Hyvä esimerkki pieleen menneestä käytettävyydestä on pääkaupunkiseudun matkakorttijärjestelmä. Siitä tuli murheenkryyni, joka piti palautelinjat kuumina. Kunnollisella käytettävyystestauksella ongelmat olisi voitu välttää.


Kunnollisella käytettävyystestauksella ongelmat olisi voitu välttää.




Matkakorttijärjestelmä on pohjimmiltaan yksinkertainen: käyttäjä lataa korttiin matkustusaikaa tai rahaa (eli arvoa) ja näyttää korttia bussin, junan tai metron lukulaitteelle. Matkan hän maksaa painamalla sopivaa vaihtoehtoa painikkeista, joissa on numerot yhdestä kolmoseen. Kortin saldon ja voimassaoloajan pystyy tarkistamaan laitteen näytöstä samalla kun korttia luetaan, jolloin myös välähtää laitteen ylälaidassa oleva merkkivalo.
Mikä toimii teoriassa, ei välttämättä toimi käytännössä.

Alun perin laite päästi erilaisen piippauksen sen mukaan, onnistuiko kortin lukeminen vai ei. Käyttäjät eivät kuitenkaan erottaneet piippauksia toisistaan, vaan tulkitsivat ne molemmat merkiksi onnistuneesta maksutapahtumasta.

Tämä vika on nyt korjattu, mutta edelleen laitteen painikkeet ovat kuin yhtä kappaletta sen rungon kanssa eivätkä painu alas. Käyttäjä ei siten voi painaessaan tietää, reagoiko painike hänen kosketukseensa. Kun lukija vielä havaitsee kortin parin sekunnin viiveellä, moni kortin käyttäjä ehtii lähes nojata laitteeseen.

Onnistuneen kortinluvun päätteeksi välähtävä merkkivalo ohjaa katseen pois lukijan näytöstä, josta matkustaja olisi pystynyt tarkistamaan korttinsa jäljellä olevan käyttöajan tai -arvon.

Kortinlukijassa on tyypillisiä käytettävyyskömmähdyksiä: se antaa epäselvää palautetta ja suuntaa tarkkaavaisuuden väärin. Painikkeiden numerot taas ovat esimerkki epäselvästä terminologiasta, joka on kyllä tuttu julkisen liikenteen suunnittelijoille mutta ei tavallisille ihmisille: numerot nimittäin viittaavat pääkaupunkiseudun vyöhykejakoon. Varsinkaan satunnaisempi matkustaja ei ajattele tekevänsä kahden vyöhykkeen matkaa vaan menevänsä bussilla Helsingistä Espooseen.

Matkakorttijärjestelmään liittyy myös sosiaalisia pulmia. Laitetta joutuu käyttämään kaikkien bussissa istuvien silmien edessä, ja takana on usein jono kiireisiä matkustajia. Nolatuksi tulemisen pelko, tuplamaksaminen ja muut negatiiviset kokemukset ovat johtaneet siihen, että moni maksaa edelleen matkansa käteisellä tai matkustaa pummilla.


Käyttötilanne on a ja o

Kun suunnitellaan laitetta tai palvelua, ei riitä, että siitä tehdään teknisesti tehokas: on muistettava myös käyttötilanne ja laitteen käyttäjän ominaisuudet. Tekninen tehokkuus on usein jopa ristiriidassa inhimillisen logiikan kanssa. Toisaalta yksinkertaisestakin vempeleestä saa hankalan, ellei suunnittelija  pidä mielessä käyttäjää.

Ihmisten ajattelua ja havaitsemista määräävät yhteiset lait. Toiset meistä ovat älykkäämpiä tai parempimuistisia kuin muut, mutta meidän kaikkien ajattelu, muisti ja aistihavainnot perustuvat samoihin mekanismeihin. Ne pitää suunnittelijan tuntea.

Itse kunkin taidot ja tavoitteet vaikuttavat siihen, millaiset laitteet tuntuvat käyttökelpoisilta. Tavallinen lomakuvien ottaja haluaa, että kamera toimii nappia painamalla eikä mihinkään asetuksiin tarvitse koskea. Ammattikuvaaja puolestaan heittää vesilintua kameralla, joka ei päästä häntä säätämään esimerkiksi valotusaikaa ja aukkoa. Käyttäjän osa on miettiä tarpeensa ja mitoittaa hankintansa niiden mukaan.


Kännykkää vaivaa pöhö

Käytettävyyden kannalta paras matkapuhelin on kookas, ja siinä on suuret painikkeet. Lisäksi siinä on vain ne ominaisuudet, joita käyttäjä tarvitsee, tai ei ainakaan paljon turhaa. Tällaista puhelinta on nykyisin lähes mahdotonta löytää, sillä markkinatrendi on juuri päinvastainen.

Kännykkä on pieni mutta pöhöttynyt. Puhelimesta pitää löytyä muun muassa kamera, mp3-soitin, mobiili-internet, radio ja nauhuri. Todellisuudessa suuri osa kännykän omistajista ei koskaan käytä laitteen kehittyneitä ominaisuuksia, joten niiden valmistuskustannukset menevät käytännössä hukkaan.

Markkinoille on yritetty tuoda kookkaita ja helppokäyttöisiä puhelimia, mutta käyttäjät ja lehdistö ovat oitis leimanneet ne bimbomalleiksi. Jos puhelimeen liittyy ajatus vanhuudesta, tyhmyydestä tai toistaitoisuudesta, se ei käy kaupaksi, vaikka se olisi käytössä erinomaisen kätevä ja toiminnoiltaan täysin riittävä. Ihminen ei maksa laitteesta, joka leimaa hänet huonommaksi kuin muut.

Sosiaaliset seikat ohjaavat näin valmistajat tekemään laitteita, joiden käyttäminen on esimerkiksi vanhuksille vaikeaa. Kännykkävalmistajilta löytyy myös ominaisuuksiltaan pelkistettyjä puhelimia, mutta ne on suunnattu lähinnä kehitysmaiden markkinoille.


Äänivalikko menee ohi

Hyvä esimerkki ajattelumme kanssa ristiriidassa olevasta palvelusta ovat "paina yksi, jos asiasi koskee…" -tyyppiset automaattiset puhelinvalikot.

Ihmiset pystyvät yleensä keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, ja lyhytkestoiseen muistiimme mahtuu vain rajallinen määrä tietoa, kuten valikkovaihtoehtoja. Soittaja olettaa kuulevansa omaan asiaansa liittyvän vaihtoehdon, esimerkiksi "internetin käyttäminen matkapuhelimella". Mikäli vaihtoehtoina tarjotaan "internet-asiat" ja "matkapuhelinasiat", asiakas hämmentyy, sillä hänen asiansa istuu kumpaankin kategoriaan. Kun hän keskittyy miettimään, kumman valitsisi, muut vaihtoehdot sujahtavat ohi korvien.

Montako kertaa sinulle on käynyt niin, että olet joutunut kuuntelemaan äänivalikon toistamiseen? Joskus kolmestikin?

Ihmisen kannalta ihanteellista on, että kaikki vaihtoehdot ovat koko ajan näkyvissä eikä niitä joudu pitämään työmuistissa. Valikosta voi rauhassa etsiä sopivaa avainsanaa, pohtia sille synonyymejä, ja ellei vieläkään tärppää, lähteä sulkemaan vaihtoehtoja pois epäsopivimmasta lähtien. Tällaista valikkoa ei kuitenkaan voi toteuttaa pelkän äänen avulla.


Opaste vie sormen suuhun

Suuria käytettävyyskömmähdyksiä löytyy ohjekirjoista ja laitteiden opasteista, joita ovat esimerkiksi painikkeiden ohjetekstit ja kuvat. Asiaan vihkiytymättömälle opasteet saattavat olla täysin käsittämättömiä. Naisia naurattaa, kun aviomies tai poikaystävä ei osaa käyttää pyykkikonetta. Hymy saattaisi hyytyä, jos pesukoneista tuttu numeroilla, kummallisilla koukeroilla ja kolmioilla varustettu nuppi liitettäisiin vaikkapa televisioon tai dvd-soittimeen.
Ohjekirjoissa käytetään termejä ja ilmauksia, joita varsinaiset käyttäjät eivät tunne. Tässä mennään metsään kahdella tavalla. Toinen on erikoisalan termistön käyttö, joka ei rajoitu vain tietoteknisiin aloihin. Esimerkiksi pankki- ja rahoitusalalla törmää annuiteetteihin ja diskonttauksiin, joita ei sen kummemmin selitetä.

Päinvastainen ongelma on ns. kielitoimisto suosittaa -lähestymistapa: sanoista käytetään väkisin käännöksiä, jotka eivät ole todellisessa käytössä. Itse jouduin ihmettelemään hyvän tovin erään älypuhelimen nettiloki-ominaisuutta, ennen kuin takaisin englanniksi kääntämällä selvisi, että kyseessä on blogi-nettipäiväkirjatoiminto.

Suuri osa ohjekirjoista muistuttaa tietosanakirjaa: niissä luetellaan tietoja laitteesta sekä laitevalmistajan toiminnoille valitsemia nimiä. Tämän sijaan käyttäjät pitäisi selkeästi askel askeleelta opastaa yleisimpien käyttötilanteiden läpi. Kun ihminen avaa ohjekirjan, hän etsii tietoa siitä, miten hän voi suorittaa laitteella jonkin tehtävän, esimerkiksi soittaa puhelun tai päästä puhelimella nettiin.


Tarkkaavaisuudella omat lait

Mitä enemmän laitteen suunnittelussa otetaan huomioon ihmisen havaintokyvyn ja ajattelun mekanismeja, sitä helppokäyttöisempi on lopputulos.

Suunnittelussa on tärkeä ymmärtää, että näkeminen ja havaitseminen eivät ole sama asia. Ihminen näkee jatkuvasti valtavan määrän asioita, mutta tietoista huomiota saa vain murto-osa. Kun kävelemme kaupungin läpi, näemme satoja ihmisiä mutta huomiomme kiinnittyy vain tuttuihin kasvoihin tai erikoisiin tapauksiin. Kun taas suuntaamme huomiomme johonkin kohteeseen, esimerkiksi keskitymme tuijottamaan merkkivaloa, havaitsemme huonosti muuta ympäristöä.

Ihmisen huomio voi myös automaattisesti siirtyä kohteeseen, jota on opittu pitämään tärkeänä tai mielenkiintoisena. Kun ajaessaan äkkää tien varressa  nopeuskameran, katse hakeutuu heti nopeusmittariin, joka on kaikissa nykyisissä automalleissa samassa paikassa.

Niin kutsuttu suuntautumisrefleksi suuntaa huomiomme automaattisesti äkilliseen ärsykkeeseen: välähtävä valo tai  soiva summeri kaappaa huomion kuin itsestään. Kyseessä on hyvin alkukantainen reaktio, joka suojeli ihmistä petoeläimiltä ja muilta vaaroilta.

Jos laite päästää äkillisiä ääni- tai valomerkkejä, niiden tulee vetää käyttäjän tarkkaavaisuus huomiota vaativaan kohteeseen, ei siitä pois. Tämä tuntuu itsestään selvältä - mutta unohtui esimerkiksi matkakortin lukijassa.


Aikaa ja rahaa palaa

Hyvällä käytettävyydellä on sekä taloudellisia että sosiaalisia seurauksia. Eräässä pankissa puhelinneuvontaa hoitavalla henkilöstöllä ilmeni muita työntekijöitä enemmän stressiä ja loppuun palamista. Ainoa heitä yhdistävä tekijä oli ohjelmisto, joka oli suunniteltu kasvokkain tapahtuvaan asiakaspalveluun eikä soveltunut puhelinneuvontaan. Ylitöinä ja sairauskuluina paloivat huomattavat summat.

Suuret yritykset eivät enää markkinoi hyvää käytettävyyttä laitteen lisäarvona, se oletetaan selviöksi ja sitä halutaan kehittää. Pienten ja keskisuurten yritysten tuotteissa käytettävyys on useammin retuperällä.

Pahimmillaan yrityksessä ei ole mitään kuvaa siitä, millaiset ihmiset käyttävät heidän tuotettaan ja mitkä näiden tarpeet ovat.

Esimerkiksi nettipalvelun tai ohjelmiston saattaa toteuttaa alihankkija, joka ei tunne palvelun kohteena olevaa alaa. Jos toteuttaja vielä vaihtuu kesken projektin, katastrofi on valmis. Suunnittelupöydän ääreen tulisikin istuttaa  palvelun tilaaja, käytettävyysasiantuntija ja edustava otos palvelun todellisia käyttäjiä.



Janos Honkonen on vapaa tiede- ja tekniikkatoimittaja.


Artikkeli perustuu käytettävyysasiantuntija Irmeli Sinkkosen, professori Kari-Jouko Räihän ja tutkija Tomi Heimosen haastatteluun sekä Käytettävyyden psykologia -kirjaan (tekijät Sinkkonen, Kuoppala, Parkkinen & Vastamäki, kustantaja IT-Press, 2002).

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25775
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.