Ihmisestä voi jo pienenä nähdä, vietteleekö huono elämä.

Huonot aivot, huonot tavat. Näin yksinkertainen on rikollisen resepti, kun rikollisuuden biologisia juuria selvittävien tutkijoiden ajatukset äärimmilleen tiivistää, kuten tekee alan pioneeri Adrian Raine, brittisyntyinen vankilapsykologi, joka nykyään hoitaa kriminologian ja psykiatrian professuuria Pennsylvanian yliopistossa Yhdysvalloissa.

Raine on tutkinut rikollisen mielen biologiaa kohta 30 vuotta. Työ on ollut yksinäistä puurtamista, sillä lähestymistapaa on vieroksuttu fasistisena ja rasistisena. Näihin asti rikollisuutta on sopinut pitää vain sosiaalisena ilmiönä, joka johtuu hankalista oloista: köyhyydestä, kehnoista kavereista, koulutuksen puutteesta, työttömyydessä.

Nyt näkemykset ovat muuttumassa, kun evoluutiopsykologit ovat osoittaneet, ettei käyttäytymisemme pohjimmiltaan muuta olekaan kuin biologiaa, ja neuropsykologit ovat saaneet välineitä, joilla aivojemme toimintaa voi seurata aina vain tarkemmin. Uusista tuulista kertoo sekin, että Yhdysvaltain helmikuisella tiedeviikolla Washingtonissa aihetta puitiin omassa seminaarissaan.

Aivot ovat erilaiset

Adrian Raine kiinnostui rikollisuudesta alun perin omakohtaisista syistä. Teini-iässä hän kuului jengiin, jonka jäsenistä osa päätyi vankilaan ja osa hänen laillaan yliopistoon. Hän ihmetteli, mikä tovereilla meni vikaan. Sosiaaliset olot eivät asiaa selittäneet, ja lopulta Raine alkoi tutkia väkivaltarikollisten ja psykopaattien pääkoppaa.

Nyt hänellä on vastuksia kysymykseen, mikä tekee viattomasta piltistä pahiksen. Raine on magneettikuvauksin osoittanut, että rikollisten aivot ovat erilaiset. Heillä on poikkeavuuksia sekä limbisissä rakenteissa, aivojen syvissä alkukantaisissa osissa, että korkeampien toimintojen alueilla aivokuoressa. Erityisen ratkaisevia eroja löytyy

– mantelitumakkeesta: se on tilavuudeltaan 18 prosenttia pienempi kuin ihmisillä keskimäärin

– etuotsalohkosta: sen aivokuoressa on eri alueilla harmaata ainetta 4–20 prosenttia vähemmän kuin yleensä

– aivojuoviosta: se on noin 10 prosenttia suurempi kuin normaalisti.

Voivatko tällaiset poikkeavuudet mennä jälkiä jättämättä? Eivät, vastaa Raine. Ne petaavat tietä laittomuuksille.

Tunne-elämä häiriintyy

Rainen löytämät poikkeavuudet sijaitsevat elintärkeillä aivoaluilla, niillä, jotka tekevät meistä kelpo kansalaisia.

Mantelitumake käsittelee tunteita, sovittelee ristiriitoja ja rakentaa moraalia. Jos se ei toimi oikein, ihmiselle ei kehity kunnollista omaatuntoa eikä moraalista normistoa. Älyllisesti hän tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mutta tunteillaan hän ei eroa tavoita.

Etuotsalohkossa sijaitsee aivojen kontrollikeskus, joka hallinnoi tunteita, sosiaalisia suhteita, suunnittelua ja päätöksentekoa. Se toimii eräällä tapaa suojelusenkelinä. Se varjelee huonoilta päätöksiltä ja äkkipikaisuuksilta, joilla voi olla kohtalokkaat seuraukset. Jos etuotsalohko vaurioituu, ihminen ei hallitse käyttäytymistään. Häneltä puuttuvat hätäjarrut, joilla aivojen syvistä osista kumpuavat primitiiviset reaktiot voi pysäyttää.

Aivojuovio kuuluu mantelitumakkeen lailla limbisiin rakenteisiin ja on tärkeä osa palkitsemisjärjestelmää. Tässä tapauksessa tavallista suurempi koko ei tarkoita parempaa toimintaa, vaikka aivoissa yleensä niin on laita. Päinvastoin toiminta on häiriintynyt, koska tarpeettomat hermoyhteydet ovat jääneet purkautumatta. Seurauksena on impulsiivinen tyydytyksen etsintä.

Merkit ilmaantuvat varhain

Tässä kohtaa Rainelta aina kysytään, mistä tietää, että rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset aivoissa johtavat rikolliseen elämään eikä rikollinen elämä muokkaa aivoja. Raine ei väitä todistaneensa ensin mainittua syy-seuraus-suhdetta, mutta hänen järkeensä jälkimmäinen vaihtoehto käy vielä huonommin, sillä rikollisille tyypillinen käyttäytyminen näkyy jo hyvin pienissä lapsissa.

Eräässä tuoreessa tutkimuksessaan Raine seurasi lähes 1 800:ta lasta kolmivuotiaasta aikuisuuteen. Pieninä pelottomat olivat 23-vuotiaana enemmän tai vähemmän kriminaaleja.

– Jos lapsi ei kykene pelkäämään, hän ei opi karttamaan ikävyyksiä eikä katumaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Hän ei välitä väkivallan vaaroista eikä rangaistuksista. Häntä pelko ei pysäytä kuten meidät tavalliset ihmiset.

Myös muu tunteettomuus on tunnistettavissa varhain, jo nelivuotiaassa, sanoo Rainen kollega Nathalie Fontaine Indianan yliopistosta. Hänen uusimmat tuloksensa perustuvat lähes 10 000 brittikaksosen aineistoon. Lapset, joilta tutkimuksen alkaessa puuttuivat emootiot ja syyllisyydentunto, olivat 12-vuotiaana toistuvasti vakavissa vaikeuksissa aggressiivisen käytöksensä takia.

Puolet päättää ympäristö

Rikollisuutta ruokkivat rakenteet eivät tietenkään ilmaannu aivoihin tyhjästä. Pohjimmiltaan ne juontuvat geeneistä. Rainen mukaan aivojen poikkeamiin on kytketty ainakin seitsemän geeniä. Niistä tutkituin on mielialakemikaaleja ohjaava Maoa. Miehillä, joilla on geenistä ylivilkas muoto, on myös surkastunut etuaivokuori ja mantelitumake.

Silti rikollisuus ei ole pelkkää perimää. Paljon vaikuttaa se, mitä lapselle tapahtuu, kun hän varttuu. Nykyään tiedetään, että ympäristötekijät säätelevät geenien toimintaa. Ne kääntävät geenejä päälle ja päältä pois.

Elämää sivuraiteelle ohjaavien ympäristötekijöiden listalle ovat nousseet muun muassa äidin odotusaikainen tupakointi ja päihteiden käyttö, sikiöajan ja ensimmäisten elinvuosien huono ravinto, vanhempien välinpitämättömyys, sosiaalisten virikkeiden puute ja hyväksikäyttö. Kaikki nämä voivat vaikuttaa siihen, miten geenit toimivat ja aivot rakentuvat.

Nykynäkemyksen mukaan rikollisesta mielenlaadusta karkeasti ottaen puolet selittyy kasvuoloilla, toisen puolen ratkaisee biologia, joskin miehillä perimän merkitys saattaa olla selvästi suurempi. Nathalie Fontainen kaksostutkimuksessa poikien käyttäytymistä veivät vahvimmin vikaan geenit. Niiden kontolle meni lähes 80 prosenttia huonotapaisuudesta.

Pitäisikö mennä väliin?

Tutkijat eivät siis väitä, että biologia tuomitsee jonkun rikolliseksi. He väittävät, että biologia järjestää riskejä – ja samalla keinoja torjua niitä.

Raine on päätynyt miettimään, miten aivo- ja käyttäytymistutkimuksista kertyvään tietoon pitäisi suhtautua. Olisiko ryhdyttävä tunnistamaan lapsia, joilla on alttius joutua rikollisille teille, vai pitäisikö asian antaa olla – vaikka ensimmäiset merkit rakenteellisista heikkouksista voi nähdä jo kuuden kuukauden ikäisen lapsen aivoissa?

Raine sanoo tietävänsä, että hän liikkuu tulenaralla alueella. On eettisesti arveluttavaa hoitaa lapsia, ennen kuin he ovat tehneet mitään väärää, mutta toisaalta:

– Yhtä lailla väärin on panna pää pensaaseen eikä käyttää tietoa lasten parhaaksi. Jos emme mene väliin, emme koskaan onnistu vähentämään tappoja, murhia ja raiskauksia.

Ensimmäinen lääke rikollisuutta vastaan saattaa löytyä lähempää kuin lähin kasvatusterapeutti. Rainella on menossa kolme tutkimusta, joissa hän kokeilee, miten soluille elintärkeä omega-3-rasvahappo vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen. Alustavien tulosten mukaan se tukee hermosolujen uusiutumista ja hermoyhteyksien kasvua ja korjaa käyttäytymistä.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri. Juttu perustuu esitelmiin Yhdysvaltain tiedeviikolla Washingtonissa 17.–21.2.2011. Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011.

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017