Ammattilaiset, doping, naiset, raha ja vilppi ilmaantuivat urheiluun vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004





Peräti neljät olympialaiset


Nykyaikaiset olympialaiset ovat saaneet nimensä Olympiasta, jossa järjestettiin Kreikan kaupunkivaltioiden vanhimmat, suurimmat ja arvostetuimmat yleiskreik-kalaiset kisat. Samanlaisia antiikin olympialaisiksi luonnehdittuja kilpailuja pidettiin myös Delfoissa, Isthmiassa ja Nemeassa.


Ensi kuussa maailman urheilijat kokoontuvat Kreikkaan, olympiakisojen syntysijoille. Olympiatuli loimuaa, ja saloissa liehuvat olympialiput. Samat symbolit juhlistivat jo antiikin kisoja.


Mitä vielä! Olympiarenkaat keksittiin 1913, viidensien nykyaikaisten kisojen jälkeen, ja tuli syttyi ensi kerran 1936.


Antiikintutkijat ovat viime vuosina urakalla panneet uusiksi käsityksiämme kilpaurheilun alkuvaiheista. Tässä esimerkkejä.



Kutsuisitko sinä amatööriksi thasoslaista nyrkkeilijää ja pankratiastia Theagenesta, joka kilpaili 30 vuotta ja voitti tuona aikana 1 400 kisaa? Tästä miehestä voi liioittelematta sanoa, että urheilu oli hänen ammattinsa - ja niin oli muidenkin aktiivikisailijoiden, mihin viittaa jo se, ettei kreikan urheilusanasto edes tuntenut amatööriä vastaavaa sanaa.


Kilpaurheilijoille urheilu oli täysipäiväistä työtä, johon hupeni ainakin kahdeksan kuukautta vuodesta, maaliskuusta lokakuuhun kestänyt kilpailukausi. Jos he eivät olleet ottelemassa, he olivat valmentautumassa. Jo 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua urheilijat hankkivat henkilökohtaisia valmentajia, jotka pitivät huolta niin harjoitusohjelmista kuin ruokavaliosta. Ja hyvin pitivätkin: nykytiedon mukaan kreikkalainen urheiluvalmennus oli niin korkeatasoista, että uudelleen samaan päästiin vasta 1900-luvulla.



Kestävyyttä, lihasmassaa ja räjähtävää voimaa lisäävistä aineista antiikissa ei tiedetty mitään, mutta kivun sietoa parantavia ja väsymystä torjuvia troppeja oli olemassa. Etenkin kamppailu-urheilijoiden tarpeisiin uutettiin oopiumia unikonsiemenistä ja muskariinia kärpässienestä.


Annostus ja ajoitus olivat tärkeitä jo antiikin dopingissa. Oikean määrän huumetta oikeaan aikaan nauttinut urheilija tunsi olevansa varma ja voimakas, kun taas liikaa tai liian aikaisin ottaneen kisaajan yllätti pahoinvointi tai uupumus kesken kaiken.


Viinikin kuului kisakentille. Jos antiikissa olisi opastauluin ohjailtu alkoholin käyttöä urheiluareenoilla, kylteissä olisi lukenut: Viinin vieminen kisa-alueelta kielletty. Esimerkiksi nimekkäimmän olympiapainijan, Krotonia edustaneen Milonin, kerrotaan huuhtoneen ateriansa alas yhdeksällä litralla viiniä.



Avioituneilta naisilta urheiluareenat tosiaan suljettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Paljaiden miesvartaloiden katselu ei näet sopinut rouvasväelle. Aivan ehdoton kielto ei kuitenkaan ollut. Kisakatsomoihin pääsivät jumalar Demeterin papittaret ja naiset, joilla oli varaa lähettää hevosia valjakkoajoon. Nainen löytyy jopa olympiavoittajista, sillä hippodromilla palkinnot menivät valjakoiden omistajille, eivät ohjastajille. Spartalainen Kyniska kirjattiin Olympiassa nelivaljakkoajon voittajaksi kaksi kertaa: 396 ja 392 eaa.


Naimattomilla nuorilla naisilla oli kisapaikoille vapaa pääsy, ja neidoille järjestettiin myös omia kilpailuja, säännöllisimmin Olympiassa. Näissä pienimuotoisissa kisoissa ratkottiin paremmuuksia ainoastaan juoksussa.





Alkuun yhdellä lajilla


Antiikin olympialaiset kasvoivat suurem-miksi sitä mukaa kuin ohjelmaan hyväk-syttiin uusia lajeja. Ensimmäiset 13 kisaa (vuosina 776-728 eaa.) vietiin läpi yhdellä juoksulajilla yhdessä päivässä. Kolmesataa vuotta myöhemmin oteltiin viitenä päivänä 11 lajia.


Laji / mukaan eaa.
• Parivaljakkoajo / 408



"Osanotto on tärkeämpi kuin voitto" on omaa idealismiamme. Antiikin kisoihin tultiin tavoittelemaan voittoa, sillä vain voittaja sai kunniaa ja palkinnon; hopea- ja pronssitiloja saati pistesijoja ei ollut. Kreikan sana athletes, ’urheilija’, tarkoittaakin henkilöä, joka kilpailussa (athlos) kilpailee palkinnosta (athlon).


Huippu-urheilijat ansaitsivat elantonsa urheilemalla, sillä Kreikan kaupunkivaltioissa järjestettiin innokkaasti palkintokisoja. Suurimmat olivat Ateenan panathenaian-kisat, joissa parhaan palkinnon, sata amforaa kallisarvoista oliiviöljyä, nappasi stadionin juoksun voittaja. Pieni pyrähdys toi tulot, jotka ammattimies, kuten puuseppä, tienasi parin vuoden työllä.


Suurissa yleiskreikkalaisissa kisoissa, antiikin olympialaisissa, sai palkinnoksi vain voitonseppeleen, mutta kotikaupungit muistivat mestareitaan avokätisesti. Esimerkiksi Ateena maksoi 570-luvulla olympiavoitosta 500 drakman bonuksen. Summa vastasi antiikin ammattimiehen 14 vuoden palkkaa eikä ole mitätön nykyrahanakaan: noin 250 000 euroa. Kun kaupunki tämän päälle vielä antoi verohelpotuksia ja kustansi ateriat loppuelämäksi, urheilijalla ei ollut hädän päivää.



Kisavala velvoitti urheilijat kunnioittamaan sääntöjä, mutta joillekin kiusaus vilpin tekoon kävi ylivoimaiseksi.
Juoksijat hakivat etua varaslähdöillä, valjakkoajajat kiilasivat toisia radalta, ja kamppailu-urheilijat turvautuivat kiellettyihin otteisiin, vaikka etenkin nyrkkeily ja painin ja nyrkkeilyn yhdistelmä pankration olivat muutenkin rajuja. Edes otteluaikaa ei rajoitettu, vaan voittaja selvisi vasta kun toinen luovutti, vammautui tai kuoli, kuten toisinaan kävi. Antiikin kentillä huudettiinkin: "Seppele tai kuolema!"


Pienestä vilpistä selvisi kepinsivalluksella ja varoituksella, mutta törkeä huijaus johti hylkäykseen ja sakkoon. Seurauksista huolimatta epärehellisyys näyttää olleen melko tavallista, myös yleiskreikkalaisissa kisoissa. Ainakin Olympian stadionille johtavan tien varteen nousi huomattava määrä "sakkopatsaita" vilpistä kiinni jääneiden rangaistusmaksuilla.


Välineillä ei voinut kikkailla, sillä kenttälajeissa jokainen osanottaja heitti samaa kiekkoa ja keihästä. Yhtä vähän saattoi temppuilla urheiluasuilla. Niitä ei ollut. Kreikkalaiset kilpailivat alasti. Ainoastaan neidot olivat pukeissa: he juoksivat puolipitkässä tunikassa, joka jätti paljaaksi vain oikean olkapään ja rinnan.


Antiikin kisoista lisää mm. teoksissa Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen, Antiikin urheilu, Atena 2004 ja David Young, A Brief History of the Olympic Games, Blackwell Publishing 2004.

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017