TEKSTI:Erkki Kauhanen

Homoseksuaalisuutta on entistä vahvemmin alettu pitää
myös biologisena taipumuksena. Ilmaan on heitetty ajatus,
että se syntyi jossakin evoluution vaiheessa avittamaan yhteisöjen selviytymistä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2002

Biologia nousi vahvasti esiin varsinkin sen jälkeen, kun ensimmäiset nais- ja mieshormonit oli löydetty 1930-luvulla. Alettiin arvella, että homoseksuaalisuus olisi hormonitoiminnan häiriö. Homomiehiä yritettiin "parantaa" suurilla hormoniannoksilla, kunnes selvisi, ettei seksuaaliseen suuntautumiseen voitu vaikuttaa vain mieshormoneja lisäämällä. Hormoniteoriaa murensivat myös tulokset, joiden mukaan kastroiduissa miehissä ei ollut yhtään tavallista enempää homoseksuaaleja.

Tutkimusotteen hienostuessa alettiin kiinnittää huomiota hormonitasapainon vaikutukseen sikiönkehityksen aikana. Ensimmäisten joukossa Berliinin Humboldt-yliopiston professori, neurofysiologi ja endokrinologi Günter Dörner työtovereineen osoitti, että tietyissä vaiheissa nais- ja mieshormonin määrä saattaa vaikuttaa aivojen kehitykseen. Aivot kokevat kypsyessään joko maskulinisaation tai feminisaation, mikä heijastuu tuntemuksiin omasta sukupuolesta ja suuntaa seksuaalisia taipumuksia ja seksuaalista käyttäytymistä.

Dörnerin mukaan sikiönkehityksen aikainen hormonitoiminta voi vaikuttaa myös  siihen, miten aivot myöhemmin reagoivat kemiallisiin ärsykkeisiin. Hänen aineistonsa viittasi siihen, että esimerkiksi 1940-luvulta 1970-luvulle käytössä ollut hyönteismyrkky DDT oli saattanut johtaa transseksuaalien määrän moninkertaistumiseen.

Aivoista löydetty pieniä poikkeamia

Vaikka Dörnerin töistä on kiistelty, ne kiinnittivät ansiokkaasti huomion seksuaalisuuden neurofysiologiseen puoleen. Monet tutkijat ovatkin myöhemmin voineet osoittaa pieniä eroja hetero- ja homoseksuaalisten naisten ja miesten aivojen rakenteissa ja toiminnassa.

Esimerkiksi Salk-instituutin Simon LeVay julkaisi 1991 tuloksia, joiden mukaan eräs hypotalamuksen osa oli homomiehillä pienempi kuin heteromiehillä. Seuraavana vuonna Laura Allen ja Richard Gorski Kalifornian yliopistosta Los Angelesista raportoivat, että vasenta ja oikeaa aivopuoliskoa yhdistävä aivokurkiainen on homomiehillä  paksumpi kuin heteromiehillä.

Tällaiset erot, jos ne pitävät paikkansa, tukevat ajatusta homoseksuaalisuuden biologisesta taustasta. Monet neurofysiologit väittävätkin, että homomiesten aivoissa painottuvat vasemman aivopuoliskon toiminnot, kuten kielellinen ja intuitiivinen hahmotus, enemmän kuin heteromiehillä. Näiden  neurofysiologisten piirteidensä perusteella homomiehet sijoittuisivat ikään kuin naisten ja heteromiesten väliin.

Tutkimuksia on kuitenkin myös arvosteltu, muun muassa siksi, että niissä homot ja heterot oletetaan selviksi kategorioiksi, joita vastaavat selvät fysiologiset erot. Todellisuudessa seksuaalinen suuntautuminen voi olla paljon vivahteikkaampi ilmiö. Tähän saa lisänäkökulmaa evoluutiobiologisesta tarkastelusta.

Olisiko suuntauksilla omat geenit?

Jo Charles Darwin pohti 1859 Lajien synnyssä, miten on mahdollista, että monilla yhdyskuntahyönteisillä esiintyy hedelmättömiä kasteja. Darwin oivalsi, että marto muurahainen auttaa yhteisöään jatkamaan linjaansa, vaikkei itse välitäkään geenejään eteenpäin. Samalla kun se työllään turvaa sisarustensa geenien siirtymisen eteenpäin, se tulee edistäneeksi myös omien geeniensä leviämistä. Tämänsuuntaista selitystä homoseksuaalisuudelle kehitteli sittemmin muun muassa sosiobiologian isäksi kutsuttu yhdysvaltalainen Edward Wilson.

Tunnettu englantilaissyntyinen, muun muassa Yalessa Yhdysvalloissa työskennellyt evoluutikko George Evelyn Hutchinson taas esitti, että kenties homoseksuaalisuuteen liittyy ns. balansoitunut polymorfismi. Tällöin homo- ja heteroseksuaalisuutta kumpaakin koodaisi oma geeninsä. Sanottakoon niitä tässä vaikka A:ksi ja B:ksi. Homotsygootteina eli AA- tai BB-pareina ne voisivat olla joko neutraaleja tai haitallisia, kunhan ne heterotsygootteina eli AB- tai BA-sekapareina olisivat jollakin tavalla hyödyllisiä.

Tällä tavoin toimivat esimerkiksi kahden perinnöllisen anemian, sirppisoluanemian ja talassemian, geenit: homotsygootteina ne aiheuttavat taudin mutta heterotsygootteina suojaavat malarialta. Tällaisessa tapauksessa valinta suosii geeniä ja heterotsygoottiset yksilöt säilyttävät sen populaatiossa, vaikka homotsygoottiset kantajat eivät välittäisi sitä eteenpäin.

 Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen kuitenkaan tuskin on yhden tai kahdenkaan geenin varassa. Silti ajatustapa johtaa kysymään, onko homoseksuaalisuudesta mahdollisesti ollut jotakin hyötyä ihmislajille jossakin varhaisessa kehitysvaiheessa.

Saattoi hyvinkin hillitä alkumiesten aggressiota

Yhden teorian mukaan homoseksuaalisuudessa olisi alun perin ollut kyse aggression hallinnasta. Koska koiraiden aggressio saattaa muodostaa riskin populaation olemassaololle, maskuliinisuutta säätelevät geenit olisivat mahdollistaneet vihamielisyyden eriasteisen ilmenemisen.

Jos edes osa naaraista olisi suosinut feminiinisiä, hoivaavia koiraita, "homogeeni" - ja homoseksuaalisuus - olisi vahvistunut ja tullut turvatuksi balansoituneen polymorfismin mukaisesti.

Tässä teoriassa on se viehättävä puoli, että on helppo kuvitella hoilaava maskuliininen alkumiesjoukko matkalla golfaamaan, kun hoivaamiseen orientoituneet uroot ovat jääneet pitämään huolta naaraista ja jälkikasvusta.

Joissakin teorian versioissa homoseksuaalisuuden antama valintaetu liitetään myös koiraiden keskinäisiin sosiaalisiin siteisiin ja yhteistyöhön. Olennainen perusoivallus on kuitenkin se, että vaikkei homoseksuaalisuus nykyisin vaikutakaan sopeuttavalta ominaisuudelta, jossakin ihmislajin kehitysvaiheessa se on hyvinkin saattanut olla sellainen.

Näyttää kasaantuvan tiettyihin sukuihin

Ajatusta homoseksuaalisuuden periytymisestä tukevat myös suku- ja kaksostutkimukset.

Muiden muassa amerikkalaiset Richard C. Pillard, J. D.Weinrich ja Michael Bailey ovat havainneet, että varsinkin miesten homoseksuaalisuus kasaantuu tiettyihin sukuihin ja että identtiset kaksoset usein jakavat myös seksuaalisen suuntautumisensa. Esimerkiksi Baileyn aineisto osoittaa, että homoseksuaalisen kaksosen identtinen sisarus on 52 prosentin todennäköisyydellä homoseksuaali. Epäidenttisillä kaksosilla korrelaatio on enää vain 22 prosenttia.

Bailey ja Pillard ovat myös vertailleet identtisiä ja epäidenttisiä yhdessä ja erikseen kasvatettuja kaksosia. Heidän laskelmiensa mukaan noin puolet kaksosten seksuaalisesta suuntautumisesta selittyisi perimällä ja toinen puoli ympäristövaikutuksilla.

Ratkaisevat todisteet puuttuvat vielä

Niin sanottu homogeeni nousi kohinalla julkisuuteen 1993, kun Yhdysvaltain syöpäinstituutin Dean Hamer kertoi löytäneensä X-kromosomin päästä piirteitä, joiden perusteella homot näyttivät poikkeavan heteromiehistä.

Pari vuotta sitten Hamerin kollega, tohtori Alan Sanders kuitenkin ilmoitti, että hänen yrityksensä tuloksen toistamiseksi oli epäonnistunut. Samoin raportoi ontariolainen neurologi George Rice 1999. Tässä pattitilanteessa olemme nyt.

Tilanteen voisi tiivistää ajatukseen: vaikka ratkaiseva näyttö vielä puuttuu,  vaikuttaa selvältä, että jotkin neurobiologiset ja ehkä myös geneettiset tekijät osallistuvat sukupuolisen taipumuksen määräytymiseen ainakin osalla homoseksuaaleista. Todennäköisesti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä geenistä vaan paljon monimutkaisemmasta mekanismista, johon vaikuttavat sekä biologiset että sosiaaliset tekijät.