Peippo bongaa Bachin, bonobo jammailee bändissä, valas soinnuttelee säkeitään.
Tässä uusimpia näyttöjä siitä, etteivät musiikilliset taitomme ja mieltymyksemme ole ollenkaan niin ainutkertaisia kuin on uskottu.


Tässä uusimpia näyttöjä siitä, etteivät musiikilliset taitomme ja mieltymyksemme ole ollenkaan niin ainutkertaisia kuin on uskottu.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2009


Millaisesta musiikista apinat tykkäävät? Ex-dj, intohimoinen levyjen keräilijä ja kognitiotieteilijä Josh McDermott yrittää löytää vastauksen. Hän on muun muassa testannut, kuuntelevatko valkotöyhtötamariinit ja valkotupsumarmosetit mieluummin venäläistä kehtolaulua kuin saksalaista teknoa Nobody Gets Out Alive.

Minnesotan yliopistossa työskentelevän McDermottin koe-eläimet ovat myös saaneet valita soitetun tai lauletun kehtolaulun sekä Mozartin konserton tai hiljaisuuden välillä. Hän on jopa altistanut ne ryöpylle riitasointuja nähdäkseen, miten ne reagoivat.

Kokeet osoittavat, että vaikka apinat eivät evolutiivisesti poikkea meistä kovinkaan paljon, niiden musiikkimaku on ihan muuta kuin omamme. Kehtolaulu kyllä hivelee niidenkin korvia enemmän kuin konekiväärimäinen hakkaaminen ja oudot synteettiset äänet, mutta muuten  mieltymyksemme ovat perusluonteisesti erilaisia.

Hämmentävintä on se, etteivät apinat näytä tekevän mitään eroa melodisten sävelien ja riitasointujen välillä, kun taas monet meistä pitävät jälkimmäisiä kidutuksena. McDermott ja hänen kollegansa, Harvardin yliopiston psykologian professori ja tunnettu eläinten viestinnän tutkija Marc Hauser uskovat tutkimustensa osoittavan, että apinoilta puuttuvat meille ominaiset musiikilliset vaikuttimet. Neuropsykologi Isabelle Peretz Montrealin yliopistosta tiivistää tulokset sanoen, että "vain ihmisillä on luontainen tai synnynnäinen taipumus musiikkiin".
Onko tämä totta?


Perinne painottaa biologiaa

Peretzin väite kumpuaa pitkästä perinteestä, jonka mukaan kaikki ihmisen musiikissa on ainutlaatuista - ei vain musiikkimakumme vaan myös se, miltä musiikkimme kuulostaa, miten me sitä hahmotamme ja miten ja miksi me luomme sitä.

Tämän näkökulman kannattajat väittävät, ettei ihmisen musikaalista instrumentointia, soitinnusta, voi haastaa. Heidän mukaansa mikään muu laji ei kykene siihen suunnattomaan moninaisuuteen, jolla ihmiset itseään musiikillisesti ilmaisevat. Me käytämme musiikkia niin tuotteiden myynnin edistämiseen, rukoiluun, motivoitumiseen kuin silkkaan nautintoon, kun virtuoosimaisinkin laululintu lurittelee vain löytääkseen kumppanin tai merkitäkseen reviirinsä.

Tämän näkemyksen mukaan muiden eläinten musiikki, vaikka se sattumoisin muistuttaisikin omaamme, on vain ääntä, joka palvelee suoraan jotakin biologista tehtävää. McDermottin tulokset näyttävät sopivan tähän kuvaan.
Nyt jotkut asiantuntijat ovat kuitenkin alkaneet nikotella tätä perinnäistä näkemystä vastaan. Kasvava todistusaineisto viittaa siihen, ettei ihmisen musikaalisuus olekaan niin erityistä ja että monilla lajeilla on rikas musiikkielämä.

Ensimmäisenä kaatui väite, että vain ihmiset osaavat arvostaa melodiaa.


Kokeet liian yksioikoisia

Valtaosa musiikistamme on luotu määrällisestä joukosta säveliä, jotka levittäytyvät oktaavin alalle. Näitä ääniä yhdistetään eri tavoin sarjoiksi, joita kutsutaan melodioiksi. Kun kuuntelemme musiikkia, tämä sarja on meille merkityksellisempi kuin sävelten korkeus: tunnistamme "Tuiki, tuiki tähtösen" samaksi lauluksi, lauloi sen lapsi, nainen tai mies.

Musiikintutkijat ovat uskoneet, että tämä taito on ominainen vain ihmiselle, ja moni koe näytti vahvistavan oletuksen. Kun esimerkiksi kottaraisille, seeprapeipoille tai kyyhkysille on soitettu sävelmää oktaavia korkeammalta tai matalammalta, ne eivät ole tunnistaneet sitä samaksi. Myöskään kapusiiniapinat, jotka oppivat reagoimaan tiettyyn sävelmään sapuskaa saadakseen, eivät tunne ruokamusiikkiaan, kun sitä siirretään oktaavilla. Eläimet suhtautuvat eri korkeudelta soitettuihin säveliin kuin eivät olisi niitä koskaan kuulleetkaan.

Vuonna 2001 Texasin yliopiston Anthony Wright työtovereineen teki tutkimuksia, jotka heittivät epäilyksen varjon kottarais- ja kapusiinikokeiden ylle. He havaitsivat, että reesusapinat kykenevät siirtymään kokonaisten oktaavien yli ilman suuria vaikeuksia - mikäli niille soitetaan "Paljon onnea vaan" -laulun tapaisia lastenlauluja, joille ovat ominaisia voimakkaat tonaaliset siirtymät.

Wright uskoo, ettei selitys löydy reesusapinoiden poikkeuksellisista kyvyistä vaan siitä, että aiemmissa tutkimuksissa on käytetty joko sävellajitonta tai lähes melodiatonta musiikkia. Jos näin on, musiikilliset kykymme eivät ole kovin erilaiset kuin muiden kädellisten: myös meillä on vaikeuksia tunnistaa atonaalista musiikkia, kun sitä siirretään ylös tai alas sävelasteikossa.


Tyylin tunnistaa kalakin

On myös käynyt ilmi, ettemme ole ainoita, jotka arvostavat eri musiikkityylejä. Ava Chase Harvardin Rowland-instituutista on osoittanut, että karppi osaa erottaa Johann Sebastian Bachin barokkimusiikin John Lee Hookerin bluesista. Karpit eivät edes käytä ääniä viestimiseen, mutta ne ovat kuuluja herkästä kuulostaan.

Shigeru Watanabe Keion yliopistosta Tokiosta on havainnut, että riisipeipot pystyvät samaan. Ne eivät sotke toisiinsa Bachia ja 1900-luvun uudistajan Arnold Schönbergin kokeiluhenkisiä sävellyksiä. Peipot osaavat jopa soveltaa oppimiaan klassisen ja modernin musiikin piirteitä monenlaiseen musiikkiin: ne erottavat Antonio Vivaldin kauniit melodiat Elliott Carterin atonaalisista otteista.

Toisin kuin McDermottin apinat Watanaben peipot myös näyttävät keskittyvän musiikkiin, ja ne osoittavat selvästi mieltyneensä harmonisiin säveliin. Ne kuuntelevat niitä mieluummin kuin istuvat hiljaisuudessa.


Luovuutta moneen lähtöön

Tutkimukset ovat myös romuttaneet väitteen, ettei musiikillista luovuutta ilmenisi oman lajimme ulkopuolella. Laululinnut esimerkiksi järjestelevät tiettyjä säveliään yhä uudenlaisiin säkeisiin ja laajempiin teemoihin, jotka vahvasti muistuttavat meidän melodioitamme. Jotkin niistä myös poikkeavat sekä rytmiltään että sävelkorkeudeltaan toisistaan samaan tapaan kuin omat sävelmämme.

Ryhävalaat puolestaan käyttävät lauluissaan joitakin samoja perusrakenteita kuin ihminen. Ne yhdistävät noin 15 sekuntia kestäviä säkeitä noin kahden minuutin teemoiksi. Säkeistä voi muodostua myös loppusointuja niin kuin meidän lauluissamme riimejä. Monista teemoista syntyykin yli kymmenen minuutin mittaisia lauluja, joita saatetaan toistaa yhä uudestaan. Pisin äänitetty valaan kertolaulu kesti 21 tuntia.

Hylkeen "musiikki" kuulostaa ihmiskorvaan vieraalta, mutta ansaitsee tulla kutsutuksi lauluksi. Näin sanoo Tecumseh Fitch, bioakustiikan asiantuntija Skotlannin St. Andrewsin yliopistosta. Hänen mukaansa hylkeiden ja mursujen monimutkainen vokalisaatio muodostuu täryistä, naksahduksista, rahinasta, murahduksista ja tiu’uista.

Ihmisten lailla linnuilla, valailla ja hylkeillä on myös kyky oppia lauluja. Ne eivät tuota ääniä pelkän geneettisen ohjeistuksensa mukaan, kuten monet muut eläimet tekevät, vaan ne luovat uusia melodioita. Samoin kuin eri ihmisryhmillä on erilaisia musiikillisia traditioita valasjoukoilla on erilaisia murteita, jotka voivat vaikuttaa toisiinsa. Valasparvien on jopa havaittu hylkäävän omat sävelensä ja omaksuvan vieraan parven laulut.


Meilläkin rajattua käyttöä

Kaikki tämä jättää jäljelle hankalan kysymyksen: mitä varten musiikki ylipäätään on olemassa? Ne, jotka puoltavat ihmismusiikin ainutlaatuisuutta, sanovat, että me luomme musiikkia lukemattomista syistä, kun taas eläimet laulavat vain erityisissä tilanteissa, lähinnä kosiskellessaan parittelukumppania ja merkitessään reviiriään.

Lisäargumenttina toimii se, etteivät eläimet ikinä hyräile, laula tai rämpytä kitaraa tuntitolkulla yksikseen, kuten ihmiset tekevät.

Vastaväitteen mukaan ihmisten ja muiden eläinten välillä ei ole mitään eroa, vaan kyse on näkökulmasta. Fitchin mielestä ihmismusiikin rajoitteita on aliarvioitu ja eläinmusiikin yliarvioitu.

Seksi, sosiaaliset suhteet ja kilpailu eivät ehkä selitä kaikkea ihmismusiikista, mutta ne kattavat siitä kuitenkin suuren osan. Sitä paitsi myös meidän musiikistamme huomattava osa soveltuu vain tiettyyn tarkoitukseen, kuten häämarssit, virret ja jalkapallojoukkueiden kannustuslaulut osoittavat.

Eläinmaailmassa valaiden on kuultu laulavan myös lisääntymisseutujensa ulkopuolella, ja linnut laulelevat joskus hiljaa itsekseen tavalla, joka kuulostaa hämmästyttävästi harjoittelulta. Kaiken lisäksi on lajeja, joilla laulu ei ole koiraan yksinoikeus. Joidenkin lajien koiraat ja naaraat laulavat jopa duettona.

Vaikka ei ole mitään epäilystä siitä, ettei linnunlaulu veisi viestiä niin puolisolle kuin vihollisille, sillä on myös muita tehtäviä. Se toimii muun muassa ryhmän "tunnussanana".


Myös lintu saa kicksejä

Entä väite, että vain ihmiset osaavat nauttia musiikista? Lukuun ottamatta perverssiä nautintoa, jonka melankolisten sävelmien kuuntelu tuottaa, tärkein musiikin harrastamisen syy lienee se, että siitä saa hyvän mielen.

Aivokuvaukset osoittavat, että musiikin tuottama euforian tunne vilkastuttaa samoja aivoalueita kuin ruoka, seksi ja mielialaa kohentavat lääkkeet. Lisäksi musiikilla on sosiaa¬linen puolensa. Robin Dunbar Oxfordin yliopistosta tietää, että yhteislaulu tuottaa endorfiiniryöpsähdyksiä. Oletettavasti ne ovat syy siihen, että saamme kicksejä tästä jokseenkin omituisesta aktiviteetista.

Eläimeltä ei tietenkään voi kysyä, miltä siitä tuntuu, mutta jotkut tutkijat väittävät, että linnut laulavat vain silloin, kun niiden hormonipitoisuudet ovat suuret. Äkikseltään tämä tuntuisi viittaavan siihen, etteivät linnut tosiaan ole paljon muuta kuin siivekkäitä lauluautomaatteja, mutta Fitch ei ole ajatuksesta ollenkaan vakuuttunut.

- Luultavasti linnut laulavat siksi, että se tuntuu hyvältä -  samasta syystähän harjoitetaan seksiä, hän huomauttaa. - Seksin perimmäinen evolutiivinen syy on tuottaa jälkeläinen, mutta me harrastamme sitä myös siksi, että se on nautinnollista. Kaiken lisäksi olemme seksuaalisesti innokkaita silloin, kun hormonipitoisuutemme ovat suuret, ja vähemmän hanakoita, kun ne ovat alhaiset.

Ajatus lintujen laulunautinnosta saa tukea tutkimuksesta, jonka Duke-yliopiston Erich Jarvis kollegoineen julkaisi 2006. Sen mukaan koiraiden dopamiinipitoisuus voimistuu, kun ne laulavat. Erityisen suuria pitoisuudet ovat, kun koiraat laulavat naaraille.

Vielä ei tiedetä, miten dopamiini vaikuttaa linnunlauluun, mutta Jarvis arvelee, että sen päätehtävä on vahvistaa oppimista ja toissijainen tehtävä tuottaa euforiaa. Ihmisessäkin dopamiini toimii välittäjäaineena niin mielihyvässä kuin oppimisessa.


Jammailu rentouttaa bonoboa

Myös Bill Fields Des Moinesin Great Ape -säätiöstä vahvistaa, että musiikki ilahduttaa muitakin kuin ihmisiä. Hän on mukana ryhmässä, joka tutkii ihmiskieltä viittomin ja merkein oppineiden bonobojen musiikkimakua. Kokeissa auttavat yleensä paikalliset muusikot, mutta apinat ovat jammailleet myös Peter Gabrielin ja Paul McCartneyn kaltaisten tähtimuusikoiden kanssa.

Bonobot voivat valita instrumentikseen esimerkiksi ksylofonin, tamburiinin, harmonikan tai marakasin. Yleensä ne käyttävät vain yhtä soitinta soittorupeaman aikana, ja mieltymykset vaihtelevat. Panbanisha-naaras esimerkiksi pitää kosketinsoittimista, kun taas Kanzi-uros on tykästynyt rumpuihin, vaikka kyllä se nauttii myös pianon hakkaamisesta. Jammailu on osoittanut, että soitto välittää tunnetiloja ihmisestä apinaan ja päinvastoin. Fieldsin mukaan "keikan" jälkeen apinat jopa näyttävät erilaisilta päivien ajan. - Ikään kuin musiikki rentouttaisi niitä. 

Ehkä samankaltaisuudet bonoboiden ja itsemme välillä eivät ole kovinkaan yllättäviä, ovathan kääpiösimpanssit ja simpanssit lähimmät apinasukulaisemme. Simpanssit eivät ehkä laula kuten kädelliset serkkunsa gibbonit, mutta Fitch uskoo, että eläinten musisoinnin alkuperä saattaa löytyä niiden käyttäytymisestä luonnossa, missä ne säännöllisesti rummuttavat resonoivia kohteita, kuten kantoja. Jotkut tutkijat jopa uskovat, että simpanssiryhmillä on omat rummutus- ja ääntelykulttuurinsa.


Työsarkaa riittää

Kaikesta tästä huolimatta perinnäinen näkemys eläinten rajallisesta musikaalisuudesta elää yhä, ja moni asiantuntija pysyy vakuuttuneena ihmismusiikin ainutlaatuisuudesta. Tilanne on kuitenkin muuttumassa.

McDermott, Hauser ja Fitch ovat kaikki sitä mieltä, että todennäköisesti musiikin osatekijät kehittyivät eri tavoin eri aikoina ja eri paikoissa. Siksi ihmisen ja eläinten yhtäläisyyksissä ja erilaisuuksissa on vielä paljon tutkittavaa. Kala saattaa erottaa barokin bluesista, mutta erottaako se nämä musiikin lajit samoin kuin me?

Yhden mysteerin McDermottin apinat ovat jo ratkaisseet: miksi ne valitsevat kehtolaulun mieluummin kuin teknomusiikin?

McDermott ja Hauser arvelivat, että syy löytyy pikemmin temposta kuin tyylistä, joten he tarjosivat apinoille musiikkia, joista toisessa oli 60 iskua ja toisessa 400 iskua minuutissa. Apinoita miellytti enemmän hidas tempo.
Luonnossa, tutkijat huomauttavat, tiheä äänien sarja liittyy useimmiten ikäviin tilanteisin, kuten tappeluihin tai myrskyihin. Tai sitten nopea tempo aiheuttaa villiä sydämentykytystä.


Christine Kenneally on newyorkilainen tietokirjoittaja.
Artikkeli on julkaistu brittiläisessä New Scientist -lehdessä 23.2. 2008.
© 2008 New Scientist Magazine, Reed Business Information Ltd. All rights reserved. Distributed by Tribune Media Services International.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25729
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.