Haastinkotka, Harpagornis moorei. Kuvitukset: Mikko Väyrynen.
Haastinkotka, Harpagornis moorei. Kuvitukset: Mikko Väyrynen.
Stellerindugongi, 
Hydrodamalis gigas.
Stellerindugongi, Hydrodamalis gigas.
Muuttokyyhky, 
Ectopistes migratorius.
Muuttokyyhky, Ectopistes migratorius.
Pussihukka,
Thylacinus cynocephalus.
Pussihukka, Thylacinus cynocephalus.
Stellerindugongi, 
Hydrodamalis gigas.
Stellerindugongi, Hydrodamalis gigas.
Moa: 
useita lajeja, 
lahko Dinornithiformes.
Moa: useita lajeja, lahko Dinornithiformes.
Kiinanjokidelfiini, 
Lipotes vexillifer.
Kiinanjokidelfiini, Lipotes vexillifer.

Viime vuosisatoina ja -tuhansina on kuollut sukupuuttoon suuri joukko kiehtovia eläinlajeja. Monet olivat kookkaita ja komeita – eikä se ole sattumaa.

Suurin suomalainen aurasi hampailla

Lumiset talvet eivät paksuturkkista villamammuttia haitanneet. Se käytti kaarevia, jopa nelimetrisiä syöksyhampaitaan lumiauroina päästäkseen kärsiksi ravintokasveihinsa.

Villamammutti onkin ollut myös suomalainen eläin. Rakennustyömailta ja rantapenkoilta löytyy yhä tiiliskiven kokoisia hampaita ja metrisiä luita, viimeksi Helsingissä Vuosaaren satamaa ruopattaessa 2005.

Uudet fossiililöydöt ovat paljastaneet, että viimeiset villamammutit säilyivät paljon kauemmin kuin ennen luultiin. Ne laidunsivat siperialaisella Wrangelinsaarella, kun Egyptissä pystytettiin pyramideja. Kärsät ja syöksyhampaat niittivät kasvillisuutta vielä 1 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kenties myöhemminkin.

Mikä vei mammutit maapallolta? Kivikautisten esi-isiemme tehokkuus metsästäjinä oli ainakin osasyy. Ilmaston ja kasvillisuuden muuttumista jääkauden jälkeen on esitetty toiseksi syyksi. Kiistanalaista on, olisiko se voinut yksin koitua mammuttien kohtaloksi – säilyiväthän mammutit vuosituhansia vielä muuttuneenkin ilmaston aikana.

Viimeisten mohikaanien eli Wrangelin pörröpäiden dna-analyysi on osoittanut, että nämä yksilöt olivat kaikkea muuta kuin hiipuvan lajin kuoleva populaatio. Wrangelin mammutit olivat geneettisesti monimuotoinen ja elinvoimainen kanta, kunnes ne yhtäkkiä katosivat, kenties uuden metsästäjäjoukon asutettua saaren.

Jotain meillä on vielä jäljellä mammuteista ja muista jääkauden jättiläisistä, kuten saman kohtalon kokeneesta villasarvikuonosta. Niiden laiduntamille maille kehittyi uusi kasvillisuustyyppi, kukkakedot. Ketojen kukka-, perhos- ja muu lajirunsaus on suurempi kuin juuri missään muussa suomalaisessa elinympäristössä, mutta varsinaisia laajoja ketoja on jäljellä enää vähän. Ne pusikoituvat umpeen, jos laiduntamassa ei ole suuria nisäkkäitä. Useimmat säilyneet kedot sijaitsevat luonnonsuojelualueilla, ja niillä pidetään nyt lampaita, lehmiä tai niittotalkooleirejä toimittamassa mammutin virkaa.

Rippeitä mammutin perinnöstä näkee myös kesäinen kulkija: ketojen monenkirjavia kasvilajeja kukkii myös tienpenkoilla.

Metsässä mylvi siivetön jätti

Uuden-Seelannin metsissä kaikui melodinen mylvintä. Ääni oli vähän kuin laulujoutsenella, mutta paljon kovempi ja matalampi. Juuri muuta emme tiedäkään, sillä äänet on päätelty kuolleiden lintujen henkitorven rakenteesta. Viimeiset moat tapettiin noin vuonna 1500. Polynesiasta Uuteen-Seelantiin saapuneet maorit söivät ne loppuun parissasadassa vuodessa.

Syötävää niissä riittikin. Suurimmat moat painoivat yli 200 kiloa ja katselivat maailmaa kolmen ja puolen metrin korkeudesta. Lajeja oli useita. Osalla lajeista naaras oli painavampi kuin koiras – jopa yli kaksinkertainen.

Monet lentokyvyttömät linnut näyttävät siivettömiltä, mutta niillä on pienet siiventyngät höyhentensä seassa. Moat olivat maailman ainoat aidosti siivettömät linnut. Niillä ei ollut edes siipien luita, vaan jalat olivat niiden ainoat raajat.

Sukupuutosta on sen verran lyhyt aika, että maastosta löytyy vieläkin moan ruumiinosia. Kuivuneiden päiden ja jalkojen lisäksi on löydetty höyheniä, jotka ovat asiaankuuluvasti jättikokoisia. Niiden ansiosta tiedämme senkin, minkä värisiä moat olivat.

Uhka jysähti yläilmoista

Monet Uuden-Seelannin pienikokoiset linnut ovat yöeläimiä, vaikka ne polveutuvat päivisin liikkuneista esi-isistä. Selitys löytyy taivaalta. Niiden oli pärjättävä samoilla saarilla kuin maailman suurin petolintu, ja se saalisti päiväsaikaan.

Haastinkotkan siipien kärkiväli oli kolme metriä, ja se painoi parikymmentä kiloa. Nykyään elävistä kotkalajeista suurimmat ovat siipiväliltään parimetrisiä, mutta niiden paino jää pitkälti alle kymmenen kilon. Raskas ruho oli osa haastinkotkan saalistusstrategiaa. Taivaalta syöksymällä se pystyi tappamaan jopa moan.

Maorien saapumista seuranneina vuosisatoina hävisi melkein puolet Uuden-Seelannin lintulajeista. Haastinkotka katosi noin vuonna 1400. Maorien perimätiedosta päätellen se menetettiin eri syystä kuin muut: sitä ei metsästetty sukupuuttoon, vaan maorit söivät loppuun sen tärkeimmät saalislinnut.

Maailman runsain lintu ehtyi sittenkin

Kuoleman hetkellä moni voi tuntea olevansa yksin. Harvalla kontrasti on niin suuri kuin Marthalla, maailman viimeisellä muuttokyyhkyllä. Martha sulki silmänsä Cincinnatin eläintarhassa Ohiossa syyskuun ensimmäisenä iltapäivänä vuonna 1914. Vain muutamia vuosikymmeniä aiemmin sen lajikumppanit elivät kiihkeää elämäänsä monimiljoonaisissa parvissa.

Yhdysvaltain ja Kanadan itäosissa esiintynyt muuttokyyhky oli ilmeisesti runsaslukuisin lintulaji, joka maailmassa on koskaan elänyt. Luotettavia havaintoja on kirjattu muun muassa 300 kilometrin pituisesta parvesta, jonka ylilento pimensi auringon neljäksi tunniksi. Suurimmissa parvissa oli miljardeja lintuja.

Jos muuttokyyhkyt liikkuivat yksittäin, niitä oli yllättävän vaikea nähdä. Silloisten lintuharrastajien muistiinpanoista näkyy, että tyypillinen muuttokyyhkyhavainto oli näkökentän halkaiseva nopea vilahdus. Lentonopeus oli lähes sata kilometriä tunnissa.

Muuttokyyhky pesi puissa, tyylilleen uskollisesti valtavina yhdyskuntina. Samassa puussa saattoi olla sata pesää, naapuripuussa seuraavat sata, ja niin edelleen kymmeniä kilometrejä.

Lajin kohtaloksi koituivat eurooppalaisten uudisasukkaiden metsästysinto ja pesimämetsien hakkuut. Lintuja ammuttiin myös huvin vuoksi metsästyskilpailuissa. Tyypillisen kisan aikana otettiin hengiltä kymmeniätuhansia muuttokyyhkyjä, mutta ei syytä huoleen, olihan tämän runsaudessaan absurdin linnun kanta selvästikin ehtymätön.

Bussin kokoinen merenneito rakasti seuraa

Merenneitotarinoiden esikuvaksi arvellaan dugongeja ja manaatteja, vanhalta nimeltään merilehmiä. Niiden nisät sijaitsevat rinnan yläosassa, ja ympäröivä maitorauhaskudos muistuttaa muodoltaankin ihmisen rintoja. Tarinoita on voinut inspiroida myös merilehmien paritteluasento, joka monien muiden merinisäkkäiden tavoin on vatsapuolet vastakkain.

Dugongeista ylivoimaisesti kookkain oli stellerindugongi. Kahdeksan metrin mittaisena ja enimmillään kymmenen tonnin painoisena se oli pienen bussin kokoinen. Suurvalaiden jälkeen se olikin maailman suurin nisäkäs. Sillä ei ollut luonnollisia vihollisia, ja aikalaiskuvauksissa hämmästeltiin stellerindugongien pelottomuutta. Veneellä pääsi aivan niiden viereen.

Lajitoverit olivat stellerindugongeille kaikki kaikessa. Ne elivät yksiavioisten pariskuntien muodostamina tiiviinä ryhminä. Uros ja naaras hoitivat myös poikastaan yhdessä. Kaveria ei jätetty. Säilyneiden kuvausten mukaan stellerindugongit työntyivät harppunoidun toverinsa ja metsästäjien väliin ja yrittivät irrottaa harppuunoita kumppaninsa kyljestä. Joskus ne onnistuivatkin.

Alun perin stellerindugongit elivät kaikkialla pohjoisen Tyynenmeren rannikolla Japanista Kaliforniaan. Alkuperäiskansat kuitenkin metsästivät jättiläisiä, ja levinneisyysalue supistui, kunnes niitä oli enää Beringinsalmessa.

Viimeinen niitti oli, kun tutkimusmatkailija Georg Steller ”löysi” lajin Beringinsalmesta vuonna 1741. Metsästäjiä virtasi alueelle, ja viimeinen yksilö tapettiin vuonna 1768.

Maailmasta tunnetaan alle kymmenen kokonaisena säilynyttä stellerindugongin luurankoa. Yksi niistä on nähtävillä Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.

Pohjoisen pingviini juostiin kiinni

Vene kolahti rantaan Eldeyn saaressa Islannissa. Merimiehet näkivät etsimänsä jo kaukaa: rantakalliolla istui kaksi frakkipukuista lintua. Lähes metrin korkuisina ne näyttivät jättiläisiltä muiden merilintujen rinnalla.

Hetkessä linnut oli juostu kiinni ja otettu hengiltä. Takaa-ajon tuoksinassa särkyi myös muna, jota pariskunta oli ollut hautomassa. Oli kesäkuun kolmas päivä 1844, ja loppunsa oli juuri saanut jättiläisruokin tiettävästi viimeinen yritys jatkaa sukua. Yksinäinen yksilö havaittiin merellä vielä 1852. Jättiläisruokit olivat pitkäikäisiä.

Vielä 1400-luvulla jättiläisruokit kansoittivat lintusaaria kautta Pohjois-Atlantin. Meitä lähimmät pesimäyhdyskunnat olivat Ruotsissa ja Norjassa. Suomeksi jättiläisruokista käytetään myös nimeä siivetönruokki. Sillä oli kuitenkin siivet, joita se käytti samaan kuin pingviinitkin: lentämiseen veden alla. Jättiläisruokki oli lintumaailman nopeimpia uimareita ja taitava kalastaja.

Sana pingviini tarkoitti alun perin juuri tätä pohjoiseurooppalaisille tuttua lintua. Myöhemmin sitä alettiin käyttää myös Etelämantereen asukeista. Jättiläisruokki ei kuitenkaan ole sukua pingviineille, vaan evoluutio on keksinyt saman ratkaisun kahteen kertaan eri pallonpuoliskoilla.

Uintivälineiksi optimoituessaan jättiläisruokin siivet olivat menettäneet lentokykynsä. Rauhallisilla lintusaarilla se ei haitannut, ennen kuin ihmiset ilmaantuivat. Löytöretkien aikakaudella pohjoistenkin merien liikenne lisääntyi nopeasti. Rantakallioilla monituhatpäisinä joukkoina hautovat emolinnut olivat houkutteleva saalis laivakorppuihin kyllästyneille merimiehille, ja jättiläisruokkeja paloiteltiin myös kalansyöteiksi.

1800-luvulle tultaessa jättiläisruokit olivat huvenneet niin vähiin, että eläinmuseot lähettivät retkikuntia kiireimmän kaupalla ampumaan niitä kokoelmiinsa. Monikaan eläinmuseo ei tuolloin kokenut luonnonsuojelun kuuluvan tehtäviinsä. Eldeyn saarelle pyytäjät oli pestannut yksityinen keräilijä, joka halusi oman jättiläisruokin, ennen kuin ne tyystin loppuvat.

Tasmanian tiikeri elää YouTubessa

Pussihukka kuoli sukupuuttoon niin hiljattain, että sitä voi vieläkin katsella videolta – muun muassa YouTubessa, mistä sen löytää parhaiten hakusanalla thylacine tai Tasmanian tiger. Viimeinen tunnettu yksilö oli naaras, joka kuoli Hobartin eläintarhassa Tasmaniassa 7. syyskuuta 1936.

Pussihukka oli pussipedoista kookkain, saksanpaimenkoiran kokoinen ja vähän koiran näköinenkin. Ulkonäöstään huolimatta se oli pussieläin ja läheisempää sukua kengurulle kuin koiralle. Poikaset viettivät muiden pussieläinten tavoin elämänsä alkutaipaleen emon vatsapussissa. Uroksellakin oli pussi, mikä pussieläinten maailmassa on poikkeuksellista. Pentujen varttuessa perheryhmä kävi yhteisillä metsästysretkillä saalistamassa pieniä kenguruita ja muuta pienriistaa.

Lajin alkuperäinen levinneisyysalue kattoi myös Australian mantereen, mutta sieltä sen ilmeisesti syrjäyttivät aboriginaalien mukana tulleet dingot. Eurooppalaisten saapuessa pussihukkia eli enää Tasmaniassa. Sieltä niitä alettiin tarmokkaasti hävittää, koska niiden arveltiin syövän kanoja ja lampaita. Laji rauhoitettiin vuonna 1936, mutta se tapahtui hieman myöhään: yhtään pussihukkaa ei ollut nähty luonnossa kolmeen vuoteen.

Uimari vihelsi Jangtsejoessa

Syksyllä 2006 kolmenkymmenen tutkijan joukko risteili viheliäisestä säästä huolimatta pitkin ja poikin Kiinan Jangtsejokea.  Retki jatkui kuusi viikkoa, mutta osallistujat eivät löytäneet etsimäänsä: elonmerkkiä kiinanjokidelfiinistä eli baijista. Seuraavana vuonna joessa nähtiin vilaukselta vaalea eläin, mutta nyttemmin kiinanjokidelfiini on jouduttu myöntämään sukupuuttoon kuolleeksi.

Kiinanjokidelfiinit elivät muiden delfiinien tavoin ryhminä ja viestivät toisilleen monimutkaisilla vihellyskuvioilla. Jangtsen sameassa vedessä ei näöllä tehnyt paljonkaan, joten kiinanjokidelfiinit toimivat kuulo-, tunto- ja makuaistinsa varassa. Erityisen tärkeä niille oli naksutukseen perustuva kaikuluotaus, jolla ne löysivät niin saaliskalansa kuin toisensakin.

Fossiililöydöistä päätellen kiinanjokidelfiinit elivät Jangtsessa noin 20 miljoonan vuoden ajan. Ne pärjäsivät ihmisseurassa aluksi hyvin, ja niistä löytyy mainintoja parintuhannen vuoden takaisista kiinalaisista kirjoituksista. Vaikeudet alkoivat 1960-luvulla. Maon Kiinan katastrofaalisesti epäonnistunut talousuudistus, ”suuri harppaus”, johti nälänhätään, joka pakotti asukkaat syömään mitä vain käsiinsä saivat, jopa arvostettuja jokidelfiinejä.

Lajin lopulliseksi kohtaloksi koituivat Jangtsejoen saastuminen ja nykyaikaiset kalaverkot. Verkkoon tarttunut delfiini kuolee hukkumalla, koska nisäkkäänä sen pitäisi päästä pintaan hengittämään. Joen eläimiä tappoivat myös räjähteet, joita käytettiin väylien leventämisessä ja laittomassa kalastuksessa. Surullisenkuuluisan Kolmen rotkon padon rakentaminen nopeutti osaltaan kiinanjokidelfiinin katoamista.

Helena Telkänranta on eläintieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja, tietokirjailija ja tutkija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2013

Iso häviää helpommin

Päinvastoin kuin joskus luullaan, viime vuosisatoina ja -tuhansina maailmasta kadonneet eläinlajit eivät kuukahtaneet omaan mahdottomuuteensa. Useimmilla oli menossa kukoistuskausi, joka oli kestänyt vuosimiljoonia. Pelin säännöt muutti tehokkaasti aseistautunut kaksijalkainen.

Ei ole sattumaa, että monet menetetyistä lajeista ovat niin erikoisia, että niistä haaveilee haikeana. Ihmisen maailmanvalloituksen vauhdissa ovat parhaiten pysyneet samanlaiset yleismies jantuset kuin ihminen itse: eläimet, jotka voivat käyttää monenlaista ravintoa ja elää monenlaisissa oloissa. Sellaisia ovat esimerkiksi rotta ja kettu. Erikoistuneemmat eläimet ovat pulassa, kun niiden elinympäristö katoaa.

Sekään ei ole sattumaa, että monet menetetyistä lajeista ovat kookkaita. Ne olivat haluttua saalista, mutta niillä oli usein myös erilainen lisääntymisstrategia kuin pikkueläimillä. Kookkaat lajit satsaavat  jälkeläisten hoitoon, joten poikasia syntyy harvoin ja vähän kerrallaan. Poikanen ehtii siis oppia paljon, ennen kuin itsenäinen elämä alkaa. Jos kuolleisuus lisääntyy liikaa, hidas syntyvyys ei riitä paikkaamaan aukkoa. Tämä on pääsyy siihen, että ihmisen ilmaannuttua uudelle mantereelle seuraava juonenkäänne on tyypillisesti monien kookkaiden eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon.

Pienuus ja pikainen lisääntyminen eivät silti aina pelasta. Viime vuosisadan suurin selkärankaisten eläinten sukupuuttoaalto tapahtui Afrikan Victoriajärvessä. Järveen istutettiin 1950-luvulla kalasta­jien iloksi niilinahvenia, jotka kasvavat lähes kaksimetrisiksi. Niilinahvenen ruokahalu ja järven saastuminen hävittivät muutamassa vuosikymmenessä 200 kirjoahvenlajia, joita ei elänyt missään muualla maapallolla.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25758
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.