Pomppimalla pääsee kovaa harvinaisen vähällä energialla. Kengurut ovatkin menestyksekäs eläinryhmä, johon kuuluu peräti 73 lajia. Miksi niitä kehittyi vain yhdelle mantereelle? Australian-kirjeenvaihtajamme otti selvää.



Kengurut ovatkin menestyksekäs eläinryhmä, johon kuuluu peräti 73 lajia.
Miksi niitä kehittyi vain yhdelle mantereelle? Australian-kirjeenvaihtajamme otti selvää.




Joka iltapäivä harmaaisokenguru-uros syö vihreällä patiolla Canberran Mount Stromlo -observatorion edessä. Minua korkeampi eläin ottaa lyhyillä etujaloillaan tukea maasta ja siirtyy hitaasti ja äänettömästi ruohotupsulta toiselle.

Uros on kuulemma epätavallisen suuri, vanha yksilö, joka liikkuu heimoveljiensä tapojen vastaisesti aina yksin. Joku tietää, että vahvempi uros on kirjaimellisesti potkaissut sen laumasta.

Todennäköisesti joka ikinen suomalainen tunnistaisi tämän eläimen kenguruksi. Harmaaisokenguru (Macropus giganteus) sattuu olemaan juuri lastenkirjoista ja luontodokumenteista tuttua tyyppiä. Mutta kenguruita on yllättävän monenlaisia, yhteensä 73 lajia: pienimmät ovat puolikiloisia, suurimmat 80-kiloisia.

Osa hyppii aavikolla pitkiä matkoja, osa elelee kivikoilla ja - usko tai älä - jotkin lajit kiipeilevät puissa.

Australialaisesta opossumista kehittyneet kengurut ovatkin aikojen kuluessa sopeutuneet rivakasti erilaisiin oloihin. Tätä nykyä ne muodostavat jo kolmanneksen kaikista Australian mantereen pussillisista. Muualla niitä ei ole. Miksei?


Pussi kiehtoi kuningatarta

Pussieläin tuli eurooppalaisille tutuksi jo 1500-luvulla, kun Vicente Yáñez Pinzón toi Espanjan kuningatar Isabellalle ja kuningas Ferdinandille Uudesta maailmasta eli Amerikasta opossumin jälkeläisineen. Poikanen tosin kuoli jo matkalla, ja emokin oli eloton, kun kuningatar työnsi sormensa sen "toiseen" vatsaan.

Pussi hämmästytti eurooppalaistutkijoita. Puhalsiko emo pikkuriikkisen poikasen sinne sieraimistaan, vai kasvoiko jälkeläinen nännin päästä kuin silmu ikään?

420 vuotta myöhemmin keksittiin, että piskuinen ryömii pussiin itse, vaikka onkin vasta pelkkä sikiö, täysin sokea ja kuuro.

Poikanen onnistuu kuitenkin kiinnittymään emon nänniin, jonka maito eroaa melko lailla muiden nisäkkäiden maidosta. Useimpien pussieläinten maidon koostumus myös muuttuu poikasen kehittyessä.

- Kengurun maidossa on aluksi paljon sokeria ja vähän rasvaa ja proteiineja. Myöhemmin tilanne vaihtuu päinvastaiseksi, kuvailee Sydneyssä sijaitsevan Macquarie-yliopiston biologi Mark Eldridge.

- Useimmat kengurut synnyttävät uuden poikasen, kun entinen vielä imee. Niinpä emo tuottaa kahteen nänniinsä samaan aikaan kahta aivan erilaista maitoa.

Poikanen imee vuoden-puolitoista sen mukaan, mistä lajista on kyse.

Kenguru kuuluu siis pussieläimiin, joiden fossiileja on löytynyt jokaiselta mantereelta. Toistaiseksi vanhin, 120 miljoonan vuoden ikäinen pussieläimen kivettymä on peräisin Kiinasta. Kuitenkin vain Australian alueella, johon lasketaan myös Uusi-Guinea, pussieläimistä kehittyi kenguruita.


Ensimmäiset tavatut kengurut syötiin

Kapteeni Don Diego de Prado y Tovar merkitsi ensimmäinen eurooppalaisen kenguruhavainnon lokikirjaansa vuonna 1606:

"Tapoimme tänään eläimen, joka muistuttaa koiraa. Se on pienempi kuin vinttikoira, ja sen häntä on paljaan suomuinen kuin käärme. - - Söimme eläimen, ja se maistui peuralta." Ruoan tuntomerkit sopivat Thylogale-suvun vallabeihin.

Kapinasta kuuluisaa Batavia-laivaa komentanut Francisco Pelsaert haaksirikkoutui Australian rannikolle vuonna 1625. Hänkin kuvailee eläintä, jolla on hämmästyttävä pussi, lyhyet etujalat ja loikkiva liikkumistapa. Pussissa oli poikanen.

Ja taas tuntemattomasta valmistettiin ruokaa, ja hyvää oli. Tällä kertaa ateria oli todennäköisesti harmaaselkäkengurua (Macropus eugenii).

Vuonna 1826 hollantilaiset tutkijat rantautuivat Uuteen-Guineaan. He ottivat sieltä mukaansa neljä eläintä, jotka olivat tieteelle tuntemattomia. He eivät aikoneet popsia niitä, mutta kun laivalla puhkesi malariaepidemia, eläimet syötettiin sairaille.

Salomon Muller, joka oli yksi harvoista hengissä selvinneistä, kuvaili jänispaistin tapaan valmistettuja liha-aterioita todella herkullisiksi. Nyt tiedämme, että kyse oli puukengurusta. Laji nimettiin gastronomisista syistä Dendrolagus lagosiksi, joka on kreikkaa ja tarkoittaa puujänistä.


Kenguru puussa - naurettava ajatus?

Noin 45 vuotta myöhemmin eurooppalaiset löysivät puukenguruita Australian Queenslandista. Tarkemmin sanoen retkueen alkuasukasopas Jerry näki vallabimaisen eläimen, joka loikki maassa kenguruiden tapaan mutta pakeni häirittäessä ketterästi puuhun.




Kenguruiden ruoansulatus toimii märehtijöiden tavoin, mutta kenguruiden mahan mikrobit eivät tuota metaania. Tässä ne eroavat kotoisista lehmistämme, joista kukin tupruttaa joka päivä keskimäärin 250 litraa tätä kasvihuonekaasua.












Kehittyivät alun perin puueläimistä

- Sekä fossiililöydösten että geneettisen tiedon perusteella näyttää siltä, että kengurut ovat australialaisen opossumin lähisukulaisia. Siksi ne kehittyivät mitä todennäköisimmin puussa elävästä opossumin kaltaisesta nelijalkaisesta, Eldridge kuvailee.




Ammutaan kuin hirviä


Australiassa ei ole ainoatakaan kengurufarmia, vaan kaikki myytävät kengurutuotteet saadaan villieläimistä. Kenguruita harvennetaan, koska ne kilpailevat karjan laidunmaista ja aiheuttavat liikenneonnettomuuksia. Idea on siis sama kuin Suomen vuosittaisissa hirvijahdeissa.

Etenkin suuret kengurut ovat hyötyneet ihmisen raivaamista laidunmaista. Niitä arvioidaan olevan nyt huomattavasti enemmän kuin valkoisen miehen rantautuessa Australiaan yli 200 vuotta sitten, ja ne lisääntyvät nopeasti.
Kenguruiden vuosittainen korjuu - kuten Australian hallitus ampumista nimittää - on maailman suurin villieläinten lahtaus. 90 prosenttia saaliista on suuria harmaaisokenguruita (Macropus giganteus), ruskoisokenguruita (M. fuliginosus), jättikenguruita (M. rufus) ja isokenguruita (M. robustus).

Superherkullisia puukenguruita ei Australiassa metsästetä lainkaan.
Jahtia säännöstellään tarkasti. Kukin osavaltio esittää lentokonelaskentoihin perustuvat arviot eri lajien yksilömäärästä, ja liittovaltio määrittelee tappokiintiön, jolla kantoja pienennetään 10-20 prosenttia. Tämä tarkoittaa käytännössä neljästä seitsemään miljoonaa yksilöä. Lahdista huolehtivat täysipäiväiset kenguruntappajat ja erityisluvan saaneet metsästäjät.

Myös viljelijä tai karjankasvattaja voi anoa kaatolupaa, jos katsoo kenguruiden haittaavan elinkeinoaan. Tällöin ruhot on kuitenkin jätettävä luontoon. Kaupassa oleva kengurun liha ja nahka ovat siis peräisin vuosittaisesta kengurujahdista.
Suurin osa lihasta menee vientiin.

Eurooppaan sitä tuotiin ensimmäisen kerran jo 1959. Vielä kymmenisen vuotta sitten australialaiset itse vierastivat vaakunaeläimensä syöntiä, mutta nyt osa paikallisistakin arvostaa sen riistanmakua.
Ihmisen lisäksi kenguruita syövät suuret pytonkäärmeet, dingot ja kotkat. Myös valkoisten ihmisten tuomat koirat, kissat ja ketut vainoavat kenguruita.











Kalliokiipeilijöistä taas oksille

Noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten osa vallabeista alkoi käyttää hyväkseen sademetsien alta paljastuneita kivikkoja. Eläimet etsivät kallioiden välistä suojaa, ruokaa ja kosteutta.

Mark Eldridge kertoo, että kalliovallabit ovat kooltaan pienehköjä: 1-12 kilon painoisia. Niiden kehon takaosa on roteva, ja niiden jalat ovat lyhyemmät kuin muiden kenguruiden.

Kalliovallabit ovat ketteriä ja liikkuvat salakavalassa kivikossa arvokkaan luontevasti. Niiden liereä häntä on joustavampi kuin muiden kenguruiden. Sen avulla ne saattavat muuttaa hypyn suuntaa jopa ilmassa.

- Kalliovallabien jalkapohjat ovat joustavan huokoiset ja nystermäiset, Eldridge kuvailee. - Ne pitävät hyvin epätasaisella ja rosoisella pinnalla.

Katson keltakalliovallabin (Petrogale xanthopus) kuvaa. - Se on kirkkaan keltaoransseine raajoineen yksi silmiinpistävimmistä lajeista, Eldridge huomauttaa. Kuvassa sen korvatkin näyttävät keltaisilta. Suurisilmäistä eläintä on ilo ihailla.

Näistä kivillä kiipeilijöistä kehittyivät puukengurut, jotka ottivat Australian mantereen ekosysteemissä apinoiden paikan. Dna-tutkimusten mukaan ne erosivat Thylogale-suvun vallabeista ja kalliovallabeista noin 7,5 miljoonaa vuotta sitten.


Ponnahtelijasta loikkijaksi

Vallabien lisäksi mantereella oli tuolloin myskikenguruita. Nämä puolikiloiset, rottakenguruihin kuuluvat eläimet poikkeavat muista kenguruista. Myskikengurut saavat kerralla koko joukon poikasia yhden sijasta, eivätkä ne hypi.

Pienistä myskikenguruista kuitenkin kehittyivät ruohoarojen loikkijat - ne oikeat kengurut.

- Todennäköisesti tavallinen laukka kehittyi nelijalkaisten ponnahtavaksi käynniksi, josta puolestaan muotoutui kahdella jalalla hyppiminen, Eldridge pohtii.

- Jotain tämän suuntaista voi nähdä vertaamalla nykyään eläviä rottakenguruita keskenään. Myskikenguru ei hypi vaan ponnahtelee. Potorous-suvun rottakengurutkin ponnahtelevat enimmäkseen, mutta vaaran uhatessa ne hyppivät tiehensä. Bettongia-suvun rottakengurut puolestaan pelkästään hyppivät.


Avomaalla lujaa ja taloudellisesti

Mutta miksi hyppiä, kun kävelemälläkin pääsee? Aukealla aavikolla elävän eläimen on etsittävä ruokansa laajalta alueelta ja päästävä vikkelästi pakoon avomaan juoksevia petoja. Lisäksi kuivalla elävän on säästettävä energiaa aina kun mahdollista, ja kahdella jalalla hyppimällä liikkuu yllättävän lujaa ja taloudellisesti.

Kengurun jalat toimivat kuin jouset. Loikkien tehokkuus perustuu osaltaan siihen, että jousena toimii akillesjänne, joka yhdistää kantapään pohkeeseen. Jänne kuluttaa näet vähemmän energiaa kuin lihas.

Toiseksi suuret takajalat saavat eläimen sisäelimet toimimaan mäntänä. Joka kerta, kun jalat irtautuvat maasta, sisäelimet siirtyvät ylös ja pallea puristaa keuhkoista ilmaa. Kun kenguru laskeutuu, pallea siirtyy alas ja syntynyt imu vetää ilmaa keuhkoihin. Näin kuluu vähemmän energiaa ja happea kuin laukassa. Itse asiassa kenguru kuluttaa energiaa tiettyyn rajaan asti sitä vähemmän, mitä lujempaa se loikkii!

Pussissa oleva poikanen ei pahasti hidasta emon menoa, mutta joskus emo saattaa uhrata jälkeläisensä päästäkseen pakoon.

Vahingossa poikanen ei kuitenkaan putoa kyydistä, sillä pussin suuta reunustavat tahdonalaiset lihakset, joilla emo voi halutessaan sulkea pussin. Samoilla lihaksilla emo estää imemisen lopettaneelta poikaselta pääsyn pussiin.


Mikseivät lehmätkin pompi?

Hyppiminen kuulostaa kaikin puolin oivalta liikkumistavalta. Mikseivät muut suuret nisäkkäät sitten hypi? Eikö olisi ilo seurata pellolla pomppivaa karjaa!

- Hyppiminen kehittyi evoluutiossa useita kertoja eri paikoissa. Erityisesti monet aavikkorotat hyppivät. Mutta on totta, että suuret nisäkkäät eivät hypi. Luultavasti syy on siinä, että hyppiminen rasittaa kovasti niveliä ja takajalkojen luita ja rasitus kasvaa koon mukana, sanoo Mark Eldridge.

- Siksi hyppijöiden luut ovat lujempia ja vähemmän joustavia kuin neljällä jalalla käyskentelevien. Koska pussieläimet synnyttävät hyvin pieniä poikasia, niiden lantion on varaa olla jäykkä ja luja, toisin kuin sellaisten nisäkkäiden, jotka synnyttävät suuria jälkeläisiä.




Karkulaisina Euroopassa


Eläintarhoista ja yksityisistä kokoelmista enimmäkseen 1930- ja 1940-luvuilla karanneet kengurut ovat muodostaneet pieniä yhdyskuntia Havaijiin, Englantiin ja Saksaan. Kenguruita on istutettu myös Uuteen-Seelantiin.



Jopa raskaus tauolle kuivassa

Kengurut ovat sopeutuneet Australian mantereen kuiviin oloihin täydellisesti. Hyppiminen on selvä osoitus tästä. Mutta myös niiden vesitalous on ekonomista.

Kengurut tarvitsevat saman määrän vettä kuin kamelit eli noin neljänneksen siitä mitä nautakarja ja lampaat. Kengurun ei tarvitse juoda, vaan se saa veden syömästään kasvillisuudesta, eikä kahdenkymmenen prosentin ruumiinpainon menetys kuivina jaksoina vielä vahingoita sitä.

Kaiken kukkuraksi kengurut voivat jopa pysäyttää raskauden kuivuuden takia. Hedelmöitynyt munasolu jakautuu ensin normaalisti, mutta kun se on noin sadan solun kokoinen, se saattaa jäädä odottamaan.

Kehon seis-nappula kytkeytyy, jos emolla on jo toinen pieni poikanen pussissa, mutta se kytkeytyy myös, jos kuivuus ja sen mukana ruokapula uhkaa. Kun olot paranevat, munasolu jatkaa kehitystään.


Australian kuivuus etuna kantamuodoille

Nykykengurut ovat sopeutuneet mitä erilaisimpiin oloihin ja menestyneet erinomaisesti kotimaissaan eli Australiassa ja osassa Uutta-Guineaa. Kenguruita edeltäneet pussieläimet olivat kuitenkin alun alkaen kosmopoliitteja.

- Pussieläimet ilmeisesti kehittyivät pohjoisella pallonpuoliskolla. Ne päätyivät Australiaan Etelä-Amerikan ja Etelämantereen kautta, kun kaikki kolme mannerta olivat vielä yhdessä. Uusi-Guinea syntyi myöhemmin, kun Australian manner liikkui pohjoiseen ja törmäsi Aasiaan. Sinne pussieläimet näyttävät siirtyneen siis Australiasta, Eldridge aloittaa.

Nyt pussieläimiä on vain Etelä-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa-Guineassa. Australian mantereen pussieläimistä kehittyi nopeasti kokonainen liuta eri lajeja. Miksei muualla?

- Perinteinen näkökanta on se, että pussieläimet säilyivät Australiassa hengissä vain siksi, että muut nisäkkäät tulivat sinne kilpasille vasta hiljattain, jatkaa Eldridge, joka on erikoistunut kenguruiden genetiikkaan.

Hän ei itse ole perinteisellä kannalla.

- Vaihtoehtoinen tulkinta, jota fossiililöydöt tukevat, on se, että Australiassa oli muita eläimiä pussieläinten levittäytyessä tänne Etelä-Amerikasta mutta pussieläimet sopeutuivat kuivuvalle mantereelle niitä paremmin. Muut eläimet siis kuolivat sukupuuttoon. Asia on kuitenkin hyvin monimutkainen.

Australia oli siis sattumalta oikea paikka kenguruiden kantamuodoille, ja eristyneisyys piti huolen siitä, ettei sinne enää myöhemmin päässyt muualla pussieläimet voittaneita eläimiä. Niinpä sinne kehittyi kymmenen miljoonaa vuotta sitten oikeiden kenguruiden näköisiä loikkijoita.


Kenguruiden viehätys säilyy

Suurta uroskengurua ei enää näy Mount Stromlo -observatorion edessä, mutta sen lajitoverit jähmettyvät tuijottamaan meitä, kun kävelemme observatorion pysäköintialueelle. Pussista kurkistava pää yrittää yltää ruohoon, mutta emo ei kumarru vielä.

- Totta kai kenguruihin tottuu, mutta niiden näkeminen tuntuu silti yhä jännittävältä, pohtii Mark Eldridge. - Ne ovat ainutlaatuisina eläimiä, outoja ja lumoavia.


Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Vuoden 2006 hän asui Australiassa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25765
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.