Paikoin petollisen kaunista. Suomenlahti säästyi myrkyiltä, mutta keskisellä Itämerellä ammuksia ruostuu puhki ja veteen vapautuu taistelukaasuja. Kuva: Nasa
Paikoin petollisen kaunista. Suomenlahti säästyi myrkyiltä, mutta keskisellä Itämerellä ammuksia ruostuu puhki ja veteen vapautuu taistelukaasuja. Kuva: Nasa

Itämeren pohjassa lojuu vähintään 50 000 tonnia myrkyllisiä ammuksia ja muita aseita. Ne ovat maailmansodan perintö, jonka kunnosta tiedetään huolestuttavan vähän.

Kalastajan on syytä olla varuillaan Itämerellä. Ei ole tavatonta, että troolaaja saa parhailla turska-apajilla verkkoonsa kimpaleen kivettynyttä sinappikaasua tai puhki ruostuneen ammuksenkuoren.

Ne päätyivät kotimereemme toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin Itämereen upotettiin kymmeniätuhansia tonneja sotamateriaalia ja taisteluaineita. Tähän saakka ne ovat saaneet melko rauhassa maata sijoillaan, mutta nyt merenpohjaa myllätään muun muassa maakaasuputkien alta. Siitä, millaisen vaaran sotamyrkyt aiheuttavat, tiedetään huolestuttavan vähän.

Äkkiä pois silmistä

Kun toinen maailmansota loppui, liittoutuneet ottivat Saksalta haltuunsa sotatarvikkeita noin 300 000 tonnia. Niistä noin 65 000 tonnia sisälsi myrkyllisiä taisteluaineita, joista yli kolmannes oli sinappikaasua.

Potsdamin konferenssissa 1945 sovittiin, miten nämä aseet hävitettäisiin. Kukin miehitysvalta sai vastuulleen oman alueensa varastot.

Päätettiin, että kemialliset aseet kuljetetaan Atlantille ja upotetaan laivoineen vähintään kilometrin syvyyteen. Upotusta pidettiin nopeimpana ja edullisimpana tapana päästä niistä eroon – tuolloin tuskin kukaan ajatteli ekologisia seurauksia. Ympäristötietoisuus ja huoli kemikalisoitumisesta heräsi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Päätyivät mataliin vesiin

Seuraavina vuosina Saksan satamissa koottiin kuljetuksiin valtava kirjo erilaista sotamateriaalia: ammuksia, miinoja, kranaatteja, pommeja ja säiliöitä. Suurin osa hävitettävästä oli myrkyllisin kemikaalein ladattuja lentokonepommeja ja tykistökranaatteja.

Alkuperäistä upotussuunnitelmaa ei kuitenkaan noudatettu. Taisteluaineita ei koskaan viety Atlantille, vaan ne pudotettiin lähemmäksi Pohjanmereen ja Itämereen, paikoin vain kymmenien metrien syvyyteen.

Skagerrakiin Tanskan ja Norjan väliin upotettiin kokonaisia aselastissa olleita laivoja. Tanskan Vähän-Beltin salmeen heitettiin tabuuni-hermomyrkyllä ladattuja ammuksia. Myöhemmin osa niistä kuitenkin nostettiin ylös ja upotettiin uudelleen Biskajanlahdelle syvempään veteen.

Itämeren asehaudaksi valittiin Gotlannin allas. Materiaalia oli kuitenkin niin paljon ja matka Saksasta Gotlannin vesille niin pitkä, että valtaosa myrkyistä vietiin puolimatkassa sijaitsevaan Bornholmin syvänteeseen. Se on huomattavasti Gotlannin allasta matalampi.

Itämeren pääasiallinen upotuspaikka on paikannettu Bornholmin altaan eteläosaan, Tanskalle kuuluvan Bornholmin saaren itäpuolelle. Sinne on upotettu arviolta 32 000 tonnia kemiallisia aseita. Niistä noin 11 000 tonnia oli myrkyllisiä kemikaaleja.

Operaatiot salattiin

Bornholmin upotuspaikka on merkitty halkaisijaltaan noin kuuden merimailin ympyräksi, mutta todellisuudessa hylkytavaraa päätyi laajemmalle alueelle. Lastia paiskattiin laidan yli jo matkalla. Osa tavarasta oli pakattu puukirstuihin, jotka eivät uponneet heti vaan ajelehtivat ulapalla.

Kun laatikoiden raportoitiin seilanneen rantaan Bornholmissa, Ruotsissa ja Puolassa, annettiin käsky upottaa ajelehtijat ampumalla niihin reikiä.

Ahkerimmin upotuksia tehtiin vuoden 1947 loppupuoliskolla. Lehdet kertoivat kansainvälisillä vesillä operoivista kaasuille löyhkäävistä aluksista, ulapalla ajelehtivista puukirstuista, sairastuneista kalastajista sekä rantaan huuhtoutuneista kuolleista kaloista ja ammuslaatikoista.

Seuraavina vuosina moni sairastui syötyään alueelta pyydetyn turskan mätiä. Se määrättiin hetkeksi myyntikieltoon, mutta kalastusta alueella rajoitettiin vasta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Liittoutuneet sopivat, että upotusten ensi vuosien yksityiskohdat pidetään salassa 50 vuotta. Sittemmin Britannian ja Yhdysvaltain puolustusministeriöt päättivät jatkaa tietojen salaamista vuoteen 2017.

Hankala tutkia

Upotukset eivät kuitenkaan päättyneet sodanjälkeisiin vuosiin. Ne jatkuivat yli neljännesvuosisadan, kunnes vuonna 1972 Lontoon sopimuksella myrkyllisten jätteiden upotus mereen kiellettiin.

Vanhimmat sotatarvikkeet ovat lojuneet merenpohjassa nyt yli 60 vuotta. Osa ammuksista ja säiliöistä on ruostunut puhki ja kemikaali vuotanut ulos. Osa on vajonnut sedimenttiin ja säilynyt todennäköisesti lähes muuttumattomana. Ammusten ruostumisesta ja myrkyllisten kemikaalien käyttäytymisestä meressä tiedetään hyvin vähän.

Mereen upotetut kemialliset aseet ovat mutkikkaita tutkia. Aihe on poliittisesti herkkä, koska se nostaa esille kiusallisia vastuukysymyksiä. Erityisesti kylmän sodan aikana sekä operaatioiden suorittajat että upotusalueiden naapurit olivat haluttomia tarttumaan ongelmaan. Toisekseen tutkimus vaatii monen alan asiantuntijuutta ja taloudellista ja teknologista panostusta.

Viime vuosina huoli mereen upotetuista kemiallisista aseista on ollut monen kansainvälisen kokouksen aihe. Tutkijat yrittävät hahmotella kokonaisuutta tiedonsiruista.

Syöpyvät puhki

Mereen laskettujen taisteluaineiden vapautumisnopeus riippuu paitsi säilytysastian syöpymisestä myös kunkin aineen hajoamisnopeudesta merivedessä.

Useat raportit ennakoivat syöpymisen kestävän 50 vuotta, mutta havaintojen mukaan ammukset ruostuvat puhki nopeammin. Ennen kuviteltiin, että ruostuminen tapahtuisi tasaisesti ja ammus hiljalleen pienenisi ja pienenisi. Nyt tiedetään, että ruostuminen voi olla pistemäistä. Kun kuoreen ruostuu reikä, vesi pääsee ammukseen ja aine hajoaa paljon arvioitua nopeammin.

Aineiden käyttäytyminen meressä riippuu niiden ja ympäristön ominaisuuksista. Itämeressä veden happamuus on melko tasainen, joten suolaisuus ja lämpötila vaikuttavat kemiallisiin reaktioihin eniten. Kun lämpötila nousee, liukoisuus ja reaktionopeus yleensä kasvavat. Myös virtaukset nopeuttavat liukenemista.

Liukeneminen on hajoamisen ratkaiseva ensiaskel, ja heikko liukoisuus hidastaa sitä. Esimerkiksi sinappikaasu, jota suurin osa hävitetyistä taisteluaineista oli, liukenee veteen erittäin hitaasti. Sinappikaasu voi myös muodostaa pinnalleen suojaavan kapselin.

Aikaisemmin nostetut sinappikaasun kimpaleet olivat pinnalta kiinteitä ja sisältä nestemäisiä, mutta viime vuosina ne ovat olleet läpeensä kiinteitä. Kimpaleiden koko vaihtelee, mutta ne voivat painaa jopa sata kiloa.

Tietoja puuttuu

Riskien hallinta on hankalaa, koska upotuspaikkojen tarkoista sijainneista ja sotamateriaalien levinneisyydestä meressä on vain vähän tietoa. Jotkin ovat kansainvälisillä vesillä mutta monet aluevesillä tai lähellä naapurivaltioiden rajoja.

Epätietoisuus johtuu osittain sodanjälkeisestä kaoottisesta tilanteesta ja asiakirjojen puuttumisesta tai salaamisesta. Saksalaisilla on tunnetusti tarkat asiakirjat ja hyvät arkistot, mutta Saksojen yhdistyessä niitä tuhottiin ja osin siirrettiin Neuvostoliittoon.

Itämeren suojelukomissio Helcom keräsi vuonna 1993 senhetkiset tiedot upotuspaikoista ja -materiaalista. Tietoja saatiin myös Venäjältä, joka liennytyksen hengessä avasi arkistojaan Neuvostoliiton hajottua, mutta sen jälkeen ei päivitystä ole herunut.

Pääupotusalueella Bornholmissa vuosina 1947–1948 tehdyt operaatiot on dokumentoitu hyvin, mutta niiden jälkeen upotuksia on tehty lisää, ja esimerkiksi Gotlannin tiedot ovat epämääräiset.

Brittien käyttämä upotusalue Bornholmin länsipuolella on huonosti kuvattu. Brittien ja amerikkalaisten operaatiot Tanskan salmissa ovat yhä salaiset, eikä kansainvälinen oikeus velvoita valtioita antamaan tarkkaa tietoa kemiallisten aseiden upotuspaikoista.

Näytteet välttämättömiä

Vaikka operaatioiden täysi laajuus on yhä epäselvä, upotusalueet on jo varsin hyvin paikannettu. Tarkkojen paikkojen tunteminen ei kuitenkaan kerro nykyisistä vuodoista tai niiden aiheuttamista mahdollisista saastumisista.

Itämeren pohjan koostumus on eri paikoissa erilainen. Esimerkiksi Bornholmin alueella pohja on pehmeä, joten aseet ovat vajonneet sedimenttiin. Gotlannissa pohja on kovempi ja aseet ruostuvat puhki nopeammin. Siksi pitää analysoida vesi- ja sedimenttinäytteitä.

Tutkimus käykin kiivaana. Kansainvälinen, johtavien tutkimuslaitosten ja merenkulkuviranomaisten yhteishanke Chemsea kerää tietoa ja analysoi näytteitä sekä arvioi kemiallisten aseiden ekologisia riskejä. Suomesta asiantuntijoina ovat Helsingin yliopiston alainen, ulkoministeriön ohjauksessa toimiva Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti Verifin ja Suomen ympäristökeskus.

Merentutkimusalus Aranda laski alkukesästä Bornholmin syvänteeseen simpukkahäkkejä. Simpukka on hyvä vedenlaadun ilmaisin, ja kun häkit nyt syksyllä nostetaan, toivotaan tietoja myrkkyjen vaikutuksista eliöihin.

Lisäksi tutkitaan vesi- ja sedimenttinäytteitä. Bornholmin tilannetta on selvitetty jo paljon, mutta tarkoitus on tuottaa uutta tietoa myös vähemmän tutkituilta alueilta.

Upotusalueiden pohjakerrostumista on löytynyt kemiallisten aseiden hajoamistuotteita. Pohjan lähistön vedestä niitä ei ole löytynyt, mikä on ymmärrettävää, sillä vesiliukoiset yhdisteet kulkeutuvat nopeasti virtausten mukana. Bornholmin alueelta löytyi bakteereja, jotka ovat vastustuskykyisiä sinappikaasun hajoamistuotteille. Saastuneisuus ulottuu kauas virallisten upotuspaikkojen rajoista, mikä vahvistaa, että materiaali lojuu pitkin pohjaa ja että se vuotaa.

Monika Pohjoispää valmistelee orgaanisen kemian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin asiantuntijoina koordinaattori Martin Söderström ja laboratoriopäälliköt Harri Koskela ja Ullastiina Hakala Verifinistä.

Chemsea-kokous Helsingissä 12.–14.9.2012. Viimeinen päivä on yleisölle avoin. www.chemsea.eu

 

Lähteitä:

Tine Missiaen et al. MERCW Deliverable 2.1 Synthesis report of available data, 2006.

H. Sanderson ja P. Fauser. Historical and qualitative analysis of the state and impact of dumped chemical warfare agents in the Bornholm basin from 1947–2008. International report DMU-75-00061B. National Environmental Research Institute 2008.

Tine Missiaen, M. Söderström, I. Popescu ja P. Vanninen. Evaluation of a chemical munition dumpsite in the Baltic Sea based on geophysical and chemical investigations. Science of the Total Environment, 2010.

 

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2012 

Monta tapaa sotia myrkyillä

Kemiallisen sodankäynnin aineet ovat myrkkyjä, jotka vammauttavat, tappavat tai tekevät toimintakyvyttömäksi.

Taisteluaineita on käytetty tykistöammuksissa, ohjuksissa, lentopommeissa, raketeissa, maamiinoissa ja käsikranaateissa.

Aineita voi levittää myös kaasuna, pisaroina tai aerosolina lentokoneista, helikoptereista tai panssariajoneuvoista.

 

Massatuotanto syntyi maailmansodissa

Kemiallinen sodankäynti alkoi ensimmäisessä maailmansodassa. Kemiallisia aseita käyttivät sodan molemmat osapuolet sekä länsi- että itärintamilla.

Kemiallisten aseiden käyttö sodassa kiellettiin 1925. Tutkimus sai jatkua, ja maailmansotien välissä kehitettiin ensimmäiset hermokaasut.

Toisessa maailmansodassa taisteluaineita ei juuri käytetty sotatoimissa, mutta niitä tuotettiin sodan aikana peräti 137 000 tonnia.

 

Itämereen päätyi ainakin kahdeksaa myrkkyä

Nimi / Olomuoto sekä sulamis- ja kiehumispiste / Vesiliukoisuus / Käyttötapa / Vaikutuksia

Sinihappo AC neste, sp –13°C, kp 26°C, sekoittuu kaasuna, liuoksena hengenahdistus, kouristus, sydänpysäys

Fosgeeni CG kaasu, sp –128°C, kp 8°C, liukenee hitaasti, kaasuna, aerosolina hengenahdistus, keuhkopöhö

Sinappikaasu HD jähmeä neste, sp 14°C, kp 228°C, liukenee hyvin hitaasti, aerosolina ihovauriot, keuhkopöhö, sokeus, syöpä

Klooriasetofenoni CN kiinteä, sp 54–56°C, kp 244°C, ei liukene, kaasuna kuvotus, keuhkopöhö

Clark I DA kiinteä, sp 38–44°C, kp 307–333°C, liukenee, aerosolina kuvotus, elinvauriot, syöpä

Adamsiitti DM kiinteä, sp 195°C, kp 410°C, ei liukene, aerosolina kuvotus, elinvauriot, syöpä

Lewisiitti L neste, sp –18°C, kp 190°C, liukenee, aerosolina rakkulat, elinvauriot, syöpä

Tabuuni GA neste, sp –50 °C, kp 246 °C, liukenee, aerosolina hengenahdistus, hengityslama

 

Aineita upotettiin valtavia määriä

Skagerrakiin vähintään 170 000 tonnia

Bornholmin syvänteen alueelle vähintään 40 000 tonnia

Gotlannin syvänteen alueelle 958 tonnia

 

Asehautoja muissakin merissä

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina satoja tuhansia tonneja kemiallisia aseita hävitettiin meriin.

Usein materiaali upotettiin hätäisesti ja salaten. Koostumusta, määrää ja sijainteja ei tunneta tarkasti, koska kirjaus oli kehnoa ja navigointitekniikka epävarmaa.

Yhdysvaltain liepeillä upotettiin usein syviin vesiin ja riittävän kauas rannikosta. Matalissa vesissä, kuten Itämerellä, Adrianmerellä ja Japanissa, on raportoitu satoja kalastajien loukkaantumisia.

 

Kemiallisten aseiden lyhyt historia

1800-luvulla ymmärrys kemiasta lisääntyy nopeasti. Myrkkyjen tuntemus syvenee etupäässä onnettomuuksien kautta.

1811 Ranskassa keksitään sinihappo.

1812 Britanniassa keksitään fosgeeni.

1822 Belgiassa opitaan valmistamaan sinappikaasua.

1848 Britanniassa keksitään klooripikriini.

1871 Saksassa keksitään klooriasetofenoni.

1881 Saksassa keksitään Clark I.

1899 Haagin sopimus kieltää kaasuaseet sotilailta.

1913 Saksassa keksitään adamsiitti.

1914–1918 Ensimmäinen maailmansota.

1915 saksalaiset tekevät ensimmäisen laajan kaasuhyökkäyksen Belgian Ypresissä. 10 000 sotilasta altistuu kloorikaasulle. Puolet tukehtuu.

1917 saksalaiset ottavat sinappikaasun käyttöön.

1918 Italiassa kehitetään Clark II, Yhdysvalloissa lewisiitti.

1925 Geneven sopimus kieltää kemiallisten ja biologisten aseiden käytön. Ranska käyttää sinappikaasua Marokossa.

1934 Japani alkaa käyttää sinappikaasua Kiinassa.

1935 Italia käyttää sinappikaasua Abessiniassa.

1936 Saksassa kehitetään ensimmäinen hermokaasu, tabuuni.

1938 Saksassa keksitään hermokaasu sariini.

1939–1945 Toinen maailmansota. Taisteluaineita valmistetaan paljon.

1944 Saksassa kehitetään hermokaasu somaani.

1945 liittoutuneet jakavat Saksalta valloitetut kemialliset aseet ja sopivat Potsdamissa niiden hävittämisestä.

1946 Upotukset alkavat.

1947 Upotusten päävaihe. Aseita hävitetään Pohjan- ja Itämereen noin 36 000–50 000 tonnia. Liittoutuneet luokittelevat tiedot salaisiksi 50 vuodeksi.

1948 hermokaasuja upotetaan lisää Bornholmin altaaseen. Niitä ajelehtii Ruotsiin.

1952 Britannia kehittää VX-kaasun, joka on tappavin hermokaasu.

1952–1965 Itä-Saksan viranomaiset määräävät Bornholmin syvänteeseen lisää upotuksia.

1962 kemiallisin asein lastattu proomu upotetaan Bornholmiin. Suomen ensimmäinen ajanmukainen ympäristölaki, vesilaki, tulee voimaan.

1964–1972 Yhdysvallat hävittää tavanomaisia ja kemiallisia aseita Atlanttiin.

1965–1975 Yhdysvallat käyttää kemiallisia aseita Vietnamin sodassa.

1969 kalastajat tekevät ilmoituksia kemiallisista aseista Bornholmin alueella. Siitä pitäen niitä on kertynyt yli 720. Samoihin aikoihin Ruotsin rannikon kalakuolemien syyksi epäillään kemiallisista aseista päässeitä myrkkyjä.

1972 Ruotsin merivoimien mukaan kaikki pohjalta löydetyt aseet ovat ruostuneita, rikkinäisiä tai tyhjiä ja kemialliset aineet ovat möykkyinä pohjassa. Lontoon sopimus kieltää merten saastuttamisen ja jätteen upottamisen.

1974 Itämeren meriympäristön suojelukomissio Helcom perustetaan Helsingissä.

1975 Turskassa havaitaan syöpäkasvaimia, jotka voivat johtua myrkyistä.

1980 Itämeren suojelusopimus tulee voimaan.

1981–1988 Kemiallisia aseita, kuten sinappi-kaasua, käytetään Irakin ja Iranin välisessä sodassa.

1984  Kalastus kielletään pääasiallisella upotuspaikalla Bornholmin liepeillä.

1992 uudistettu, entistä sitovampi Itämeren suojelusopimus astuu voimaan.

1993 Helcom selvittää, mitä kemiallisia aseita on upotettu; tietoja saadaan myös Venäjältä.

1995 Tokion metrossa tehdään sariini-isku.

1997 kemiallisen aseen kieltosopimus astuu voimaan. Britannian ja Yhdysvaltain puolustusministeriöt määräävät vuosien 1946–1947 operaatioiden tiedot salaisiksi vielä 20 vuodeksi.

1999–2000 tutkimuksia Bornholmin alueella. Ammuksia löytyy.

2003 kalastajien verkoissa nousee noin tonni kemiallisia aseita.

2006–2008 mereen upotettujen kemiallisten aseiden tutkimusohjelma Mercw käynnistyy.

2011 ensimmäinen Nord Stream -maakaasuputki valmistuu. Chemsea-tutkimusohjelma alkaa.

2012 Uusi Helcommuni-raportti päivittää nykytilan. Syke tutkii simpukoista Bornholmiin upotettujen kemiallisten aseiden ja taisteluaineiden ympäristövaikutuksia. Syyrian kriisi kärjistyy: tiedustelutietojen mukaan armeija siirtelee sariinia ja muita taisteluaineita.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25737
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.