Kuvitus Mikko Sallinen
Kuvitus Mikko Sallinen

Tuhoisien kolareiden vaara on kasvanut maata kiertävillä radoilla.

Viime vuoden syyskuussa Euroopan avaruusjärjestön ohjauskeskuksessa Ranskan Toulousessa soi hälytys. Kaksi isoa  kappaletta teki matkaa kohti Kansainvälistä avaruusasemaa. Lennonjohto ei aikaillut. Se käynnisti asemaan telakoituneen rahtialuksen moottorit, ja alus puski aseman turvaan sammuneen ­satelliitin ja raketin kappaleen tieltä.

Aina vaaraa ei äkätä ajoissa. Viime vuoden maaliskuussa omia teitään lentänyt satelliitinpalanen havaittiin vain vähän ennen kuin se saapui avaruusasemaa ympäröivälle varoalueelle. Aikaa ratamuutoksiin ei ollut, ja astronautit komennettiin pelastusaluksiinsa. Romu ohitti aseman lopulta 11 kilometrin päästä, mutta sai aikaan sydämentykytystä. Osuessaan se olisi voinut puhkaista seinän tai ikkunan. Pienikin kappale, joka kiitää kymmenien kilometrien sekuntinopeutta, riittää tekemään pahaa jälkeä. 

Alhaalla maassakaan ihmiset eivät ole olleet täysin turvassa enää pitkään aikaan.

Tiettävästi ensimmäisen osuman avaruusromusta sai yhdysvaltalainen nainen Tulsassa Oklahomassa tammikuussa 1997. Hänen olkapäähänsä iskeytyi sirpale, joka oli peräisin edellisenä vuonna satelliitin avaruuteen vieneestä kantoraketista. Lokakuussa 2006 Saksassa tuhoutui puolestaan tulipalossa mökki, jonka sytytti taivaalta syöksynyt kuuma kappale. Mökissä ollut 77-vuotias mies sai pahoja palovammoja.

Avaruusromu on saanut satelliittivaltiot­ varpailleen, sillä törmäykset yleistyvät. Viimeisetkin havahtuivat uhkaan, kun 10. helmikuuta 2009 tapahtui se, mitä jotkut olivat pitkään pelänneet: kokonainen romusatelliitti törmäsi toimivaan satelliittiin.

Venäjän Kosmos-2251 paiskautui päistikkaa Yhdysvaltain Iridium 33 -satelliittia vasten Siperian yläpuolella 789 kilometrin korkeudessa. Satelliitit liikkuivat täydellä kiertoratanopeudella, mikä maanopeuksissa vastaa 42 000 kilometrin tuntivauhtia. Tuloksena oli kaksi satelliitinraatoa ja kokonainen pilvi uutta avaruusromua.

Ilmaton rata pidättää

Avaruuden roskaaminen alkoi samalla hetkellä kuin avaruusaikakausi. Kun Neuvostoliitto lokakuussa 1957 lähetti matkaan Sputnikin, kaikkien aikojen ensimmäisen tekokuun, Maata kiertämään päätyi myös kantoraketti, joka historiallisen lastin kiertoradalle kuljetti. Taivaalla näkyikin kaksi pistettä, joista heikompi oli Sputnik ja kirkkaampi kantoraketti. On ilmeistä, että suurin osa Sputnikia katselleista miljoonista ihmisistä seurasi itse asiassa avaruusromua.

Avaruuslentojen alkuaikoina pääsy avaruuteen oli suuri saavutus, eikä romuongelmaa ajateltu. Aluksi se ei ongelma ollutkaan, sillä varhaiset satelliitit ja niitä lennättäneet raketit jäivät muutamien satojen kilometrien korkeuteen. Näin matalalla ilmakehästä on vielä jäljellä rippeitä, ja kaasut riittävät hidastamaan satelliitin vauhtia niin paljon, että sen kiertorata painuu vähitellen alaspäin. Lopulta ilmakehä nielaisee satelliitin, ja se palaa poroksi ilmanvastuksen aiheut­tamassa kitkakuumennuksessa. Maan pinnalta katsottuna taivaalla näkyy kaunis tähdenlento.

Mikä tahansa alle 600 kilometrin korkeudessa kiertävä kappale putoaa automaattisesti alas muutamassa vuodessa, ellei sille anneta lisää vauhtia rakettimoottoreilla. Esimerkiksi Kansainvälinen avaruusasema menettää ratakorkeuttaan yli kaksi kilometriä viikossa, joten se pitää aika ajoin hilata takaisin perusasemiinsa noin 450 kilometriin.

Satelliitteja lähetetään kuitenkin paljon yli 600 kilometrin korkeuteen. Siellä ilmakehää ei ole vauhtia jarruttamassa, ja mikä sinne menee, tulee itsekseen alas erittäin hitaasti. Tämän rajapyykin yläpuolella kiertoradat ovatkin kaikkein roskaisimmat.

Ongelmaa ei tajuttu

Jo avaruusajan alussa huomattiin, että satelliitteja taivaalle vievät kantoraketit saattavat olla vaaraksi satelliiteille. Ongelmaan keksittiin kätevä ratkaisu: raketit räjäytettiin. Ideaa­ pidettiin hyvänä, koska näin raketit eivät jääneet oman onnensa nojaan. Nyt tiedämme, että se oli pahinta, mitä tehdä saattoi: taivas täyttyi pienistä kappaleista, jotka vielä levisivät laajalle alueelle.

Myös räjäyttämättömät kantoraketit voivat olla ongelma, sillä niihin jäänyt polttoaine saattaa pamahtaa auringonpaahteessa. Vaikka tätä ei tapahtuisi, lämpötilan suuri heilahtelu rapauttaa raketteja. Niistä lohkeilee maalia, ir­toaa osia ja tihkuu polttoaineita ja jäähdytysnesteitä.

Omanlaisensa ongelman muodostavat Neuvostoliiton 16 ydinreaktoria. Ne kuuluivat Rorsat-sotilassatelliitteihin, jotka käyttivät ydinvoimaa tehokkaiden tutkalaitteidensa voimanlähteenä. Sittemmin reaktoreista on vuotanut avaruuteen arviolta satatuhatta pisaraa raskasmetallia.

Sotilaat ja poliitikot ovat syy­päitä myös kaikkein pahimpiin avaruuden roskaamisiin. Kun Kiina vuonna 2007 päätti näyttää, miten satelliitti tuhotaan ohjuksella, maan puolustusministeriössä ei varmaan ymmärretty, mitä tehtiin: satelliitin seivästäminen synnytti 150 000 kappaletta romua. Pahaksi onneksi satelliitti leijui vielä 865 kilometrin korkeudessa, joten romupilvi pysyy taivaalla satoja vuosia.

Yhdysvaltain ilmavoimat teki suuren typeryyden jo 1960-luvulla. Se ryhtyi kylvämään avaruuteen miljoonittain kuparineuloja. Tarkoituksena oli luoda planeettamme ympärille keinotekoinen ionosfääri, joka heijastaisi radioaaltoja ja parantaisi niiden kulkua maapallon laidalta toiselle. Nykyinen tietoliikennetekniikka siirsi neulat histo­riaan, mutta jäteongelmat jäivät. Alkuperäisten laskelmien mukaan neulojen piti putoilla alas parissa vuodessa, mutta nykyiset asiantuntijat sanovat, että niistä riittää harmia ainakin kuluvan vuosituhannen lopulle.

Romuja kootaan kartalle

Sitten Sputnikin Maan kiertoradoille on lähetetty liki 7 000 satelliittia, joista tuhatkunta on käytössä. Loput ovat pudonneet alas tai kiertävät kotiamme hengettöminä raatoina.

Jotta vainajat eivät vaarantaisi toimivia satelliitteja, avaruusvaltiot pyrkivät paikantamaan ne ja kaikki muutkin uhkaavat kappaleet. Tiettävästi paras kuva tilanteesta on Yhdysvaltain puolustusvoimien avaruusvalvontaverkostolla.

US Space Surveillance Network tarkkailee aktiivisesti kaikkia yli kymmensenttisiä kappaleita, sillä ne voi yleensä havaita tutkalla tai kaukoputkella. Niinpä tätä suurromua voidaan myös seurata, eikä se olekaan pahin uhka taivaalla.

 Vaarallisimpia ovat kappaleet, joiden halkaisija vaihtelee senttimetristä kymmeneen senttimetriin. Ne saattavat törmätessään tuottaa suurta tuhoa, mutta niitä ei pystytä väistämään, koska valvontalaitteiden tarkkuus ei riitä niiden paikantamiseen saati seuraamiseen.

Avaruudessa on romua niin paljon, että tutkijat varoittavat ketjureaktiosta. Visios­sa toisiinsa törmäävät palaset synnyttävät alati lisää palasia, kunnes kiertoradat täyttyvät niin, että satelliittien käyttö vaarantuu. Vielä tämä Kesslerin syndroomaksi kutsuttu rajapyykki ei ole tullut vastaan, mutta monet arvelevat, että se on lähellä.

Merestä tuli hautausmaa

Nykyään avaruusvaltiot koettavat estää avaruuden roskautumista. Satelliitteja lennättävät kantoraketit ohjataan lentonsa päätteeksi tuhoutumaan ilmakehässä. Jos tämä ei syystä tai toisesta ole mahdollista, rakettien polttoainetankit tyhjennetään, jotta ne eivät räjähtäisi itsestään. Laukaisu­roskaaminen onkin vähentynyt huomattavasti. Oikeastaan enää vain epäonnistuneet lähdöt synnyttävät haitallista romua.

Myös satelliitit suunnitellaan niin, että ne voidaan hävittää, kun pesti päättyy. Yleensä ne ohjataan syöksymään ilmakehään ja putoamaan asumattomille seuduille. Eteläisestä Tyynestämerestä on jo muodostunut satelliittien hautausmaa, koska se on maapallon tyhjintä seutua ja sopii sijainniltaan pudottautumiseen monilta eri kiertoradoilta.

Jos sammunut satelliitti kiertää kor­kealla, turvallisinta on jättää se sijoilleen. Sen kiertorata on jotakuinkin pysyvä, joten sen sijainti pystyään laskemaan pitkäksi ajaksi eteenpäin. Tämä minimoi törmäysriskin, sillä satelliittien lentorataa osataan tarvittaessa muuttaa.

Sen sijaan 36 000 kilometrin korkeudessa niin sanotulla geostationaarisella kiertoradalla ei ole tilaa raadoille. Siellä on ruuhkaa, koska suurin osa tietoliikennesatelliiteista lentää siellä. Geostationaaristen satelliittien raadot ohjataankin viimeisillä voimillaan radan yläpuolelle erityiselle hautausmaalle. Siellä ne eivät häiritse toimivia satelliitteja eivätkä radalle nousevia uusia.

Siivoojia suunnitteilla

Vaikka avaruudessa on paljon romua, on siellä onneksi myös tilaa. Satelliittioperaattorit eivät joka päivä ensi töikseen pohdikaan törmäyksiä. Silti heidänkin kannaltaan olisi erinomaista, jos romua voitaisiin haalia pois.

Tässä avaruuden suuri koko on haitta: erikokoista sekalaista roinaa ei voi noin vain lakaista vaikkapa suureen suppiloon – tai sitten sen pitäisi olla valtavan suuri. Niinpä avaruusjärjestöt ja avaruustekniikan yritykset visioivat kilvan laitteita, joilla siivoustalkoisiin päästäisiin. Johtavat toimijat Nasa ja Esa arvioivat, että tilanne saataisiin hallintaan, jos lähiavaruudesta onnistuttaisiin joka vuosi nappaamaan pois kymmenkunta kappaletta. c

Jari Mäkinen on vapaa avaruus- ja tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2012

Romu ruuhkauttaa radat



 

Näillä nikseillä eroon romusta

Satelliittien käyttö loppuu tähän vuosisataan, ellei Maan kiertorataa ryhdytä tyhjentämään vaarallisesta roinasta. Siivous voi alkaa jollakin näistä välineistä.

Avaruusspray

Vaahtosammutinta muistuttava kapseli suihkuttaa sumua tai vaahtoa, johon pienet palaset jäävät jumiin.  Kun saalista on iskostunut aineeseen riittävän paljon, lasti vajoaa itsekseen alas. Kehittäjiä useita, pisimmällä Nasan Amesin tutkimuskeskus. Rahoituksen järjestyessä valmis testattavaksi.

 


Siivousrobotit

Orbit Transfer Vehicle liikkuu voimakkailla rakettimoottoreilla, tarttuu romuun neljällä hoikalla robottikädellä ja kiikuttaa sen matalalle kiertoradalle putoamaan ilmakehään. Kehittäjät Ranskan avaruushallinto ja Astrium-yhtiö. Prototyyppi valmisteilla.

Q Clean Space One pyydystää romua pihdeillä.  Otv:stä poiketen se ei palaa ilmakehän rajamailta avaruuteen vaan sukeltaa alas saaliinsa mukana.

Kehittäjä Lausannen tekninen yliopisto. Koelaite rakenteilla. Lähtee hakemaan kahta Sveitsin minisatelliittia 2015.

 

Jarrulieka

Tähtienvälisille lennoille suunniteltu sähköpurje sopii myös jarruksi, joka torjuu uuden romun syntyä. Satelliitin vakiovarusteena sähköinen lieka varmistaa, että laite tuhoutuu palvelus­aikansa päättyessä. Se hidastaa ratanopeutta ja vauhdittaa laskeutumista myös niiltä kiertoradoilta, joilla satelliitti muuten pysyisi vuosikymmeniä.

Kehittäjä Pekka Janhunen, Ilma­tieteen laitos. Liekaa testataan parhaillaan EstCube-1-minisatelliitilla.

 


Aurinkopurje

Matalan radan minisatelliitti kiinnittyy menehtyneeseen satelliittiin ja avaa salaisen aseensa: ohuesta kelmusta tehdyn aurinkopurjeen. Sen pinta-ala kasvattaa ilmanvastusta, mikä kiihdyttää matkaa alas. Auringon säteilypaine auttaa, sillä se puskee kaksikkoa pois radaltaan. Kehitteillä tutkimuslaitoksissa eri puolilla maailmaa. Purjeen toimintaa testattu avaruudessa.

 

Avaruuslaser

Satelliittiin sijoitettu laser luotaa pientä romua, joka ei näy maanpäällisissä tutkissa tai kaukoputkissa. Kun säteeseen vääntää hieman lisää tehoa, se höyrystää pienet kohteet olemattomiin. Kehitteillä tutkimuslaitoksissa eri puolilla maailmaa. Tekniikka laboratorio­vaiheessa.

 

Tarrapallo

Kosminen versio kärpäspaperista on pallo, joka kerää pientä rihkamaa pintaansa peittävään aero­geeliin. Suuren kokonsa ansiosta pallo vajoaa nopeasti kohti ilmakehää, mutta tarvittaessa se on myös helppo paikantaa ja noutaa pois. Kehittäjä Itäisen New Mexicon yliopisto, Yhdysvallat. Valmis testaukseen muutaman vuoden kuluessa.

 

Romuverkko

Rustler on siivousrobottien  sovellus, jossa käsivarret tai pihdit on korvattu sähköä johtavalla kaapelilla ja sen päässä kieppuvalla verkolla. Laite lassoaa matalien kiertoratojen romua ilmakehään. Kehittäjä Tethers Unlimited, Yhdysvallat. Tekniikkaa testattu Maan ilmakehässä.

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25729
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2015 yli 242 000 ihmistä, koettelivat muuten 660 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta yli 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos vuosiraportissaan 2016, jossa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Raportin ilmestymisen jälkeen tuholukuja ovat ennättäneet kasvattaa muun muassa Winston, Nepartak, Linrock, Haima ja Matthew. Elokuun lopussa Harvey hukutti Houstonin, nyt Karibialla ja kohta Floridassa riehuu Irma, Atlantin myrskyjen mittaushistorian voimakkain hurrikaani.

Ilmastonmuutos suosii myrskyjä?

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Hallitsevan käsityksen mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se kyllä voimistaa myrskyjä mutta vasta pitkällä aikajänteellä.

Jotkut ovat kuitenkin alkaneet empiä. 

Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski jo 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi puolestaan, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Kummassakin tutkimuksessa tärkein muutosvoima löytyi sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen otaksutaan vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on tänä vuonna mitattu pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 8.9.2017. Korjattu hurjimpien myrskytuulten nopeudeksi metriä sekunnissa 8.9.2017.