Ammattilaiset, doping, naiset, raha ja vilppi ilmaantuivat urheiluun vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004





Peräti neljät olympialaiset


Nykyaikaiset olympialaiset ovat saaneet nimensä Olympiasta, jossa järjestettiin Kreikan kaupunkivaltioiden vanhimmat, suurimmat ja arvostetuimmat yleiskreik-kalaiset kisat. Samanlaisia antiikin olympialaisiksi luonnehdittuja kilpailuja pidettiin myös Delfoissa, Isthmiassa ja Nemeassa.


Ensi kuussa maailman urheilijat kokoontuvat Kreikkaan, olympiakisojen syntysijoille. Olympiatuli loimuaa, ja saloissa liehuvat olympialiput. Samat symbolit juhlistivat jo antiikin kisoja.


Mitä vielä! Olympiarenkaat keksittiin 1913, viidensien nykyaikaisten kisojen jälkeen, ja tuli syttyi ensi kerran 1936.


Antiikintutkijat ovat viime vuosina urakalla panneet uusiksi käsityksiämme kilpaurheilun alkuvaiheista. Tässä esimerkkejä.



Kutsuisitko sinä amatööriksi thasoslaista nyrkkeilijää ja pankratiastia Theagenesta, joka kilpaili 30 vuotta ja voitti tuona aikana 1 400 kisaa? Tästä miehestä voi liioittelematta sanoa, että urheilu oli hänen ammattinsa - ja niin oli muidenkin aktiivikisailijoiden, mihin viittaa jo se, ettei kreikan urheilusanasto edes tuntenut amatööriä vastaavaa sanaa.


Kilpaurheilijoille urheilu oli täysipäiväistä työtä, johon hupeni ainakin kahdeksan kuukautta vuodesta, maaliskuusta lokakuuhun kestänyt kilpailukausi. Jos he eivät olleet ottelemassa, he olivat valmentautumassa. Jo 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua urheilijat hankkivat henkilökohtaisia valmentajia, jotka pitivät huolta niin harjoitusohjelmista kuin ruokavaliosta. Ja hyvin pitivätkin: nykytiedon mukaan kreikkalainen urheiluvalmennus oli niin korkeatasoista, että uudelleen samaan päästiin vasta 1900-luvulla.



Kestävyyttä, lihasmassaa ja räjähtävää voimaa lisäävistä aineista antiikissa ei tiedetty mitään, mutta kivun sietoa parantavia ja väsymystä torjuvia troppeja oli olemassa. Etenkin kamppailu-urheilijoiden tarpeisiin uutettiin oopiumia unikonsiemenistä ja muskariinia kärpässienestä.


Annostus ja ajoitus olivat tärkeitä jo antiikin dopingissa. Oikean määrän huumetta oikeaan aikaan nauttinut urheilija tunsi olevansa varma ja voimakas, kun taas liikaa tai liian aikaisin ottaneen kisaajan yllätti pahoinvointi tai uupumus kesken kaiken.


Viinikin kuului kisakentille. Jos antiikissa olisi opastauluin ohjailtu alkoholin käyttöä urheiluareenoilla, kylteissä olisi lukenut: Viinin vieminen kisa-alueelta kielletty. Esimerkiksi nimekkäimmän olympiapainijan, Krotonia edustaneen Milonin, kerrotaan huuhtoneen ateriansa alas yhdeksällä litralla viiniä.



Avioituneilta naisilta urheiluareenat tosiaan suljettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Paljaiden miesvartaloiden katselu ei näet sopinut rouvasväelle. Aivan ehdoton kielto ei kuitenkaan ollut. Kisakatsomoihin pääsivät jumalar Demeterin papittaret ja naiset, joilla oli varaa lähettää hevosia valjakkoajoon. Nainen löytyy jopa olympiavoittajista, sillä hippodromilla palkinnot menivät valjakoiden omistajille, eivät ohjastajille. Spartalainen Kyniska kirjattiin Olympiassa nelivaljakkoajon voittajaksi kaksi kertaa: 396 ja 392 eaa.


Naimattomilla nuorilla naisilla oli kisapaikoille vapaa pääsy, ja neidoille järjestettiin myös omia kilpailuja, säännöllisimmin Olympiassa. Näissä pienimuotoisissa kisoissa ratkottiin paremmuuksia ainoastaan juoksussa.





Alkuun yhdellä lajilla


Antiikin olympialaiset kasvoivat suurem-miksi sitä mukaa kuin ohjelmaan hyväk-syttiin uusia lajeja. Ensimmäiset 13 kisaa (vuosina 776-728 eaa.) vietiin läpi yhdellä juoksulajilla yhdessä päivässä. Kolmesataa vuotta myöhemmin oteltiin viitenä päivänä 11 lajia.


Laji / mukaan eaa.
• Parivaljakkoajo / 408



"Osanotto on tärkeämpi kuin voitto" on omaa idealismiamme. Antiikin kisoihin tultiin tavoittelemaan voittoa, sillä vain voittaja sai kunniaa ja palkinnon; hopea- ja pronssitiloja saati pistesijoja ei ollut. Kreikan sana athletes, ’urheilija’, tarkoittaakin henkilöä, joka kilpailussa (athlos) kilpailee palkinnosta (athlon).


Huippu-urheilijat ansaitsivat elantonsa urheilemalla, sillä Kreikan kaupunkivaltioissa järjestettiin innokkaasti palkintokisoja. Suurimmat olivat Ateenan panathenaian-kisat, joissa parhaan palkinnon, sata amforaa kallisarvoista oliiviöljyä, nappasi stadionin juoksun voittaja. Pieni pyrähdys toi tulot, jotka ammattimies, kuten puuseppä, tienasi parin vuoden työllä.


Suurissa yleiskreikkalaisissa kisoissa, antiikin olympialaisissa, sai palkinnoksi vain voitonseppeleen, mutta kotikaupungit muistivat mestareitaan avokätisesti. Esimerkiksi Ateena maksoi 570-luvulla olympiavoitosta 500 drakman bonuksen. Summa vastasi antiikin ammattimiehen 14 vuoden palkkaa eikä ole mitätön nykyrahanakaan: noin 250 000 euroa. Kun kaupunki tämän päälle vielä antoi verohelpotuksia ja kustansi ateriat loppuelämäksi, urheilijalla ei ollut hädän päivää.



Kisavala velvoitti urheilijat kunnioittamaan sääntöjä, mutta joillekin kiusaus vilpin tekoon kävi ylivoimaiseksi.
Juoksijat hakivat etua varaslähdöillä, valjakkoajajat kiilasivat toisia radalta, ja kamppailu-urheilijat turvautuivat kiellettyihin otteisiin, vaikka etenkin nyrkkeily ja painin ja nyrkkeilyn yhdistelmä pankration olivat muutenkin rajuja. Edes otteluaikaa ei rajoitettu, vaan voittaja selvisi vasta kun toinen luovutti, vammautui tai kuoli, kuten toisinaan kävi. Antiikin kentillä huudettiinkin: "Seppele tai kuolema!"


Pienestä vilpistä selvisi kepinsivalluksella ja varoituksella, mutta törkeä huijaus johti hylkäykseen ja sakkoon. Seurauksista huolimatta epärehellisyys näyttää olleen melko tavallista, myös yleiskreikkalaisissa kisoissa. Ainakin Olympian stadionille johtavan tien varteen nousi huomattava määrä "sakkopatsaita" vilpistä kiinni jääneiden rangaistusmaksuilla.


Välineillä ei voinut kikkailla, sillä kenttälajeissa jokainen osanottaja heitti samaa kiekkoa ja keihästä. Yhtä vähän saattoi temppuilla urheiluasuilla. Niitä ei ollut. Kreikkalaiset kilpailivat alasti. Ainoastaan neidot olivat pukeissa: he juoksivat puolipitkässä tunikassa, joka jätti paljaaksi vain oikean olkapään ja rinnan.


Antiikin kisoista lisää mm. teoksissa Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen, Antiikin urheilu, Atena 2004 ja David Young, A Brief History of the Olympic Games, Blackwell Publishing 2004.

Jopa uskonnottomat yhdistävät moraaliset rikkomukset ja ateismin. Suomalaiset olivat poikkeus: täällä ateisti ei ole sen moraalittomampi kuin uskovainenkaan.

Usko jumalaan näyttää ihmisten mielissä yhä takaavan ihmisen kunnollisuuden. Jopa uskonnottomien itsensä mielestä pahantekijä on todennäköisemmin uskonnoton kuin uskova.

Näin sanoo kansainvälinen tutkimus, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Suomalaiset erottuivat yllättäen muista. Kolmestatoista maasta Suomi oli ainoa, jossa ateistia ei pidetty juuri moraalittomampana kuin uskovaa.

Tutkijat saivat selville ihmisten ennakkoluulot ateisteja kohtaan erikoisella kyselyllä, jossa selvitettiin ihmisten tiedostamattomia ajatuksia sarjamurhaajasta.

Vastauksista paljastui vaistomainen epäily ateisteja kohtaan. Ihmiset ajattelivat keskimäärin kaksi kertaa herkemmin, että sarjamurhaaja ei uskonut jumalaan, kuin että hän uskoi.

Jopa hyvin maallistuneissa maissa kuten Tšekissä, Britanniassa ja Alankomaissa toistui ennakkoluulo uskonnottomia kohtaan, tutkijat kertovat Nature Human Behaviour -julkaisussa.

Kaiken lisäksi uskonnottomat itsekin yhdistävät raakuudet ennemmin uskonnottomiin kuin uskoviin.

Myös sarjamurhaa pienemmät moraaliset rikkeet pannaan herkemmin ateistin tilille.

Lisätutkimus Yhdysvalloissa selvitti, että ihmisten mielikuvissa uskonnoton häipyy ravintolasta maksamatta todennäköisemmin kuin uskova.

Mielikuvat uskonnottomista ovat silti vailla pohjaa. Ateisti ei ole pahempi.

”Millään mittarilla uskonnottomat eivät ole enemmän tai vähemmän moraalisia kuin uskovaiset”, sanoo uskontotieteen yliopistonlehtori Teemu Taira Helsingin yliopistosta.

Myös pienillä vauvoilla tehdyt tutkimukset osoittavat, että moraali ei tarvitse uskontoa.

”Jo alle vuoden ikäiset suosivat animaatiohahmoja, jotka auttavat toisia, verrattuna niihin, jotka pettävät. Vauvat eivät ole paljon ehtineet kasvaa kulttuuriin. Moraalisella käyttäytymisellä ja toisen auttamisella on aika vahva biologinen pohja, joka ei vaadi uskontoa”, sanoo psykologian tutkija Tapani Riekki Helsingin yliopistosta.

Riekki kartoitti kansainvälisessä ryhmässä uskonnottomiin kohdistuvia ennakkoluuloja.

Kysely

Miksi suomalainen ei epäile ateistin moraalia?

Ab Surd Oy
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt13.7.2015

Viikon gallup: Miksi suomalainen ei epäile ateistin moraalia?

Niin, aivopierupa hyvinkin. Ja mistäkö niitä tulee? No aivoistapa hyvinkin. Ihmiset ovat pääosin irrationaalisia. Jopa me älykkäät, korkeakoulutetut, uskonnottomat, itsenäisesti ajattelevat suomalaiset. Juuri tämä suppea ryhmä ei välttämättä sorru tähän nimenomaiseen moraaliarvotusaivopieruun, mutta monenlaiseen muuhun silti. Osansa toki on myös uskonnoilla itsellään. Uskontohan on esimerkillisesti oppijärjestelmä jopa pyrkii moraalin hegemoniaan. Se siis melkein poikkeuksetta sisältää...
Lue kommentti
MooM
Seuraa 
Viestejä4938
Liittynyt29.6.2012

Viikon gallup: Miksi suomalainen ei epäile ateistin moraalia?

ID10T kirjoitti: Ei ateismilla/teismillä ja moraalilla ole mitään tekemistä keskenään. Uskova voi olla hyvinkin pahatapainen (vrt. Italian mafiosot) ja toisaalta taas ateisti voi olla lainkuuliaisuuden ja hyveellisyyden perikuva. Mistä näitä aivopieruja oikein tulee? Ilmeisesti tässä on taustalla se ajatus, että uskova käyttäytyy moraalisemmin, koska huonosta käytöksestä on luvassa sanktioita. Käytännössä tietysti uskonnolla saa perusteltua lähes mitä vaan käytöstä, jos oikein rusinoita poimii...
Lue kommentti

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

Suomen kesä on täynnä kulttuuritapahtumia. Jos kulttuuri ymmärretään väljästi ihmisen eri kykyjen kehittämiseksi, sen piiriin voidaan laskea melkein mitä vain eukonkannosta oopperaan.

Kulttuuri-sanan lähtökohta on latinan cultūra, joka tarkoittaa maanviljelyä tai jalostamista. Jo muinaiset roomalaiset puhuivat ’hengenviljelystä’, jolla tarkoitettiin henkisten kykyjen kehittämistä mahdollisimman täydellisiksi.

Lainasanojen kulkusuuntien perusteella voi päätellä, mistä sanan tarkoittama ilmiö on peräisin ja miten se on levinnyt kielialueelta toiselle.

Uusimman sanaston kohdalla asia tuntuu itsestään selvältä, koska kehitys on yleisesti tunnettua. Ketään ei yllätä tieto siitä, että popmusiikin sanasto on suurelta osin angloamerikkalaista. Vastaavalla tavalla myös vanhemmat sanakerrostumat kertovat kulttuuri-ilmiöiden synty-, kehitys- ja leviämisprosesseista.

Vanhojen lainojen kohdalla asiaa mutkistaa se, että samat sanat ovat kulkeneet monia eri teitä ja niiden merkitys on aikojen kuluessa muuttunut käyttökontekstin mukaan.

Esimerkiksi orkesteri on lainattu suomen kieleen 1800-luvun puolimaissa ruotsista, mutta alkuaan se juontuu antiikin kreikasta, jossa se sananmukaisesti merkitsi tanssimispaikkaa eli kuoron ja näyttelijöiden esiintymisaluetta teatterissa. Vasta 1700-luvulla sana sai soitinyhtyeen merkityksen.

Kreikasta saatu teatteri on alun perin tarkoittanut katselupaikkaa, esimerkiksi istumiseen soveltuvaa rinnettä, jonka edessä näytös esitettiin. Skene oli esiintymisalueen taakse pystytetty teltta tai muu tilapäinen pukusuoja, josta myöhemmin kehittyi oikea näyttämörakennelma.

Suomeen skene on lainattu tuoreena slangisanana englannista näkymän merkityksessä. Teatteriin ja elokuvaan liittyvässä ammattisanastossa samaa alkuperää olevia aineksia on käytetty jo aiemmin. Esimerkkejä ovat käsikirjoittajaa tarkoittava skenaristi ja lavastustaidetta merkitsevä skenografia.

Kesäteatterien suosikkiohjelmistoa ovat huvinäytelmät eli komediat. Nimityksen taustalla on kreikan kulkuetta merkitsevä komos.

Vanhimmat komediat ovat olleet kulkueen muodossa esitettyjä riehakkaita lauluja ja tansseja, joiden lomassa on heitetty herjaa sekä katselijoille että yhteiskunnan silmäätekeville. Samat konstit purevat myös Suomen suvessa, satoi tai paistoi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 8/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Mystiikka palasi metsään

Puilla ei ole tunteita. Se on silkkaa mystiikkaa.

 

PÄÄUUTISET

Unohtaminen palvelee älyä

Muisti syntyi tekemään viisaita päätöksiä,
ei keräämään nippelitietoa.

Nykyihmisen suhteet mutkistuivat

Jo alkuvaiheen esiäiti kohtasi neandertalmiehen.

Auringonpimennys on geometriaa

Avaruuden mitoissa Kuu näyttää meistä
yhtä suurelta kuin Aurinko.

Luvassa akuton puhelin

Mallikappaletta on jo testattu koesoitoilla.

 

ARTIKKELIT

Rakkaus iskee kuin raju stressi

Kun häntätumakkeessa leimahtaa, aivoihin hyökyy
hormonimyrsky, joka suistaa mielen raiteilta.

Mistä löytyy uusi Maa?

Suurteleskooppi alkaa etsiä elämän merkkejä eksoplaneetoilta.
Sille on jo seitsemän lupaavaa kohdetta.

Papillooman perässä

Paleogeneetikko teki hämmästyttävän löydön:
nopeasti yleistyvä seksitauti tuli neandertaleilta.

Viljelmille halutaan villejä pölyttäjiä

Jos kimalaiset ja muut mesipistiäiset katoavat,
me menetämme hedelmät, marjat ja kasvikset.

Jos juokset, juokse oikein

Hyvä tekniikka säästää rasitusvammoilta.
Asiantuntija antaa ohjeet terveelliseen tyyliin.

Paha hiili kiertää hyötykäyttöön

Suomessakin kehitetään menetelmiä, joilla
hiilidioksidista saa ruokaa ja raaka-aineita.

 

TIEDE VASTAA

Kauanko ihminen voi olla pissaamatta?

Miltä avaruudessa tuoksuu?

Voiko verta imevä punkki räjähtää?

Miksi kuulokkeiden piuhat sotkeutuvat?

Miksei alkeishiukkasta voi pilkkoa?

Kuinka kauan kanto elää?

 

KIRJAT

Menneestä jäi järeät jäljet

Kummuissa ja kivissä on meidän tarinamme. Salaisuuksineen.

 

OMAT SANAT

Kesäteatteri palaa juurilleen

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Totuuden rakastaja

Filosofi Ilkka Niiniluoto taistelee huuhaata vastaan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

Kesänviettoon kuuluu itsensä hemmottelu, ja moni tekee sen lukemalla. Mikä olisikaan leppoisana hellepäivänä sen mukavampaa kuin rentoutua lepotuolissa, siemailla virkistävää juomaa ja ottaa käteen hyvä kirja.

Kirjat ovat tulleet suomalaisten elämään jo keskiajalla. Niitä näki kirkon alttarilla sekä pappien ja pyhimyspatsaiden käsissä. Harvat niitä osasivat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa, mutta kirjoiksi ne kuitenkin osattiin tunnistaa ja nimittää.

Kirja-sana esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, myös kantasuomessa, mutta merkitykset vaihtelevat. Ilmeisesti se on alkuaan tarkoittanut neulottua tai piirrettyä kuviota. Tästä muistuttavat johdokset kirjailla ja kirjoa.

Suomen eteläisessä sukukielessä virossa kirjaa sanotaan raamatuksi. Tämä on venäläinen laina, joka on viron kautta levinnyt myös suomeen. Vanhassa kirjakielessä sitä on käytetty yleisesti kirjan merkityksessä, ja vasta myöhemmin se on täsmentynyt tietyn pyhän kirjakokoelman erisnimeksi.

Tästä puolestaan käytettiin nimitystä Biblia ennen kuin se vaihdettiin Raamatuksi 1800-luvulla. Biblia on kreikkaa ja merkitsee kirjoja monikossa. Sanan taustalla on muinaisen foinikialaisen kaupungin nimi Byblos. Sen satamasta laivattiin maailmalle kirjoitusalustana käytettyä papyrusta.

Kirjain on uudissana, jonka on keksinyt E. A. Ingman vuonna 1834. Sitä ennen kirjaimia nimitettiin ruotsin bokstav-sanasta väännetyillä vastineilla, kuten pokstaavi tai puustavi.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja Antti Lizelius tarjosi käyttöön sananmukaista suomennosta kirjansauva, mutta se ei saanut kannatusta.

Lehti on vanha indoeurooppalainen laina, joka alun perin on tarkoittanut kasvin lehteä.

Merkityksen laajenemiselle ovat tarjonneet mallia latinan folium ja ruotsin blad, joilla on jo aiemmin ollut molemmat merkitykset. Vanhassa kirjasuomessa käytettiin lainasanaa plati ennen kuin edellä mainittu Lizelius otti käyttöön lehti-sanan sen rinnalla.

Lukea on vanha perintösana, joka on merkinnyt alkuaan laskemista tai luettelemista. Ulkoluku on ollut muistista luettelemista, sisälukua opeteltiin piispa Gezeliuksen johdolla 1600-luvun loppupuolella. Niistä ajoista muistuttaa sananlasku: Lue poikani kirja, kyllä kirja palkan maksaa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017