19
   
Teetkö työtä elääksesi vai elätkö työtä tehdäksesi? |
Meripihka on muinaistutkijan kultaaTEKSTI:Eeva Mäkelä
Meripihka sai jo kivikaudella kauppiaat taittamaan pitkiä matkoja.
Meripihka on kuin aineellistunutta auringon hehkua. Se tuntuu iholla lämpimältä ja hohtaa ruskan väreissä. Joissakin myyteissä meripihka liitettiinkin aurinkoon. Esimerkiksi ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla roomalainen kirjailija ja oppinut Plinius kirjoitti, että meripihka saattoi olla peräisin auringonjumalan Helioksen pojan Faëthonin kyynelistä. Mitä meripihka oikeastaan on, ja mitä paleontologit ja mikrobiologit sillä tekevät? Nuorinkin on vanhaa
Meripihka syntyy maaperään kerrostuneesta pihkasta. Hapettomissa oloissa pihka säilyy kymmeniä miljoonia vuosia. Se polymeroituu, eli siinä olevat hiilivetymolekyylit yhdistyvät yhä suuremmiksi molekyyleiksi. Samalla pihkasta poistuu haihtuvia ainesosia, ja se kovettuu. Se, kuinka kauan pihkan muuttuminen meripihkaksi kestää, riippuu kerrostumisoloista. Yleensä meripihka on 30-90 miljoonaa vuotta vanhaa. Maapallon muinaisinta, hiilikaudella 285-360 miljoonaa vuotta sitten syntynyttä meripihkaa on kaivettu Yhdysvaltain Montanasta ja Britteinsaarilta. Nuorimmat tunnetut meripihkaesiintymät ovat vajaan kahden miljoonan vuoden ikäisiä. Meripihkakerrostumia on löytynyt maapallon kaikilta mantereilta, Antarktista lukuunottamatta. Baltian meripihkaksi kutsutut Itä- ja Pohjanmeren alueen esiintymät ovat tunnetuimpia ja runsaimpia. Suomesta on tehty löytöjä Inkoosta, Paraisilta ja Nauvosta. Pihka kovettui joenpohjassa Noin 40-50 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Itämeren altaassa ja sen ympäristössä kasvoi samantyyppistä subtrooppista havumetsää kuin nykyisessä Pohjois-Floridassa ja Etelä-Kiinassa. Baltian eteläpuolella lainehti meri, johon metsiä halkovat suuret joet laskivat. Meripihkametsissä vipelsi ja pörräsi monenlaisia kiusallisia seuralaisia, jotka subtrooppisessa ilmastossa ovat lukuisampia kuin meidän kuivilla kankaillamme. Puut puolustautuivat tuholaisia ja taudinaiheuttajia vastaan erittämällä runsaasti pihkaa. Pihkalaastarilla puut myös korjasivat jo syntyneitä vaurioita. Sitten metsäekosysteemiä järkytti maapallon ilmaston muutos, jonka taustalla oli Antarktiksen repeytyminen omaksi mantereekseen ja sitä kiertävän kylmän merivirran synty. Ilmasto viileni, meren pinta nousi, ja havumetsät jäivät tulvan alle. Runsaasti puuta tempautui virtojen vietäväksi ja kerrostui jokisuistoihin. Märässä, vähähappisessa ympäristössä pihka säilyi ja kovettui meripihkaksi. Näin syntyi esimerkiksi nykyisen Gdanskinlahden suulla sijaitseva esiintymä, josta tätä nykyä saadaan valtaosa maailman meripihkasta. Muut Baltian meripihkan löytöpaikat sijoittuvat pääasiassa Norjan, Tanskan, Ruotsin, Saksan, Friisein saarten, Puolan, Latvian, Liettuan ja Viron rannikkoalueille.
Ihanneolot fossiileille Keväällä, kun puiden pihkaneritys oli huipussaan, rungoilla ja oksistoissa kiipeilevät tai tuulen mukaansa tempaamat pikkuötökät liimautuivat juoksevaan ja tahmeaan mutta nopeasti kovettuvaan pihkaan kuin kärpäspaperiin. Meripihkan tarjoaman ainutlaatuisen aikaikkunan läpi voimme tarkastella kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneitä otuksia kuin kolmiulotteisessa valokuvassa, usein kaikkine karvoineen ja suomuineen. Eikä siinä kaikki: meripihkan umpioimien eliöiden dna on usein niin tuoretta, että sitä voidaan vertailla nykylajien perintötekijöihin. Meripihkapakkaus on ilmaton ja vedetön, mutta salaisuus uskomattomaan säilyvyyteen piillee myös meripihkan sisältämissä säilöntäkemikaaleissa.
Valtaosa meripihka-ansaan takertuneista eläimistä on hyönteisiä (87 %) ja hämähäkkieläimiä (12 %), useimmat sukupuuttoon kuolleiden lajien edustajia. Meripihka onkin hyönteistutkijoiden aarreaitta, mutta myös kasvitieteilijät saavat osansa. Pihkassa on säilynyt kukkia ja niiden osia, puuta, neulasia, silmuja, lehtiä ja siemeniä sekä tietysti ilmassa leijuvia siitepölyjä ja itiöitä. Yksittäiset raportit todistavat meripihkasta löytyneistä höyhenistä, lihaskudoksesta, sienistä, nisäkkäiden luista ja karvasta sekä liskoista.
Muinaisten eliöiden etsijältä vaaditaan kärsivällisyyttä. Viidensadan baltialaisen raakameripihkakimpaleen kasasta löy-tyy eliöitä keskimäärin vain yhdestä palasta. Dominikaanisen tasavallan meripihkasta, jossa sulkeumia on runsaasti, eliöitä löytyy noin joka sadannesta kappaleesta. Valo ja ilma kuluttavat meripihkaa vähitellen. Se tummuu, ja sen pinta lohkeilee ja muuttuu karkeaksi. Lopulta sulkeumat hajoavat. Siksi konservaattorit etsivät menetelmiä edustavimpien sulkeumien säilyttämiseksi.
Hyttysillä piti olla imettävää Pihkaan tallentuneiden eläin- ja kasvifossiilien avulla voidaan jäljittää eliöiden kehitystä ja luonnostella kuvaa siitä, millainen eliöyhteisö meripihkametsä oli. Siitepölyt, kukat ja eläimet todistavat, että kyseisiä lajeja eli ainakin lähiympäristössä.
Voidaan tehdä myös epäsuoria päätelmiä. Esimerkiksi meripihkasta löytyneet hunajaa tuottavat mehiläislajit osoittavat, että lähellä metsää on ollut aukeita niittyjä, joilla mehiläiset ovat lentäneet keräämässä kukkakasvien mettä. Verta imevien hyttysten löytyminen puolestaan viittaa lämminveristen eläinten olemassaoloon. Myös pihkan ilmakuplilla on tarinansa kerrottavana. Näistä sulkeumista on mitattu meripihkametsien eliöiden hengittämän ilman happipitoisuutta. Vain yksisoluisia herätetty Meripihka-ansaan jääneistä eläimistä ja kasveista on eristetty dna:ta ja bakteereja. Olemme silti kaukana Jurassic Parkista. Aiheeseen paneutuneet Kalifornian osavaltion teknisen yliopiston mikrobiologit ovat laboratoriossaan onnistuneet herättämään henkiin vain yksisoluisia.
Kaikki tutkijat eivät edes juhli heidän menestystään. Monet vaativat lisätodisteita ja pitävät muinaisbakteerien metsästystä ylipäätään niin epävarmana, ettei se oikeuttaisi murskaamaan meripihkaa ja tuhoamaan siinä olevia sulkeumia.
Toistaiseksi fossiilisia mikrobeja on käytetty Jurassic Amber Ale -nimisen oluen panossa. Tulevaisuudessa muinaisbakteerien viljelmistä toivotaan apua uusien lääkeaineiden kehittelyyn. Ehkä niillä päästään torjumaan nykyantibiooteille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia. EEVA MÄKELÄon Itävallassa asuva filofosian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja.
Takaisin 
|
|
