amerikkalaisista amerikkalaisempia ja ruotsalaisista ruotsalaisempia.

Miksei myös kiinalaisista tulisi monikansaisessa ympäristössä entistä kiinalaisempia ja korealaisista ja japanilaisista korealaisempia ja japanilaisempia?

Tulevaisuuden maailmankulttuuri voi hyvin olla nykyistä kollektivistisempi, vaikka nykyisestä voima-asemastamme käsin meidän länsimaalaisten on vaikea uskoa sitä.

Erkki Kauhanen on valtiotieteen tohtori ja tiedetoimittaja. Hän on asunut ja työskennellyt useita vuosia Vietnamissa.