Avokadon leviäminen on ollut ihmisen varassa sen jälkeen, kun mastodontit ja muu megafauna katosivat.
Kuusi metriä pitkä maalaiskiainen todennäköisesti nautiskeli valkeaa annoonaa ja punalihaista guavaa.
Kuka ylti puunlatvaan poimimaan papaijan. Luultavasti pitkähampainen kolumbianmammutti kärsällään.
Mango on onnekas, sillä intiansarvikuono syö sitä yhä ja siirtää siemeniä uusille kasvupaikoille.

Avokado ja papaija muistavat vielä jättiläiseläinten ajat.

Avokado on kummallinen hedelmä. Siinä missä muut hedelmät ovat makeita ja mehukkaita, avokado on rasvainen ja sopii lautaselle pikemminkin katkarapujen kuin jäätelön seuraksi. Sen kuori ei ole houkuttelevan punainen tai oranssi vaan ryppyinen ja ruskeanvihreä.

Aivan ilmeisesti avokado on kuitenkin tarkoitettu jonkin eläimen syötäväksi: hedelmäliha on hyvänmakuista ja terveellistä, ja kuoressa on laksatiiveja, jotka jouduttavat matkaa ruoansulatuksen läpi. Kitkeränmakuinen siemen ai­heuttaa vatsanpuruja, jos sitä erehtyy puraisemaan. Selvästi avokadopuu haluaa jonkun syövän hedelmänsä kokonaisina ja sitten ulostavan siemenet ehjinä mukavan lannoitekasan kera.

Jos matkustaisit avokadon kotiseuduille Väli-Amerikkaan katsomaan villiä puuta, huomaisit, ettei kaikki mene siellä aivan suunnitelmien mukaan. Puu tekee joka vuosi yltäkylläisesti hedelmiä, jotka eivät ole paljonkaan lähimarketin hedelmätiskin avokadoja pienempiä. Aivan kuin se odottaisi eläimiä juhlimaan. Mutta kukaan ei tule.

Kuka lohduttaisi avokadoa?

Suurin osa avokadopuun hedelmistä mätänee pudottuaan maahan. Osan syövät jyrsijät, mutta ne jättävät pahanmakuisen siemenen paikoilleen puun alle eivätkä auta avokadoa levittämään jälkikasvuaan uusille kasvupaikoille. Yksikään paikallinen kasvinsyöjä ei pysty nielemään hedelmää siemenineen päivineen.

Ainoastaan satunnainen jaguaari saattaa syödä hedelmän silloin, toisen tällöin. Vaikka kissaeläimet ovat nisäkkäistä puhtaimpia lihansyöjiä, avokadon rasvaisuus tekee siitä sopivaa evästä niillekin. Pedon hammasvarustuksella siemenestä eroon hankkiutuminen on perin hankalaa, joten jaguaari nielee senkin, vaikkei toimitus varmasti mukavalta tunnu.

Harvinaista jaguaaria lukuun ottamatta kukaan ei levitä avokadon siemeniä. Ei ihme, että avokadopuu on harvinainen ja kasvaa lähinnä alankomailla, minne satunnaiset tulvat ovat siemeniä huuhdelleet. Se tekee vuodesta toiseen runsaan sadon turhaan.

Mutta miksi ihmeessä? Vastaus ovat menneisyyden haamut.

Kasvi pysyy, eläimiä tulee

Nykyisin Amerikan mantereilla on vain muutama iso kasvinsyöjä eikä yhtään sellaista, jonka suoliston läpi avokadon siemen kulkisi. Näin ei asia ole kuitenkaan ollut kovinkaan kauan: vielä viime jääkauden lopulla, 13 000 vuotta sitten, Amerikoissa kulki suurten eläinten paljous, joka saattaisi Afrikan savannitkin häpeään.

Mammutteja ja mastodontteja, jättitapiireja, kameleita ja hevosia, norsun kokoisia laiskiaisia ja jättiläisvyötiäisiä, sapelihammaskissoja ja valtavia karhuja. Jokin niistä, ehkäpä väliamerikkalainen mastodontti, oli avokadon kumppani ja sen siementen levittäjä.

Meille ihmisille kolmetoista vuosituhatta on käsittämättömän pitkä aika, mutta evoluutiolle se on pelkkä silmänräpäys. Avokadopuu ei ole vielä huomannutkaan kärsällisten kumppaniensa katoamista. Hedelmätiskillä voi yhä nähdä jääkauden megafaunan haamut ja kuulla tuhansia vuosia sitten kadonneen norsun toitotuksen, jos vain osaa katsoa.

Tai ehkä avokadopuu vain odottaa, että uusia kasvinsyöjiä kehittyy tilalle, sillä kasvit eivät todellakaan turhia hötkyile. Kasvien fossiilit ovat perin harvinaisia, mutta sen verran tiedetään, että avokadot – ja useimmat muutkin hedelmäpuut – ovat ottaneet nykyisen muotonsa jo kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Niiden hedelmiä syövät eläimet ovat ehtineet vaihtua, kuolla sukupuuttoon ja kehittyä uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta puut vain pysyvät samoina.

Amerikan avokadoilla oli siis kumppaninsa jo kauan ennen kuin jättiläislaiskiaisia tai mastodontteja oli olemassakaan. Ehkä niiden hedelmät vielä muistelevat massiivisia brontothereja, joiden kuonoa koristi kaksihaarainen sarvi. Tai chalicothereja, jotka muistuttivat elävästi hevosen ja gorillan risteymää.

Papaijakin kaipaa kärsää

Avokado ei ole ainoa kummitteleva hedelmä. Pohjois- ja Väli-Amerikasta on tunnistettu kymmeniä sellaisia kasveja hedelmäpuista kurpitsoihin, joiden tärkeimmät levittäjät ovat nyt poissa mutta jotka itse sinnittelevät elävien kirjoissa.

Osan hedelmät eivät kelpaa enää kenellekään, ja kasvit ovat hyvin harvinaisia. Osa on löytänyt sijaisia, jotka kyllä levittävät niitä mutteivät kovin tehokkaasti. Osalla on ollut onni myötä, kun ihmiset ovat mieltyneet niihin.

Suomalaiseltakin hedelmätiskiltä voi tavata lisää haamuja: eksoottisten hedelmien hyllyssä odottelevat ostajaansa papaijat, guavat, annoonat ja passiohedelmät. Niiden ympärillä hiipivistä kummituksista kenties vain muinaiset norsueläimet ulottuivat poimimaan hedelmät papaijan latvasta. Annoonan kermainen, mansikan ja ananaksen makuinen hedelmäliha oli ehkä alun perin herkkua mahtavalle Megatherium-laiskiaiselle, joka kasvoi norsua suuremmaksi.

Mango luottaa nykynorsuun

Siinä, missä Amerikkojen hedelmäpuut ovat kadonneita kumppaneitaan surevia leskiä, Aasian hedelmien kumppanit elävät yhä.

Hedelmätiskillä voi katsella mangoa, jonka valtava siemen on tiukasti kiinni makeassa hedelmälihassa. Ketkä mahtavat syödä villin mangon hedelmiä Intiassa? Ketkäpä muut kuin aasiannorsu ja intiansarvikuono.

Maailman muuttuessa yhä tihemmin asutuksi suuret eläimet ovat kuitenkin pulassa kaikkialla. Monin paikoin nekin hedelmät, joiden kumppanit vielä elävät, ovat leskiä suurimmassa osassa elinaluettaan, sillä norsut ja sarvikuonot, tapiirit, villiaasit ja kamelit on ahdistettu pienille suojelualueille.

Täytyykö kohta töniä haamuja kauemmaksi, jotta mahtuu poimimaan hedelmät ostoskärryihin?

Maija Karala on valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineinaan ekologia ja evoluutiobiologia. Lisäksi hän on opiskellut Helsingin yliopistossa geologiaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Tee voi olla edullinen keino torjua muistisairauksia, vihjaa uusi tutkimus.

Uusi tutkimus paljastaa, että teen juonti näyttäisi vähentävän tuntuvasti riskiä sairastua dementiaan ja Alzheimerin tautiin. Singaporen kansallisen yliopiston tutkijat seurasivat kymmenen vuoden pitkittäistutkimuksessa noin tuhatta yli 55-vuotiasta kiinalaista.

Teen laadulla ei vaikuttanut olevan merkitystä, kunhan se oli keitetty teenlehdistä. Sekä vihreä, musta että oolongtee vähensivät sairastumisriskiä.

”Tee on yksi maailman yleisimmin nautituista juomista. Tulosten perusteella se on halpa ja yksinkertainen keino torjua mieltä rappeuttavia sairauksia”, sanoo tutkimusta johtanut apulaisprofessori Lei Feng tiedotteessa.

Vielä pitäisi selvittää, mitkä ainesosat teessä suojaavat aivoja rappeutumiselta. Teen hyötyjen uskotaan liittyvän sen sisältämiin erilaisiin antioksidantteihin ja aminohappoihin kuten katekiiniin ja teaniiniin.

Feng huomauttaa, että ymmärrys näistä biologisista mekanismeista on vielä puutteellista.

Tutkimuksen julkaisi The Journal of Nutrition, Health and Aging.

 

Kysely

Oletko kahvi- vai teeihminen?

Ärrän tärinä häiritsee suloista sisältöä.

Aina kun järjestetään äänestys suomen kielen kauneimmasta sanasta, kärkipäähän nousee rakas tai jokin sen johdannaisista, kuten rakastaa tai rakkaus. Mielenkiintoista kyllä samat sanat sijoittuvat hyvin myös rumimpien sanojen mittelöissä.

Kielentutkijan näkökulmasta kahtalaisuus on ymmärrettävää. Sanoissa on aina kaksi puolta, äänneasu ja merkitys. Rakkaan tapauksessa merkitys on kaunis, äänneasusta voidaan kiistellä.

Kauniina pidetään yleensä sellaisia sanoja, joissa on soinnillisia, pehmeitä konsonantteja. Helmi, lilja, lumi ja solina ovat tyypillisiä esimerkkejä kauniista sanoista.

Sen sijaan voimakkaasti ja terävästi ääntyvät konsonantit voivat tehdä sanasta vastenmielisen: kirota, perkele, räkä, rätti.

Monille rakas voi olla hankala sana jo äänneasunsa takia. Aggressiivisesti tärisevä ärrä vaatii paljon energiaa, eikä ässäkään ole niitä helpoimpia äänteitä. Näitä konsonantteja koskevat ääntämisongelmat ovat tavallisia puhumaan opettelevilla lapsilla, ja niihin saattaa myöhemminkin liittyä henkilökohtaisia pelon ja epäonnistumisen tunteita.

Suomalais-ugrilaiset esi-isämme eivät vielä rakkaudesta haastelleet, sillä rakas on Itämeren alueella saatu germaaninen laina, jolla ei ole vastineita etäsukukielissä.

Nykysuomi antaa sen merkityksestä myönteisellä tavalla yksipuolisen kuvan. Sana on vuosisatojen ajan ollut ahkerassa kirjakielisessä käytössä, ja varsinkin uskonnollisessa kielessä se on jo varhain vakiintunut ilmaisemaan syvää kiintymystä ja kunnioitusta.

Murteissa ja karjalan kielessä merkitysten kirjo on suurempi. Rakas voi tarkoittaa esimerkiksi halukasta, ahnetta, sitkeää tai tarttuvaa, ja sillä voi kuvata muutakin kuin ihmisten tunteita, vaikkapa herkästi tarttuvaa tautia tai kärkkäästi ahdistelevaa kärpästä.

Rakas-sanan alkuperäinen merkitys liittyy haluamiseen ja himoamiseen, ja sen sisältö on täsmentynyt kohteen ja tilanteen mukaan. Vastaava merkityshistoria on myös saksan ja ruotsin rakasta merkitsevillä sanoilla lieb ja kär.

Siirtyminen fyysisen tuntemuksen ilmauksesta abstraktin tunteen merkitykseen on aivan luonnollinen kehityskulku, sillä suuri osa ihmiselle ominaisesta käsitteellisestä ajattelusta on yleensäkin kehittynyt ruumiillisten kokemusten ja niiden vertauskuvallisen laajentamisen pohjalta.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 3/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Ruoasta tuli uskon asia

Ihminen kaipaa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

 

PÄÄUUTISET

Masentunut osaa luopua

Muidenkin olisi hyvä erottaa, milloin sinnikkyys on turhaa.

Maa teki itsekin vettä

Komeetat eivät tuoneetkaan kaikkea kosteutta.

Suomi saa lisää piknikilmoja

Keskimäärin maailma menettää leppeitä säitä.

Kun fakta ei tehoa, käytä judoa

Tosiasiat kilpistyvät usein torjuntaan.

 

ARTIKKELIT

Nyt loppui unohtelu. Terästä muistia

Hyvä muisti ei ole harvojen etuoikeus.
Pitää vain opetella tallentamaan tietoa tehokkaasti.

Maailma rakentaa pilviin

Pilvenpiirtäjistä on tullut niin hulppeita,
ttä korkeimmille on jo omat luokat: super ja mega.

Nitraatti tekee enemmän hyvää kuin pahaa

Yhdisteestä puffahtaa terveellistä kaasua.

Eurooppa rakentui Suomen ympärille

Kun Eurooppa viimein valmistui, Suomi oli pyörinyt
annerten karkeloissa runsaat miljardi vuotta.

Väestöpommi tikittää taas

Maailman väkiluvun kasvu ei taittunut odotetusti.

Mata Hari: Mestarivakooja syntyi
näytösoikeudenkäynnissä

Mata Hari tuo mieleen salaisen agentin yhtä varmasti
uin James Bond. Yhtä fiktiivinen oli urakin.

 

TIEDE VASTAA

Miksi ruostumaton teräs ruostuu?

Reagoiko maanjäristysmittari nauruun?

Helliikö kookosöljy hampaita?

Miten Maan kävisi, jos muut planeetat katoaisivat?

Miksi jokin tuuliturbiineista on aina pysähdyksissä?

Miksi mustat kasvikset ovat harvinaisia?

 

KIRJAT

Toinen äly asuu vatsassa

Julkkisfyysikon kirjantynkä

Vapaus vaatii vastuuta

 

OMAT SANAT

Ruman kaunis rakkaus

Ärrän tärinä häiritsee suloista sisältöä.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Ison datan varhainen velho

Teuvo Kohonen keksi, miten tietomassoja voi järjestää ja tulkita.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet

Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Moni nimi syntyi armeijassa.

Sukunimet säädettiin Suomessa pakollisiksi vasta vuoden 1920 sukunimilaissa. Tätä ennen varsinkin länsisuomalaisen maalaisväestön keskuudessa oli tavallista, että periytyvää sukunimeä ei ollut lainkaan.

Etunimen lisäksi käytettiin jonkinlaista lisänimeä, esimerkiksi isännimeä, kuten Mikko Antinpoika, tai kotitalon nimeä, Isontalon Antti.

Koska nimivalikoima oli suppea, erotettiin samannimiset henkilöt esimerkiksi ulkonäköä, ikää tai ammattia kuvaavilla lisänimillä: Jaakko Vääräsuu, Vanha-Matti, Hannu Suutari. Samalla henkilöllä saattoi olla useita lisänimiä elämänsä aikana.

Armeijan leipiin joutuminen oli nimisysteemin kannalta erityistapaus. Siellä oli tärkeää, että joka miehellä oli lyhyt, iskevä ja saman osaston muista nimistä erottuva nimi.

Sellaisen saattoi antaa vaikkapa rykmentin päällikkö tai häntä avustava kirjuri. Kun armeijan kieli oli 1800-luvun alkuun asti ruotsi, myös annetut nimet olivat yleensä ruotsinkielisiä.

Sotilasnimiä poimittiin sopivista aihepiireistä, esimerkiksi aseiden ja varusteiden nimityksistä – Pihl ’nuoli’, Spets ’kärki’ – ja toivottuja ominaisuuksia kuvaavista sanoista, kuten Modig ’peloton’ tai Rask ’ripeä’.

Eläinten ja kasvien nimiä oli Itä-Suomessa jo vanhastaan käytetty sukuniminä, ja niille löytyi helposti myös ruotsinkielisiä vastineita. Karhusta tuli Björn, Kuhasta Göös, Haavasta Asp ja Tammesta Ek.

Kun kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg kuvasi Vänrikki Stoolin tarinoissa vuosien 1808–1809 Suomen sotaa ja suomalaisia sotilaita, hän käytti näistä tyypillisiä ruotsalaisia sotilasnimiä.

Ne säilytettiin yleensä myös runojen suomennoksissa: Flink ’nokkela’, Klinga ’miekka’, Munter ’hilpeä’, Pistol ’pistooli’, Stolt ’uljas’, Stool ’teräs’, Svärd ’miekka’. Rumpalin nimi oli Larm ’meteli, hälytys’ ja kuormarenki oli Spelt ’spelttivehnä’.

Vain pari nimeä on suomennettu: Luoti ja Miekka. Hurtig ’reipas’ on muokattu asuun Hurtti ja Dufva ’kyyhky’ asuun Tuuva.

Ruotsalaismallinen ruotuarmeija lakkautettiin autonomian alussa, mutta Krimin sodan aikoihin se organisoitiin uudelleen. Silloin alettiin antaa myös suomalaisia sotilasnimiä, esimerkiksi Elo, Kivi, Ranta, Valo, Virta ja Voima.

Suuri osa vanhoista sotilasnimistä on edelleen käytössä sukuniminä joko sellaisenaan tai sukunimille ominaisella nen-päätteellä varustettuna.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2017