Avokadon leviäminen on ollut ihmisen varassa sen jälkeen, kun mastodontit ja muu megafauna katosivat.
Kuusi metriä pitkä maalaiskiainen todennäköisesti nautiskeli valkeaa annoonaa ja punalihaista guavaa.
Kuka ylti puunlatvaan poimimaan papaijan. Luultavasti pitkähampainen kolumbianmammutti kärsällään.
Mango on onnekas, sillä intiansarvikuono syö sitä yhä ja siirtää siemeniä uusille kasvupaikoille.

Avokado ja papaija muistavat vielä jättiläiseläinten ajat.

Avokado on kummallinen hedelmä. Siinä missä muut hedelmät ovat makeita ja mehukkaita, avokado on rasvainen ja sopii lautaselle pikemminkin katkarapujen kuin jäätelön seuraksi. Sen kuori ei ole houkuttelevan punainen tai oranssi vaan ryppyinen ja ruskeanvihreä.

Aivan ilmeisesti avokado on kuitenkin tarkoitettu jonkin eläimen syötäväksi: hedelmäliha on hyvänmakuista ja terveellistä, ja kuoressa on laksatiiveja, jotka jouduttavat matkaa ruoansulatuksen läpi. Kitkeränmakuinen siemen ai­heuttaa vatsanpuruja, jos sitä erehtyy puraisemaan. Selvästi avokadopuu haluaa jonkun syövän hedelmänsä kokonaisina ja sitten ulostavan siemenet ehjinä mukavan lannoitekasan kera.

Jos matkustaisit avokadon kotiseuduille Väli-Amerikkaan katsomaan villiä puuta, huomaisit, ettei kaikki mene siellä aivan suunnitelmien mukaan. Puu tekee joka vuosi yltäkylläisesti hedelmiä, jotka eivät ole paljonkaan lähimarketin hedelmätiskin avokadoja pienempiä. Aivan kuin se odottaisi eläimiä juhlimaan. Mutta kukaan ei tule.

Kuka lohduttaisi avokadoa?

Suurin osa avokadopuun hedelmistä mätänee pudottuaan maahan. Osan syövät jyrsijät, mutta ne jättävät pahanmakuisen siemenen paikoilleen puun alle eivätkä auta avokadoa levittämään jälkikasvuaan uusille kasvupaikoille. Yksikään paikallinen kasvinsyöjä ei pysty nielemään hedelmää siemenineen päivineen.

Ainoastaan satunnainen jaguaari saattaa syödä hedelmän silloin, toisen tällöin. Vaikka kissaeläimet ovat nisäkkäistä puhtaimpia lihansyöjiä, avokadon rasvaisuus tekee siitä sopivaa evästä niillekin. Pedon hammasvarustuksella siemenestä eroon hankkiutuminen on perin hankalaa, joten jaguaari nielee senkin, vaikkei toimitus varmasti mukavalta tunnu.

Harvinaista jaguaaria lukuun ottamatta kukaan ei levitä avokadon siemeniä. Ei ihme, että avokadopuu on harvinainen ja kasvaa lähinnä alankomailla, minne satunnaiset tulvat ovat siemeniä huuhdelleet. Se tekee vuodesta toiseen runsaan sadon turhaan.

Mutta miksi ihmeessä? Vastaus ovat menneisyyden haamut.

Kasvi pysyy, eläimiä tulee

Nykyisin Amerikan mantereilla on vain muutama iso kasvinsyöjä eikä yhtään sellaista, jonka suoliston läpi avokadon siemen kulkisi. Näin ei asia ole kuitenkaan ollut kovinkaan kauan: vielä viime jääkauden lopulla, 13 000 vuotta sitten, Amerikoissa kulki suurten eläinten paljous, joka saattaisi Afrikan savannitkin häpeään.

Mammutteja ja mastodontteja, jättitapiireja, kameleita ja hevosia, norsun kokoisia laiskiaisia ja jättiläisvyötiäisiä, sapelihammaskissoja ja valtavia karhuja. Jokin niistä, ehkäpä väliamerikkalainen mastodontti, oli avokadon kumppani ja sen siementen levittäjä.

Meille ihmisille kolmetoista vuosituhatta on käsittämättömän pitkä aika, mutta evoluutiolle se on pelkkä silmänräpäys. Avokadopuu ei ole vielä huomannutkaan kärsällisten kumppaniensa katoamista. Hedelmätiskillä voi yhä nähdä jääkauden megafaunan haamut ja kuulla tuhansia vuosia sitten kadonneen norsun toitotuksen, jos vain osaa katsoa.

Tai ehkä avokadopuu vain odottaa, että uusia kasvinsyöjiä kehittyy tilalle, sillä kasvit eivät todellakaan turhia hötkyile. Kasvien fossiilit ovat perin harvinaisia, mutta sen verran tiedetään, että avokadot – ja useimmat muutkin hedelmäpuut – ovat ottaneet nykyisen muotonsa jo kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Niiden hedelmiä syövät eläimet ovat ehtineet vaihtua, kuolla sukupuuttoon ja kehittyä uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta puut vain pysyvät samoina.

Amerikan avokadoilla oli siis kumppaninsa jo kauan ennen kuin jättiläislaiskiaisia tai mastodontteja oli olemassakaan. Ehkä niiden hedelmät vielä muistelevat massiivisia brontothereja, joiden kuonoa koristi kaksihaarainen sarvi. Tai chalicothereja, jotka muistuttivat elävästi hevosen ja gorillan risteymää.

Papaijakin kaipaa kärsää

Avokado ei ole ainoa kummitteleva hedelmä. Pohjois- ja Väli-Amerikasta on tunnistettu kymmeniä sellaisia kasveja hedelmäpuista kurpitsoihin, joiden tärkeimmät levittäjät ovat nyt poissa mutta jotka itse sinnittelevät elävien kirjoissa.

Osan hedelmät eivät kelpaa enää kenellekään, ja kasvit ovat hyvin harvinaisia. Osa on löytänyt sijaisia, jotka kyllä levittävät niitä mutteivät kovin tehokkaasti. Osalla on ollut onni myötä, kun ihmiset ovat mieltyneet niihin.

Suomalaiseltakin hedelmätiskiltä voi tavata lisää haamuja: eksoottisten hedelmien hyllyssä odottelevat ostajaansa papaijat, guavat, annoonat ja passiohedelmät. Niiden ympärillä hiipivistä kummituksista kenties vain muinaiset norsueläimet ulottuivat poimimaan hedelmät papaijan latvasta. Annoonan kermainen, mansikan ja ananaksen makuinen hedelmäliha oli ehkä alun perin herkkua mahtavalle Megatherium-laiskiaiselle, joka kasvoi norsua suuremmaksi.

Mango luottaa nykynorsuun

Siinä, missä Amerikkojen hedelmäpuut ovat kadonneita kumppaneitaan surevia leskiä, Aasian hedelmien kumppanit elävät yhä.

Hedelmätiskillä voi katsella mangoa, jonka valtava siemen on tiukasti kiinni makeassa hedelmälihassa. Ketkä mahtavat syödä villin mangon hedelmiä Intiassa? Ketkäpä muut kuin aasiannorsu ja intiansarvikuono.

Maailman muuttuessa yhä tihemmin asutuksi suuret eläimet ovat kuitenkin pulassa kaikkialla. Monin paikoin nekin hedelmät, joiden kumppanit vielä elävät, ovat leskiä suurimmassa osassa elinaluettaan, sillä norsut ja sarvikuonot, tapiirit, villiaasit ja kamelit on ahdistettu pienille suojelualueille.

Täytyykö kohta töniä haamuja kauemmaksi, jotta mahtuu poimimaan hedelmät ostoskärryihin?

Maija Karala on valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineinaan ekologia ja evoluutiobiologia. Lisäksi hän on opiskellut Helsingin yliopistossa geologiaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 7/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Kuka pilasi mökkijärven?

Ruskeasta tulee Suomen järvien perusväri.
Syy löytyy ilmasta.

 

PÄÄUUTISET

Meillä on 13 salaisuutta

Viittä niistä emme ole koskaan kertoneet kenellekään.

Jättiläislisko paljastui antibioottivarastoksi

Komodonvaraanin veri pursuaa bakteerien tappajia.

Lajimme vanheni puolella

Nykyihmisiä eli Afrikassa jo 300 000 vuotta sitten.

Pimeä energia piilee tyhjiössä

Pienenpienet värähtelyt kiihdyttävät avaruuden laajenemista.

 

ARTIKKELIT

Oma maku joka suussa

Jos ei tee mieli mansioita, kantanet geeniä,
joka herkistää marjan happamille aromeille.

Kärpäsenä katossa

Kesän kiusa on omintakeinen pikku siivekäs.

Terveyssota saunasta

Suomalaistutkijat ovat urakalla ampuneet alas
ulkomaiden kohu-uutisia kylpemisen vaaroista.

Fuusioreaktori tahkoaa energiaa kuin Aurinko

Tähtemme voimalatekniikkaa on tutkittu yli 60 vuotta,
mutta ratkottavaa riittää, ennen kuin ensimmäinen tosi
koetus alkaa vuonna 2025.

Mökkituliainen maksaa vaivan

Koruttomat olot korostavat kohteliaisuutta.

10 koukuttavaa kesäkirjaa

Poimi lomalukemista tieteen ystävien suosikeista.

Suomen unohdettu Edison

Maailmanluokan keksijä kehitti äänielokuvan
ja kaavaili matkapuhelintakin jo vuonna 1917.

 

TIEDE VASTAA

Miksi eksynyt kiertää kehää?

Kuinka tehokkaasti sydän pumppaa?

Mitä jos maapallolla olisi kaksi kuuta?

Miten kalat ovat levinneet järviin?

Onko mätäkuu totta?

Kauanko kesäloma vaikuttaa?

 

OMAT SANAT

Kirja pääsi kansiin

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Puolikas nobelisti

Ragnar Granit palkittiin Suomessa tehdyistä
löydöistä Ruotsissa.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

Kesänviettoon kuuluu itsensä hemmottelu, ja moni tekee sen lukemalla. Mikä olisikaan leppoisana hellepäivänä sen mukavampaa kuin rentoutua lepotuolissa, siemailla virkistävää juomaa ja ottaa käteen hyvä kirja.

Kirjat ovat tulleet suomalaisten elämään jo keskiajalla. Niitä näki kirkon alttarilla sekä pappien ja pyhimyspatsaiden käsissä. Harvat niitä osasivat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa, mutta kirjoiksi ne kuitenkin osattiin tunnistaa ja nimittää.

Kirja-sana esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, myös kantasuomessa, mutta merkitykset vaihtelevat. Ilmeisesti se on alkuaan tarkoittanut neulottua tai piirrettyä kuviota. Tästä muistuttavat johdokset kirjailla ja kirjoa.

Suomen eteläisessä sukukielessä virossa kirjaa sanotaan raamatuksi. Tämä on venäläinen laina, joka on viron kautta levinnyt myös suomeen. Vanhassa kirjakielessä sitä on käytetty yleisesti kirjan merkityksessä, ja vasta myöhemmin se on täsmentynyt tietyn pyhän kirjakokoelman erisnimeksi.

Tästä puolestaan käytettiin nimitystä Biblia ennen kuin se vaihdettiin Raamatuksi 1800-luvulla. Biblia on kreikkaa ja merkitsee kirjoja monikossa. Sanan taustalla on muinaisen foinikialaisen kaupungin nimi Byblos. Sen satamasta laivattiin maailmalle kirjoitusalustana käytettyä papyrusta.

Kirjain on uudissana, jonka on keksinyt E. A. Ingman vuonna 1834. Sitä ennen kirjaimia nimitettiin ruotsin bokstav-sanasta väännetyillä vastineilla, kuten pokstaavi tai puustavi.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja Antti Lizelius tarjosi käyttöön sananmukaista suomennosta kirjansauva, mutta se ei saanut kannatusta.

Lehti on vanha indoeurooppalainen laina, joka alun perin on tarkoittanut kasvin lehteä.

Merkityksen laajenemiselle ovat tarjonneet mallia latinan folium ja ruotsin blad, joilla on jo aiemmin ollut molemmat merkitykset. Vanhassa kirjasuomessa käytettiin lainasanaa plati ennen kuin edellä mainittu Lizelius otti käyttöön lehti-sanan sen rinnalla.

Lukea on vanha perintösana, joka on merkinnyt alkuaan laskemista tai luettelemista. Ulkoluku on ollut muistista luettelemista, sisälukua opeteltiin piispa Gezeliuksen johdolla 1600-luvun loppupuolella. Niistä ajoista muistuttaa sananlasku: Lue poikani kirja, kyllä kirja palkan maksaa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

Kyllä pisti
Kyllä pisti
81.0%
Ei, en ole hyttystä vielä nähnyt tai kuullutkaan
Ei, en ole hyttystä vielä nähnyt tai kuullutkaan
11.8%
Ei, ehdin torjua sen viime tipassa
Ei, ehdin torjua sen viime tipassa
7.1%
Ääniä yhteensä: 211