Kaikkien karvakorvien tärkeät ilon lähteet. Karvaisten korvien väliin mahtuu paljon iloa. Jopa ihan pikkuisten korvien.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2008

Leikkivän koiran ilmeestä ei voi erehtyä. Innostuminen vetää suupielet sivuille, ja näyttää kuin koira nauraisi. Ihmisten ja eläinten ilmeet ovat monelta osin niin erilaisia, että rinnastukset vaativat varovaisuutta, mutta tässä tapauksessa ensivaikutelma osuu oikeaan. Tutkijoiden mukaan koiran leikki-ilmeen sosiaalinen merkitys ja se, mitä sen aivoissa samaan aikaan tapahtuu, muistuttaa läheisesti ihmisen naurua.

Ihmisaivoissa naurua ohjaavat alueet sijaitsevat hyvin vanhoissa aivojen osissa. Yhdysvalloissa vaikuttava virolaissyntyinen aivotutkija ja emeritusprofessori Jaak Panksepp on huomauttanut, että samankaltaisia rakenteita löytyy monien muidenkin nisäkkäiden aivoista: ne kehittyivät kauan ennen kuin ihmisten sukuhaara erkani omille teilleen.

Luottamus lämmittää

Kissa ei naura näkyvästi, mutta mielihyväkemikaalit hyrräävät senkin aivoissa. Kun kissa pyydystää pingispalloa tai narun päässä vedettyä paperitolloa, sen aivoissa erittyy hyvän olon tunnetta aiheuttavia serotoniinia ja dopamiinia samoin kuin villin sukulaisen pyydystäessä oikeaa hiirtä. Tutun, luotetun kissakaverin nuoltavana oleminen puolestaan käynnistää endorfiinien erityksen. Yhtä mukavasti endorfiininsa saa liikkeelle hakeutumalla luotetun ihmisen silitettäväksi.

Leikkien lisäksi luottamus on olennainen osa koirien ja kissojen hyvää elämää.

- Ihmistä tai toista eläintä kohtaan tunnettu luottamus syntyy kahdesta tekijästä: ennustettavuudesta ja toistuvista mielihyväkokemuksista, kertoo Tiede-lehdelle sähköpostihaastattelussa David Morton, biolääketieteen ja etiikan professori Birminghamin yliopistosta.

- Ennustettavuutta luovat samanlaisina toistuvat rutiinit, mielihyväkokemuksia taas esimerkiksi ystävällinen kosketus ja yhteiset kävelylenkit.

Tuttuuteen myös vaihtelua

Tuttua ja turvallista voivat olla sekä ihmiset että paikat. Koira ja kissa nauttivat molemmista, mutta niiden keskinäinen painoarvo on erilainen mustin ja mirrin maailmankuvassa.

Koiran aivoissa ne osat, joissa tapahtuu sosiaalisten suhteiden hahmottaminen, ovat kehittyneemmät kuin kissalla. Vastaavasti koiran käyttäytymisestä huomaa, että sille oman perheen seura on vielä suurempi asia kuin kissalle.

Kissan aivoissa taas kolmiulotteisen tilan hahmottamiseen käytettävät alueet ovat kehittyneemmät kuin koiralla. Ei siis ihme, että tuttu paikka on kissan turvallisuudentunteelle tärkeämpi kuin koiran.

Yhdessäolon ja turvallisuudentunteen lisäksi eläinten hyvään oloon vaikuttaa ratkaisevasti eräs tekijä, joka jää omistajilta usein huomaamatta ja jonka merkitys on kunnolla valjennut tutkijoillekin vasta eläinten stressihormonien mittauksissa. Se on valinnanvapaus.

Mahdollisuus vaikuttaa ympäristön tapahtumiin tai siirtyä paikasta toiseen vähentää eläinten stressihormonien eritystä. Jo tieto riittää eläimelle, sen ei tarvitse konkreettisesti ravata eri paikoissa. Esimerkiksi sisäkissan hyvinvointia lisää ulkoilutarha, johon kissa halutessaan pääsee luukusta tai ikkunasta.

Rotta osaa nauraa

Kun simpanssit ajavat leikillään toisiaan takaa, niiden läähätys jopa kuulostaa ihmisen naurulta. Kaukaisempien eläinsukulaistemme kikatus voi olla vaikeampi tunnistaa. Panksepp havaitsi vasta niinkin hiljattain kuin 2005, että rotat päästelevät naurua vastaavia sirkutuksia painiessaan keskenään.

Jos ihminen kutittaa kesyä rottaa, se sirkuttaa ja pitää tilannetta  miellyttävänä - näin voidaan päätellä siitä, että se tulee kutitettavaksi uudestaan. Lemmikkirottien omistajilta nauru jää kuulematta vain siitä syystä, että useimpien muiden rotan äänten tavoin se sijoittuu ultraäänialueelle eli on liian korkeaa ihmiskorvalle.

Pienlemmikkien, kuten marsujen, hamsterien tai kanien, tuntemukset jäävät usein vähemmälle huomiolle kuin kissojen ja koirien. Kissan ja koiran evoluutiossa aivotoiminta on osittain pysähtynyt nuoren eläimen asteelle. Siksi aikuisenkin eläimen käyttäytymisessä säilyy pentumaisia piirteitä, mikä saa ihmisen helposti kiintymään niihin lujemmin ja hoivaavammin ja tarkkailemaan niitä aktiivisesti. Pienestä koostaan huolimatta hiiret ja hamsterit ovat siis aivotoiminnaltaan aidommin aikuisia eläimiä kuin kissat ja koirat.

Pienikin tarvitsee virikkeitä

Jyrsijöiden ja kanien tuntemukset jäävät huomaamatta myös siksi, että saaliseläiminä niillä on synnynnäinen taipumus reagoida pelkoon ja kipuun jähmettymällä liikkumattomaksi tai näyttämällä normaalilta. Luonnossa tämä on eduksi, koska näin välttyy kiinnittämästä petojen huomiota. Omistaja saakin eläimen sisäisestä tilasta usein aavistuksen vasta, jos hän sattuu koskettamaan esimerkiksi paikallaan pysyttelevää kania ja tuntee sen sydämen hakkaavan hurjasti.

Mistä pienten lemmikkien hyvä elämä sitten koostuu?

David Morton luettelee tutkimusten osoittamia tekijöitä, jotka ovat osin samoja kuin kissoilla ja koirilla. Lajitoverin seura ja kosketus on tärkeää kaikille sosiaalisille lajeille, kuten kanille ja marsulle, kunhan yksilöt valitaan niin, että ne sopivat yhteen. Tärkeitä ovat myös riittävä liikkumatila ja virikkeet, kuten vaikka paperi silputtavaksi tai kuivaheinäkasa, johon mahtuu kaivautumaan.

- Ratkaisevinta on tieto, painottaa eläinten hyvinvointitutkimuksen uranuurtaja, professori Donald Broom Cambridgen yliopistosta. - Mitä enemmän omistaja tietää lemmikkinsä luonnollisesta elinympäristöstä ja elintavoista, sitä paremmin hän pystyy järjestämään sille olot, joissa se pääsee toteuttamaan synnynnäistä käyttäytymistään.

Aivojen rakenne ratkaisee

Koolla ei siis ole väliä: iloa näyttää mahtuvan pieneen päähän siinä missä isoonkin.

Asia ei ole yllättävä, jos ajattelee tuntemusten toista laitaa eli eläinten kipua. Nisäkkäiden kipureaktiosta nimittäin tiedetään jo, että se riippuu ainoastaan kivun voimakkuudesta, ei eläimen omasta koosta. Hiiren kipu on yhtä suurta kuin hevosen (ks. Mistä tietää, että eläimeen sattuu? Tiede 5/2006, s. 42-46).

Vastaavasti mielihyvän kokemisessa ratkaisevalta vaikuttaa, millaisista rakenteista kokijan aivot koostuvat - sillä ei ole väliä, kuinka pieneen tilaan evoluutio on tullut nämä rakenteet pakanneeksi.

Jaak Panksepp ja Antonio Damasio, tunnettu aivotutkija Iowan yliopistosta, ovat kartoittaneet nisäkkäiden aivojen limbistä järjestelmää, joka ihmisellä tiedetään keskeiseksi tunteiden kokemisessa. Kaikilta tutkituilta nisäkäslajeilta löytyi aivoista kaikki samat rakenteet ja kytkennät, joiden ihmisillä ajatellaan tuottavan perustunteet eli ilon, surun, pelon ja suuttumuksen. Toisin sanoen ei ole ainakaan anatomisia esteitä sille, että samat tunteet jylläisivät karvaistenkin korvien välissä.

Kun leikkisien koirien ja kehräävien kissojen lisäksi maailmaamme kansoittavat myös hilpeät rotat, missä kohtaa eläinkunnan sukupuuta kulkee raja, jonka tuolla puolen eläinten voi olettaa elävän elämäänsä automaattisesti, tuntemusten heilauttamatta?

- Mielihyväkokemuksiin liittyvistä prosesseista on löydetty viitteitä kaikilta selkärankaisilta eläimiltä, Donald Broom kertoo. - Nisäkkäät ja linnut ovat selvä tapaus, mutta kaloja on tässä mielessä tutkittu vasta vähän ja matelijoita vielä vähemmän.

Tuoreet tutkimustulokset kalojen oppimiskyvystä kuitenkin vihjaavat, että niiden tuntemuksilla olisi yhtäläisyyksiä muihin selkärankaisiin.

Onko mustekalalla kivaa?

Entä selkärangattomat? Broomin mukaan erityisen mielenkiintoinen ryhmä ovat mustekalat, esimerkiksi seepiat, joiden kyky nopeisiin värinvaihtoihin tekee niiden vedenalaisista kosiorituaaleista häkellyttävää nähtävää. Kilpailijan kohdatessaan koiras muuttuu hetkessä lähes mustanpuhuvaksi. Naarasta liehittelevän koiraan pinnassa taas syttyvät hehkumaan herkän helmenhohtoiset värikuviot.

 - Seepioilla siis on pitkälle kehittynyt kyky viestiä sisäistä tilaansa toisilleen, Broom tiivistää.

Viitteitä siitä, ettei kyse ole pelkästä automatiikasta, antaa seepian kyky lähettää kahta viestiä eri suuntiin. Jos toisella puolella uiskentelee kilpakosija ja toisella mielitietty, seepiakoiraan kylki alkaa hohkaa synkeitä värejä kilpailijan suuntaan samaan aikaan, kun neitoa kohti käännetty kylki loistaa kosioväreissä.

Voiko tämä siis tarkoittaa, että jopa noilla hyytelömöykyillä olisi hauskaa? Katsotaanpa taas aivoja ja valmiuksia.

Broom kertoo, että tuntemiskykyiseksi määritellään sellainen eläin, joka pystyy jossain määrin muistamaan omia tekojaan, arvioimaan riskejä sekä kokemaan toisen osapuolen uhkaavaksi tai houkuttelevaksi.

Kalat, mustekalat ja ravut saattavat hyvinkin kuulua tuntemiskykyisiin. Niillä on elimistössään kivunhavaitsemis- ja adrenaliinineritysjärjestelmä. Niillä on niin lyhyt- kuin pitkäkestoinen muisti, ne reagoivat käyttäytymisellään palkitseviin tilanteisiin, ja niiden tiedetään myös ottavan oppia lajikumppanien käyttäytymisestä. Yksilöiden välisiä temperamenttierojakin on havaittu.

Tiede ei kuitenkaan vielä pysty sanomaan mitään varmaa niiden mahdollisista iloista.

Helena Telkänranta on eläin- ja ympäristöaiheisiin erikoistunut tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017