TEKSTI:Irmeli Valtonen

Euroopan pohjoisimmasta kolkasta ei maailmalla merkitty
aikakirjoihin montakaan asiaa, ennen kuin Britteinsaarille A
lfred Suuren hoviin ilmaantui vieras, joka kertoi, mitä Skandinaviassa oli.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2002

Me tiedämme, mitä Pohjanmeren takaa saapunut Ottar kertoi Pohjolan maista, kansoista ja luonnosta, sillä kertomus on säilynyt keskiaikaisessa maailmanhistorian esityksessä Historiae adversus Paganos (Historiankertomuksia pakanoita vastaan). Kirjan laati alun perin espanjalainen pappi ja historioitsija Orosius jo 400-luvun alkupuolella, mutta se säilytti suosionsa vuosisatoja ja kelpasi historian perusteokseksi vielä 890-luvulla, jolloin Alfred Suuri käännätti sen latinasta muinaisenglanniksi. Tässä yhteydessä teosta muunneltiin ja sen maantieteelliseen johdantoon lisättiin muun muassa Ottarin kertomus.

Pohjoisesta vain jokunen maininta

Ottarin kertomus on parin sivun mittainen mutta lyhyenäkin ainutlaatuinen. Ennen tätä Pohjolan kuvaukset ovat harvassa   niin maantieteellisessä kuin muussakin kirjallisuudessa. Se puuttuu myös Orosiuksen maailmanhistoriasta, jonka tunnetun maailman katsaus esittelee Aasian, Afrikan ja Etelä- ja Keski-Euroopan.

Euroopan pohjoinen äärialue löytyy vain joistakin antiikin ja varhaiskeskiajan teksteistä ja kartoista - aina on tietenkin muistettava, että varhaisista lähteistä suurin osa on tuhoutunut. Niissä pohjoisimpana on yleensä meri ja mahdollisesti saari tai niemi, jota kutsutaan Thuleksi tai Skandzaksi, toisinaan mainitaan myös finnit tai skridifinnit, jotka molemmat tarkoittavat todennäköisimmin saamelaisia.

Yksi syy Pohjolan ääriviivojen puuttumiseen lienee se, että alue oli kaukana keskiajan vallan ja kirjallisen sivistyksen keskuksista, jotka sijaitsivat Keski- ja Etelä-Euroopassa. Pohjola ei myöskään kuulunut kristittyyn maailmaan, missä tietoa tuotettiin. Kontakteja Pohjolaan kuitenkin oli. Ne liittyivät etupäässä kauppaan, sotilaiden liikehdintään ja katolisen kirkon käännytystyöhön.

Norja ja naapurit paikalleen

Tämän niukan kirjallisen lähdeaineiston rinnalla meillä on joka tapauksessa Ottarin kertomus. Se on harvinainen dokumentti ajalta, joka Skandinaviassa kuuluu esihistoriaan; täällä keskiajan lasketaan alkaneen 1000-luvun ristiretkistä. Tarinan kerronta on yksinkertaista ja toteavaa, paikoin melkein kuin suoraa puhetta, mutta silti selonteko kuvaa Norjan, Ruotsin ja Tanskan aluetta hämmästyttävän monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti.

Kertomuksesta selviää, että Pohjanmereltä katsoen ensimmäisenä tulee vastaan pohjanmiesten, norjalaisten, maa. Se on hyvin pitkä, kapea ja enimmin hyvin vuoristoinen maa, jossa kaikki laitumeksi tai pelloksi kelpaava maa-ala sijaitsee meren äärellä. Norjan rajanaapurina etelästä melko pitkälle pohjoiseen on Ruotsi, ja siitä vielä pohjoisempana asuvat kveenit, joiden alueella on suuria suolattomia järviä.

Vuoristossa ja pohjoisimmilla seuduilla liikkuvat finnit, jotka metsästävät talvella ja kalastavat kesällä. Etelässä ruotsalaisten alapuolella on tanskalaisten maa, jota Ottar myös tunsi, sillä hän oli käynyt siellä. Hän kuvailee purjehdusreittinsä Norjan rannikkoa pitkin etelään ja edelleen Jyllannin niemimaan tyven suureen kauppapaikkaan Hedebyhyn.

Ensi käden tietoa jopa Jäämereltä

Erityisen kiehtovan Ottarin kertomuksesta tekee se, että siinä kuvataan myös Euroopan arktinen ääri, Jäämeren rannikko. Ottar oli näet miehineen erään kerran tehnyt tutkimusmatkan nähdäkseen, "kuinka kauas pohjoiseen maa ulottuu ja asuuko kukaan erämaiden takana".

Ottar teki matkansa mahdollisesti alkukesällä. Suunta oli ensin pohjoiseen, sitten itään ja lopulta etelään. Ottar kertoo pitäneensä rannikon koko ajan tyyrpuurin puolella, siis oikealla, ja avomeren paapuurissa.

Retken keskivaiheilla matkaajat eivät olleet varmoja siitä, "kääntyikö maa mereen vai meri maahan". He eivät siis tienneet, pistikö mantereesta niemeke mereen vai vaihtoiko manner suuntaansa. Tämä osoittaa, että rannikon pitkät ja leveät vuonot vaikeuttivat rantaviivan seuraamista. Kun taivalta oli tehty viisitoista vuorokautta, matkalaiset saapuivat suurelle joelle.

Jos lähtisi seuraamaan kertomuksessa kuvattua purjehdusreittiä, reilussa kahdessa viikossa voisi hyvinkin päätyä Kuolan niemimaan eteläpuolelle Vienanmerelle ja siitä jollekin lähistön joen suulle. Kukaan ei ole kokeillut tätä matkaa käytännössä, mutta muita pohjoisia vesiteitä on onnistuneesti purjehdittu viikinkilaivoilla, jotka on rekonstruoitu arkeologisten löytöjen perusteella.

Päästiin bjarmien puheille

Retkellään kotivesiltä Vienaan Ottar ei ollut tavannut pysyvää asutusta. Ainoat ihmiset, joita näkyi matkan varrella, olivat finnejä ja terfinnejä, Kuolan niemimaalla kalastavia ja linnustavia saamelaisia.

Perillä tilanne muuttui. Suuren joen toinen ranta oli bjarmien asuttama. Bjarmit tunnetaan myös myöhemmistä teksteistä, etupäässä saagoista, ja heidän uskotaan olleen suomalais-ugrilaista kieltä puhuvaa väestöä, joka myöhemmin sulautui Luoteis-Venäjän muihin kansoihin. Ottar huomauttaa, että bjarmien ja saamelaisten kielet muistuttivat toisiaan.

Kielihavainnot osoittavat, että Ottar oli keskustellut bjarmien ja saamelaisten kanssa, mutta näiden keskustelujen sisällöstä emme saa tietää. Joko Ottar ei kertonut niistä yksityiskohtaisemmin tai sitten kuvauksen tallentaja ei katsonut tarpeelliseksi merkitä niitä muistiin.

Kirjoittaja toteaa kuitenkin, että bjarmit olivat kertoneet monia tarinoita omasta maastaan ja naapureidensa alueista. Ottar ei tiennyt, pitivätkö puheet paikkansa, sillä hän ei nähnyt seutuja itse. Tämä on kunnioitettavan objektiivista mutta samalla harmillista, sillä tässä olisi ollut ainutlaatuinen tilaisuus laajentaa pohjoista leveyspiiriä vielä edemmäksi itään.     

Pelkkiin keskusteluihin viittaaminen voi heijastaa Ottarin varovaisuutta. Hän ei nimittäin miestensä kanssa noussut suoraa päätä maihin, sillä hän pelkäsi siitä seuraavan vaikeuksia. Hän toimi ilmeisesti vieraalla maalla oikean tavan mukaan. Puheväleihin päästiin aikanaan, eikä kahakoista määränpäässä kerrota mitään.

Mursunluu houkutti Vienaan

Ottarin Vienan-matkan motiivina näyttää ensi tuntumalta olleen uteliaisuus, halu löytää maanpiirin pohjoisin kolkka, mutta matkalle annetaan myös käytännöllisempi merkitys. Ottar matkasi Vienanmerelle metsästääkseen mursuja.

Tämä kyseenalaistaa Ottarin ilmoituksen, että hän lähti tutkimaan pohjoisia äärialueita. Kenties hän ei ollutkaan aivan ensimmäinen, joka purjehti Jäämeren rantaa. Varmaankin norjalaiset tiesivät jo ennen tätä matkaa, että Vienan vesillä eli mursuja. Kenties Ottar vain kertoi omista kokemuksistaan - mikä koko tekstin perusteella on todennäköisempää.

Mursujen pyynti vaikuttaa kertomuksen kohokohdalta. Se näyttää olleen kirjoittajan mielestä erityisen tärkeää. Mursuilla mainitaan olevan jaloa luuta hampaissaan, ja suuri saaliskin on kertomisen arvoinen. Ottar oli pyydystänyt kuuden miehensä kanssa peräti 60 mursua kahdessa päivässä.

Mursut olivatkin kaukomatkan arvoisia eläimiä. Nahasta saatiin erittäin kestävää laivaköyttä, kun se leikattiin spiraaliksi. Syöksyhampaat taas olivat Pohjolan norsunluuta, josta tehtiin arvokkaita koristeita ja taide-esineitä kirkkoihin ja luostareihin sekä rikkaiden ja valtaa pitävien asuihin ja koteihin.

Ei mikään ryöstelevä viikinki

Ottarista itsestäänkin saa kertomuksesta suhteellisen monisyisen kuvan. Vaikka hän oli kotoisin viikinkien maasta, hän ei ollut ryöstelevä viikinki.

Kuningas Alfred näyttää tienneen, että pohjanmiehiä oli kahdenlaisia: niitä, jotka elivät viikinkielämää, ja niitä, jotka liikkuivat maailmalla rauhantahtoisesti. Alfred oli muiden Britteinsaarten kuninkaiden lailla joutunut taistelemaan viikinkejä vastaan, mutta salli silti norjalaisen vieraan saapua hoviinsa.

On tärkeää ymmärtää, ettei varhaiskeskiajalla oltu tarkkoja siitä, mihin heimoon kukin kuului. Löysien heimositeiden maailmassa suurin merkitys oli kahdenkeskisellä luottamuksella, mistä Ottarin tarinakin antaa viitteitä. Teksti kertoo Ottarin tuoneen mursunhampaita Alfredille. Samalla kun maininta toimii todistuksena Ottarin varakkuudesta se ilmaisee hänen noudattaneen keskiajan käyttäytymisetikettiä. Suhteita oli tapana lujittaa arvolahjoilla.

Varakas päällikkö Halgolandista

Ottar oli varakas talonpoikaispäällikkö, joka viljeli maata ja omisti kotieläimiä, lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosia. Hänellä oli suuri määrä poroja, ja hän keräsi saamelaisilta veroa, etenkin villieläinten nahkoja. Hän oli myös merenkävijä, joka pyydysti valaita ja mursuja, ja kauppamies, joka myi turkiksia, mursun- ja valaanluuta, lintujen höyheniä ja laivaköysiä.

Kaiken tämän lisäksi Ottar oli rohkea ja seikkailunhaluinen tutkimusmatkailija, joka arvosti tietoa ja kykeni tekemään kansatieteellisiä havaintoja Pohjolan asukkaiden oloista ja kielistä.

Tekstin perusteella Ottarin kotipaikkaa ei voi hahmottaa tarkasti. Omien sanojensa mukaan hän asui meren rannalla "kaikista pohjanmiehistä pohjoisimpana", sillä hänestä pohjoiseen vuorenselänteet olivat autioita lukuun ottamatta muutamia harvoja paikkoja, joissa ajoittain leiriytyi finnejä.

Ottar kutsuu kotiseutuaan Halgolandiksi. Sen uskotaan sijainneen nykyisten Nordlandin ja Tromssan läänien alueella. Missä kohtaa muinaista maakuntaa Ottar tarkkaan ottaen asui, ei ole tiedossa, mutta kotipaikaksi on usein arveltu   Hillesøyn, Kvaløyan tai Senjan saaria.

Herroittelu jää arvoitukseksi

Emme tiedä, kuka ja miten Ottarin kertomuksen alkuaan merkitsi muistiin tai kuka laati lopullisen selonteon, sillä Orosiuksen maailmanhistoriaa täydennettiin kummemmitta selittelyittä. Voimme vain arvailla, että asialla olivat kuningas  ja hänen oppineet avustajansa.

Emme myöskään tiedä, miksi Ottarin sanotaan kertoneen tietonsa "herralleen" kuningas Alfredille.

On mahdotonta sanoa varmasti, millä tavalla Alfred oli Ottarin "herra", mutta kuten lahjojen antaminen herroittelu voi kuvata miesten välistä luottamusta. Ottarin lojaalius "herraansa" kohtaan voisi selittää, miksi hän kertoi Alfredille, mistä kuninkaan saamat kalliit lahjat olivat peräisin.

Viittaus "herraan" voi myös olla pelkästään kirjoittajan kädenjälkeä.  Kertomuksen laatija tai myöhemmät kopioijat ovat voineet muuttaa Ottarin puheita. Jos muutoksia on tehty, on mahdollista, että Alfredin ja Ottarin suhdetta on haluttu kuvata Alfredille edullisella tavalla.

Kiinnostava on myös kysymys, miksi Ottarin kertomus päätyi historiateokseen, joka muuten toisti perinteistä maailmankuvaa.

On mahdollista, että Alfred halusi lisätä tietämystä Pohjolan maantieteestä ja elämästä niiden keskuudessa, joille Orosius-käännös oli tarkoitettu. Näitä olivat todennäköisesti kuningaskunnan yläluokat, hovin ja kirkon oppineet, munkit ja nunnat ja heidän oppilaansa. Alfred oli näet niitä hallitsijoita, jotka muuttivat historian kulkua. Hänen moniin edistyksellisiin toimiinsa kuului muun muassa kansan sivistäminen sen omalla kielellä.

Keskiajalla kuninkaiden motiivit kuitenkin olivat harvoin näin puhtaita ja yleviä. Alfred saattoi hyvinkin myös pyrkiä vahvistamaan omaa asemaansa näyttämällä, että hänellä oli hallussaan harvinaista tietoa. Oppinut ja aloitteikas kuningas tuskin tuhlasi mahdollisuutta osoittaa tietämystään Pohjolasta ja sen rikkaista pyyntialueista. Tieto oli valtaa viikinkiajallakin.

Vastapalvelukseksi Alfred ehkä suojeli Ottarin kauppatoimia Englannissa. Missään ei suoraan sanota, mitä Ottar oikein teki Britteinsaarilla, mutta hän saattoi olla kauppamatkalla, myymässä arvotavaroitaan.

Tuntemattomasta tuli tunnettu

Ilmeistä on, että Ottarin avomielinen tilitys liittyi hänen ja Alfredin kahdenkeskiseen suhteeseen, ei Alfredin vallan laajuuteen. Kuninkaan auktoriteetti tuskin ylsi Jäämeren rannalle, vaikka hän onkin ainoa Englannin hallitsija, joka on saanut lisänimen Suuri.

Kuninkaan lähdemieheksi ryhtyessään Ottar tuli laatineeksi sanallisen kartan Pohjolan maista ja purjehdusreiteistä arktisia alueita myöten. Alfred avustajineen puolestaan teki palveluksen keskiajan talousmaantieteelle ikuistamalla Euroopan pohjoisimman kolkan ääriviivat vasikannahkapergamentille ja jakamalla tiedon muidenkin iloksi.

Tuntematon muuttui tunnetuksi kertaheitolla - ainakin yhdessä keskiajan sivistyksen ja vallan kehdoista.