Meidän elitistinen taidekäsityksemme syntyi, kun ei tiedetty mitään varhaisten esi-isien estetiikan tajusta eikä luonnonkansojen taiteesta, jonka luomiseen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Me voisimme rikastuttaa omia taide-elämyksiämme palauttamalla taiteelle sen alkuperäisen sosiaalisen tehtävän.


varhaisten esi-isien estetiikan tajusta eikä luonnonkansojen taiteesta,
jonka luomiseen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Me voisimme
rikastuttaa omia taide-elämyksiämme palauttamalla taiteelle sen
alkuperäisen sosiaalisen tehtävän.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006



Lontoon luonnonhistoriallisessa keskusmuseossa on näytteillä noin 250 000 vuotta vanha kivikirveen kärki.

Toisin kuin useimmat muut tuon ajan kivikirveet sitä ei ole veistetty liuskekivestä vaan paljon vaikeammin käsiteltävästä kivettyneestä sorasta. Se on muotoiltu huolellisesti symmetriseksi, ja sen keskellä erottuu vangitseva yksityiskohta: kaunis, fossiilistunut simpukankuori.

Kuka tahansa kirveen tekikään, hän aloitti tavallisesta kivenmurikasta. Kesken työn hän on havainnut, että liuskeiden alta erottuu jotakin erityistä. Kirveessä näkyvät iskujen jäljet kertovat, että tekijä on naputellut tuon "jonkin" esiin hyvin huolellisesti, varoen rikkomasta sitä. Emme tiedä, onko hän hennonut käyttää kirvestään tavallisen kirveen tavoin vai onko hän kuljettanut sitä mukanaan jonkinlaisena amulettina.

Samalta ajalta on säilynyt monia muitakin taiteellisia työkaluja. Ne viestivät, että ihmisen esteettinen taju on peräisin paljon kaukaisemmasta historiasta kuin olemme ajatelleet. Taide ei kenties olekaan niitä "turhia" inhimillisen mielikuvituksen tuotteita, joilla ihminen täyttää lisääntyneen joutoaikansa. Kenties esteettinen taju onkin samanlainen yleisinhimillinen kyky kuin kieli tai työkalujen käyttö.


Taidekäsitys remonttiin

Jos varhaisissa esi-isissämme oli nupullaan viehtymys estetiikkaan ja taiteeseen, modernit taideteoriat joutuvat kyseenalaiseen valoon.

Taiteen kautta ihmisen sanotaan luovan uudelleen suhteen luontoon. Mihin neandertalinihminen olisi kaivannut tällaista kokemusta? Jotkut korostavat taiteen terapeuttista ja eheyttävää vaikutusta. Millaista eheyttävää terapiaa pystyihminen olisi tarvinnut? Toiset uskovat, että taide auttaa ihmistä etsimään vaihtoehtoisia toimintatapoja ja antaa merkitystä elämälle. Olisiko esi-ihmisillä ollut aikaa tällaiseen?

- Nämä teoriat kuvaavat taiteen eri puolia, mutta ne eivät selitä, mistä taide juontuu, sanoo Ellen Dissanayake, arvostettu yhdysvaltalainen taiteentutkija ja evolutiivisen taideteorian uranuurtaja.

Ihminen voi luoda suhteen luontoon ja eheytyä myös meditoimalla. Ihminen voi valmistautua uuteen ja ennakoimattomaan rituaaleilla ja leikeillä. Ihmiset löytävät merkitystä ja syviä elämyksiä myös ihmissuhteista, uskonnosta ja jopa hurraamalla kotikaupungin jalkapallojoukkueelle.

Dissanayaken mukaan taidekäsityksemme vaatiikin uudelleenarviointia.

- Nykyiset taideteoriat lähtevät ajatuksista, joita esittivät 1700-luvun filosofit. Heidän perintöään on, että tarkastelemme taidetta puhtaasti esteettisistä lähtökohdista, irrallaan katsojien mieltymyksistä ja odotuksista. He eivät kuitenkaan tienneet esihistoriallisista luolamaalauksista tai primitiivisten yhteisöjen taiteesta. He eivät tienneet, että ihmiset kehittyivät eläimistä, joilla on monia ihmimillisiä ominaisuuksia. Jos he olisivat tienneet kaiken tämän, he olisivat varmasti ajatelleet taiteesta toisin, Dissanayake sanoo.

Taideteoreetikot eivät kuitenkaan ole päivittäneet teorioitaan. - Monet lähtevät yhä 1700-luvun ajatuksista aivan kuin ympärillä ei olisi tapahtunut mitään.

Dissanayaken mielestä taide vaatii selityksen, joka sovittaa yhteen esi-isiemme esteettiset taipumukset ja taiteen merkityksen primitiivisissä yhteisöissä. - Kyse ei ole niinkään siitä, mitä taide on, vaan siitä, mitä varten se on, Dissanayake sanoo.


Osa jokaista päivää

Mitä varten taide on? Kysymys kuulostaa vähintään omituiselta länsimaisessa kulttuurissa, jossa taide ei tunnu olevan oikein mitään varten. Yksinäinen karkkipaperi lasivitriinissä. Performanssitaiteilija masturboimassa pöydän alla näyttelynsä avajaisissa. Taidemaalari luomassa taulua leikkiautolla, jota hän ohjaa toisesta kaupungista.

Dissanayaken mukaan länsimaissa taiteelle riittää, että se on olemassa itseään varten, mutta missä tahansa primitiivisessä yhteisössä tällainen näkemys on tyystin vieras. Niissä taide on osa lähes jokaista päivää, ja sen tekemiseen osallistuvat kaikki. Ihmiset laulavat, tanssivat ja soittavat. He maalaavat kiviä, kallioita, talojen seiniä ja ihoaan. He tekevät koristeellisia jumaltenkuvia, pukuja, naamioita, kilpiä ja aseita.

- Vaikka joku voi joskus rummuttaa tai maalata vain omaksi ilokseen, käytännössä primitiivisten kansojen taide palvelee aina jotakin tarkoitusta. Tanssit, laulut, päähineet ja tatuoinnit ovat osa rituaaleja, joilla manataan hyvää onnea ja jumalien suojelusta, Dissanayake kuvailee.


Samaa perua kuin leikki

Dissanayaken mukaan primitiivisten kansojen on mahdotonta erottaa taidetta omaksi kategoriakseen. Useimpien kielessä ei edes ole sanaa taide, vaan taiteesta käytetään samaa sanaa kuin leikistä. Useimmat eivät tunne myöskään rituaalin käsitettä, vaan yksittäisistä rituaaleista puhutaan niiden omilla nimillä.

- Länsimaissa rituaalia, leikkiä ja taidetta pidetään erillisinä elämänalueina, mutta niiden rajat ovat liukuvat ja menevät päällekkäin, Dissanayake sanoo. Esimerkiksi urheilutapahtuma on sekä leikkiä että rituaalia, kun taas konsertti on taidetta, rituaalia ja leikkiä.




Taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff Jyväskylän yliopistosta tuntee hyvin Ellen Dissanayaken evolutiivisen taideteorian. Hänen mielestään Dissanayaken ajatukset ovat vuosikymmeniin virkistävimpiä tuulahduksia taidekeskustelussa.

- Hän ei kutista taidetta osaksi taidemaailmaa, kuten länsimaissa on tehty 1700-luvulta alkaen. Bonsdorff arvioi.

- Vielä keskiajalla lähes kaikki taide kuului uskonnolliseen elämään tai kuninkaallisten hoveihin, ja taiteilijat tiesivät, mitä heiltä odotettiin. Kun yhteiskunta maallistui, taiteilijoiden ja yleisön väliselle rajavyöhykkeelle ilmaantui galleristeja, keräilijöitä ja kriitikoita, ja vähitellen taiteesta tuli asiantuntijakysymys, Bonsdorff kuvailee.

Tämän jälkeen ihminen, joka ei tuntenut alan perinnettä, ei ollut kelvollinen arvioimaan taidetta. Nykytaidekin edellyttää hyvin usein taustojen ja teorian tuntemista.

Bonsdorffin mukaan nyt on kuitenkin selviä merkkejä siitä, että taiteen yltiöpäinen teoretisointi on vähenemässä. Hän kannattaa lämpimästi Dissanayaken ajatusta, jonka mukaan taide ei voi olla taideteorioita tuntevien taiteilijoiden ja kriitikoiden yksityisomaisuutta, vaan kuuluu kaikille.

- Emme voi palata menneeseen, mutta emme voi myöskään jättää taidetta galleristeille ja museoille. Pitäisi pystyä antamaan tilaa yhteisöllisyydelle, Bonsdorff tiivistää.







Erityistä luodaan estetiikalla

Erityiseksi tekeminen on pohjimmiltaan varsin yksinkertainen ilmiö.

Se perustuu monilla eläimilläkin esiintyvään taipumukseen kiinnittää huomio siihen, mikä on poikkeavaa ja epätavallista. Ihmiset ovat kuitenkin jalostaneet ominaisuuden paljon pidemmälle ja tehneet kategorisen eron tavallisen ja erityisen välille.

Kun afrikkalainen nainen valmistaa saviruukkuja yhden toisensa perään, ne eivät ole taidetta. Vasta kun hän muotoilee niitä, kaivertaa niihin koristeita tai värittää niiden reunat erivärisiksi, ruukut astuvat taiteen piiriin. Ne on tehty erityisiksi.

Vastaavasti perheenäiti, joka iskee makaronilaatikon ja ketsupin pöytään, ei toimi sen enempää rituaalin, leikin kuin taiteen ohjaamana. Kun hän sen sijaan levittää pöydälle parhaimman liinansa, järjestelee kattauksen harmonisesti ja kokkaa vihellellen kukkoa viinissä, hänen käyttäytymisensä on sekoitus kaikkia kolmea. On kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin yksi loppuu ja mistä toinen alkaa.

Esteettinen vaikutelma kulkee mukana lähes kaikessa taiteessa, koska erityiseksi tekeminen on useimmiten esteettiseksi tekemistä. Kun haluamme, että yksi saviruukku nousee erilleen muista, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin esteettisesti korostaa jotakin sen puolta. Samalla tavalla turvaudumme estetiikkaan järjestäessämme sanoja säkeiksi, säveliä melodioiksi ja askeleita tanssiksi. 


Tärkeä nostetaan erityiseksi

Miksi kaikki tämä hössötys tehdä arkipäiväisestä erityistä? Dissanayaken mukaan se on tapa sanoa: katsokaa, tämä on hyvin tärkeää.

- Sen sijaan että ihmiset vain sanoisivat toivovansa saalista, he tanssivat ja laulavat, maalaavat ihonsa, ripustavat tukkaansa sulkia ja kaulaansa hampaita. Koska asia on heille elintärkeä, pelkkä sanominen ei riitä, Dissanayake selittää.

Ylivoimaisesti suurin osa primitiivisten kansojen taiteesta liittyy syntymään, puberteettiin, hedelmällisyyteen, avioliittoon ja kuolemaan tai konfliktien ratkaisemiseen, sairauksien parantamiseen ja tulevaisuuden ennustamiseen. Nämä asiat ovat paitsi tärkeitä myös pitkälti ihmisten kontrollin ulkopuolella. Niihin voidaan kuitenkin vaikuttaa näkymättömästä maailmasta, johon päästään tekemällä asioista erityisiä.

Erityiseksi tekeminen sitoo ihmiset yhteisiin arvoihin, ja se tekee yhteisistä kokemuksista ja tapahtumista voimakkaampia, ikimuistoisempia. Heimot, jotka ovat turvanneet yhteisön jatkuvuutta tekemällä yhteisistä asioista erityisiä, ovat saavuttaneet voimakkaamman yhteisöllisyyden tunteen ja pärjänneet paremmin kuin sosiaalisesti löyhemmät heimot.


Kirjoitus vei voiman

Taiteen eroosio yhteisestä sosiaalisesta kokemuksesta kohti yksityistä ja usein elitististä elämystä on Dissanayaken mukaan kulttuurihistoriallisesti varsin nuori ilmiö.

Vallankumous koettiin noin kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten, kun nykyisenlainen kirjoitusjärjestelmä keksittiin. Ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa asia ja sen symboli eivät enää vastanneet toisiaan, vaan sanat koottiin sopimuksenvaraisista kirjainmerkeistä, aakkosista. Kirjoitus- ja lukutaidosta tuli Dissanayaken mukaan vedenjakaja, joka ohjasi suulliset ja kirjoittavat kulttuurit eri kurssille.

Dissanayake ei kiistä sitä, että kirjoitus- ja lukutaito edisti kulttuurin kehitystä, mutta hän muistuttaa, että sillä on ollut hintansa. Kun asian ja sen symbolin suhde muuttui mielivaltaiseksi, symbolit menettivät voimansa.

Lukutaitoiset ihmiset voivat irrottautua asiayhteydestä, ottaa etäisyyttä, analysoida, punnita eri näkökulmia ja käsitteellistää kokemansa. Tapahtuman ja kokemuksen väliin laskeutui verho, jonka läpi kaikki suodatettiin. Ihmiset menettivät kokemuksen välittömyyden.

- Symbolit ovat säilyttäneet mahtavan voimansa vain oraalisissa kulttuureissa. Traditionaaliset yhteisöt eivät koskaan varsinaisesti poistuneet symbolien maailmasta. Siksi kaikki kokemukset ovat välittömiä, subjektiivisia ja emotionaalisia, eikä taidetta voi irrottaa muusta elämästä, Dissanayake sanoo.


Kuin riikinkukko häkissä

Tätä taustaa vasten länsimainen taide on siis vain kaukainen aavistus siitä, mitä taide aikoinaan edusti ihmisille.
Siinä missä primitiivinen taide on aktiivista, elävää ja sosiaalista, länsimainen taide on lähinnä yksityinen intohimo ja henkilökohtainen itseilmaisun muoto. Siinä missä primitiiviset ihmiset osallistuvat taiteeseen tekijöinä, länsimainen ihminen osallistuu tarkkailijana, arvostelijana ja tulkitsijana - ulkopuolisena.

Länsimainen taide kantaa kuitenkin edelleen mukanaan monia piirteitä taiteen alkuperäisestä tarkoituksesta. Karkkipaperi lasivitriinissä ja näyttelyssään masturboiva taiteilija tekevät edelleen näkymättömän maailman ääriviivat näkyviksi, ja edelleen taiteesta etsitään toista todellisuutta ja suoraa kokemusta. Koska taide ei kuitenkaan enää välitä alkuperäistä yhteisöllisyyden ja välittömyyden tunnetta, se ei koskaan täydellisesti täytä siihen kohdistuvia odotuksia.

Dissanayakelle länsimainen taide on kuin eläintarhan riikinkukko, joka esittelee komeaa pyrstöään ihmisille sen sijaan että esittelisi sitä kilpakosijoille tai parittelukumppaneille. Vaikka lintu on irrotettu luonnollisesta ympäristöstään, se ei voi olla nostamatta pyrstöään. Samalla tavalla taide on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään, ja taiteilijat puhuvat sisäisestä pakosta, jota he eivät kykene täysin ymmärtämään ja selittämään.



Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.



 



 

Pelkkiä vaihtoehtohoitoja käyttäneet syöpäpotilaat kuolivat huomattavasti todennäköisemmin kuin tavanomaista hoitoa saaneet, osoitti yhdysvaltalainen tutkimus.

Jos haluaa selvitä syövästä, kannattaa luottaa lääkäriin.

Syöpäkuolleisuus oli Yalen yliopiston tutkimuksessa jopa viisi kertaa suurempaa niillä, jotka hoitivat syöpäänsä pelkillä vaihtoehtoisilla menetelmillä kuin niillä, jotka kävivät tavanomaisissa hoidoissa.

Tulos ei sinänsä yllätä.

Vaihtoehtohoitojen kuten vaikkapa luontaistuotteiden ja homeopatian tehosta syövän tai muiden sairauksien hoidossa ei ole mitään näyttöä. Ne on jopa osoitettu tehottomiksi. Siksi puhutaan myös uskomushoidoista.

Harvemmin on silti tutkittu, miten vaihtoehtohoitoihin turvautuminen näkyy syöpäkuolleisuudessa.

Tutkijat tarkastelivat 840 amerikkalaisen syöpäpotilaan tapauksia. Tiedot oli kerätty kansallisesta syöpätietokannasta.

Potilaista 560 oli saanut syöpäänsä lääketieteellistä hoitoa ja 280 henkilöä hoiti syöpäänsä vain vaihtoehtoisilla menetelmillä. Kaikki potilaat olivat saaneet lääkäriltä syöpädiagnoosin vuosina 2004–2013.

Potilailla oli erilaisia syöpiä. Kaikkien syöpien kohdalla vaihtoehtohoitoihin turvautuneessa ryhmässä kuolleisuus oli suurempi.

Vaihtoehtohoitojen käyttäjistä rintasyöpään sairastuneet kuolivat 5,6 kertaa todennäköisemmin kuin tavaomaista hoitoa saaneet.

Paksusuolen syöpään sairastuneet vaihtoehtohoitojen käyttäjät kuolivat 4,5 kertaa todennäköisemmin ja keuhkosyöpään kaksi kertaa todennäköisemmin.

Keskimäärin riskitiheyksien suhde (hazard ratio) oli 2,5. Se tarkoittaa, että jokaista syöpäänsä kuollutta potilasta kohden vaihtoehtohoitojen käyttäjiä menehtyi 2,5 samaan sairauteen.

”Meillä on nyt näyttöä siitä, että vaihtoehtohoitojen käyttäminen toimivaksi todettujen hoitojen sijaan lisää kuolemanvaaraa. Toivottavasti tiedosta on hyötyä lääkäreille, jotka neuvovat potilaita hoitoihin liittyvissä valinnoissa”, sanoo tutkimusta johtanut syöpälääkäri Skyler Johnson Yalen yliopistollisesta sairaalasta tiedotteessa.

Uusista hoitomuodoista voi toki löytyä joitain toimivia, huomauttaa toinen tutkijoista, tohtori Cary Gross. Niitä pitäisi tutkia lisää.

”Meidän täytyy ymmärtää paremmin, mitkä hoidoista toimivat ja mitkä ei, oli kyse esimerkiksi uudenlaisesta immunoterapiasta tai suurista vitamiiniannoksista, jotta potilaat voivat tehdä oikeita päätöksiä”, Gross sanoo.

Tutkimuksen julkaisi Journal of the National Cancer Institute.

Vaihtoehtohoitoja käytetään Suomessakin. Täysi kieltäytyminen lääkärin hoidosta on kuitenkin harvinaista.

Suomeen on kaavailtu niin sanottua puoskarilakia, joka säätelisi vaihtoehtohoitoja ja niiden antajia, mutta lakihanke kaatui seitsemän vuotta sitten.

Kysely

Oletko kokeillut vaihtoehtohoitoja?

MooM
Seuraa 
Viestejä4914
Liittynyt29.6.2012

Viikon gallup: Oletko kokeillut vaihtoehtohoitoja?

Huomautuksena: on myös kokeellisia hoitoja, jotka ovat sinä vaiheessa testausta, että eivät vielä ole pätevästi toimiviksi osoitettuja. Eivätkä ehkä sellaisiksi koskaan osoitukaan. Näitä tosin ei yleensä nimitetä vaihtoehtohoidoiksi. Muuten samaa mieltä. Tosin onhan meillä vaihtoehtoisia faktojakin nykyisin... Puoskarointi ehkä on turhan painolastinen sana, mutta 'uskomushoito' on oma suosikini.
Lue kommentti

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

Suomen kesä on täynnä kulttuuritapahtumia. Jos kulttuuri ymmärretään väljästi ihmisen eri kykyjen kehittämiseksi, sen piiriin voidaan laskea melkein mitä vain eukonkannosta oopperaan.

Kulttuuri-sanan lähtökohta on latinan cultūra, joka tarkoittaa maanviljelyä tai jalostamista. Jo muinaiset roomalaiset puhuivat ’hengenviljelystä’, jolla tarkoitettiin henkisten kykyjen kehittämistä mahdollisimman täydellisiksi.

Lainasanojen kulkusuuntien perusteella voi päätellä, mistä sanan tarkoittama ilmiö on peräisin ja miten se on levinnyt kielialueelta toiselle.

Uusimman sanaston kohdalla asia tuntuu itsestään selvältä, koska kehitys on yleisesti tunnettua. Ketään ei yllätä tieto siitä, että popmusiikin sanasto on suurelta osin angloamerikkalaista. Vastaavalla tavalla myös vanhemmat sanakerrostumat kertovat kulttuuri-ilmiöiden synty-, kehitys- ja leviämisprosesseista.

Vanhojen lainojen kohdalla asiaa mutkistaa se, että samat sanat ovat kulkeneet monia eri teitä ja niiden merkitys on aikojen kuluessa muuttunut käyttökontekstin mukaan.

Esimerkiksi orkesteri on lainattu suomen kieleen 1800-luvun puolimaissa ruotsista, mutta alkuaan se juontuu antiikin kreikasta, jossa se sananmukaisesti merkitsi tanssimispaikkaa eli kuoron ja näyttelijöiden esiintymisaluetta teatterissa. Vasta 1700-luvulla sana sai soitinyhtyeen merkityksen.

Kreikasta saatu teatteri on alun perin tarkoittanut katselupaikkaa, esimerkiksi istumiseen soveltuvaa rinnettä, jonka edessä näytös esitettiin. Skene oli esiintymisalueen taakse pystytetty teltta tai muu tilapäinen pukusuoja, josta myöhemmin kehittyi oikea näyttämörakennelma.

Suomeen skene on lainattu tuoreena slangisanana englannista näkymän merkityksessä. Teatteriin ja elokuvaan liittyvässä ammattisanastossa samaa alkuperää olevia aineksia on käytetty jo aiemmin. Esimerkkejä ovat käsikirjoittajaa tarkoittava skenaristi ja lavastustaidetta merkitsevä skenografia.

Kesäteatterien suosikkiohjelmistoa ovat huvinäytelmät eli komediat. Nimityksen taustalla on kreikan kulkuetta merkitsevä komos.

Vanhimmat komediat ovat olleet kulkueen muodossa esitettyjä riehakkaita lauluja ja tansseja, joiden lomassa on heitetty herjaa sekä katselijoille että yhteiskunnan silmäätekeville. Samat konstit purevat myös Suomen suvessa, satoi tai paistoi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 8/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Mystiikka palasi metsään

Puilla ei ole tunteita. Se on silkkaa mystiikkaa.

 

PÄÄUUTISET

Unohtaminen palvelee älyä

Muisti syntyi tekemään viisaita päätöksiä,
ei keräämään nippelitietoa.

Nykyihmisen suhteet mutkistuivat

Jo alkuvaiheen esiäiti kohtasi neandertalmiehen.

Auringonpimennys on geometriaa

Avaruuden mitoissa Kuu näyttää meistä
yhtä suurelta kuin Aurinko.

Luvassa akuton puhelin

Mallikappaletta on jo testattu koesoitoilla.

 

ARTIKKELIT

Rakkaus iskee kuin raju stressi

Kun häntätumakkeessa leimahtaa, aivoihin hyökyy
hormonimyrsky, joka suistaa mielen raiteilta.

Mistä löytyy uusi Maa?

Suurteleskooppi alkaa etsiä elämän merkkejä eksoplaneetoilta.
Sille on jo seitsemän lupaavaa kohdetta.

Papillooman perässä

Paleogeneetikko teki hämmästyttävän löydön:
nopeasti yleistyvä seksitauti tuli neandertaleilta.

Viljelmille halutaan villejä pölyttäjiä

Jos kimalaiset ja muut mesipistiäiset katoavat,
me menetämme hedelmät, marjat ja kasvikset.

Jos juokset, juokse oikein

Hyvä tekniikka säästää rasitusvammoilta.
Asiantuntija antaa ohjeet terveelliseen tyyliin.

Paha hiili kiertää hyötykäyttöön

Suomessakin kehitetään menetelmiä, joilla
hiilidioksidista saa ruokaa ja raaka-aineita.

 

TIEDE VASTAA

Kauanko ihminen voi olla pissaamatta?

Miltä avaruudessa tuoksuu?

Voiko verta imevä punkki räjähtää?

Miksi kuulokkeiden piuhat sotkeutuvat?

Miksei alkeishiukkasta voi pilkkoa?

Kuinka kauan kanto elää?

 

KIRJAT

Menneestä jäi järeät jäljet

Kummuissa ja kivissä on meidän tarinamme. Salaisuuksineen.

 

OMAT SANAT

Kesäteatteri palaa juurilleen

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Totuuden rakastaja

Filosofi Ilkka Niiniluoto taistelee huuhaata vastaan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

Kesänviettoon kuuluu itsensä hemmottelu, ja moni tekee sen lukemalla. Mikä olisikaan leppoisana hellepäivänä sen mukavampaa kuin rentoutua lepotuolissa, siemailla virkistävää juomaa ja ottaa käteen hyvä kirja.

Kirjat ovat tulleet suomalaisten elämään jo keskiajalla. Niitä näki kirkon alttarilla sekä pappien ja pyhimyspatsaiden käsissä. Harvat niitä osasivat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa, mutta kirjoiksi ne kuitenkin osattiin tunnistaa ja nimittää.

Kirja-sana esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, myös kantasuomessa, mutta merkitykset vaihtelevat. Ilmeisesti se on alkuaan tarkoittanut neulottua tai piirrettyä kuviota. Tästä muistuttavat johdokset kirjailla ja kirjoa.

Suomen eteläisessä sukukielessä virossa kirjaa sanotaan raamatuksi. Tämä on venäläinen laina, joka on viron kautta levinnyt myös suomeen. Vanhassa kirjakielessä sitä on käytetty yleisesti kirjan merkityksessä, ja vasta myöhemmin se on täsmentynyt tietyn pyhän kirjakokoelman erisnimeksi.

Tästä puolestaan käytettiin nimitystä Biblia ennen kuin se vaihdettiin Raamatuksi 1800-luvulla. Biblia on kreikkaa ja merkitsee kirjoja monikossa. Sanan taustalla on muinaisen foinikialaisen kaupungin nimi Byblos. Sen satamasta laivattiin maailmalle kirjoitusalustana käytettyä papyrusta.

Kirjain on uudissana, jonka on keksinyt E. A. Ingman vuonna 1834. Sitä ennen kirjaimia nimitettiin ruotsin bokstav-sanasta väännetyillä vastineilla, kuten pokstaavi tai puustavi.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja Antti Lizelius tarjosi käyttöön sananmukaista suomennosta kirjansauva, mutta se ei saanut kannatusta.

Lehti on vanha indoeurooppalainen laina, joka alun perin on tarkoittanut kasvin lehteä.

Merkityksen laajenemiselle ovat tarjonneet mallia latinan folium ja ruotsin blad, joilla on jo aiemmin ollut molemmat merkitykset. Vanhassa kirjasuomessa käytettiin lainasanaa plati ennen kuin edellä mainittu Lizelius otti käyttöön lehti-sanan sen rinnalla.

Lukea on vanha perintösana, joka on merkinnyt alkuaan laskemista tai luettelemista. Ulkoluku on ollut muistista luettelemista, sisälukua opeteltiin piispa Gezeliuksen johdolla 1600-luvun loppupuolella. Niistä ajoista muistuttaa sananlasku: Lue poikani kirja, kyllä kirja palkan maksaa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017