Kovan onnen kulkijat panivat elämänsä peliin värittääkseen maailmankartan valkoiset läikät.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2013

Kovan onnen kulkijat panivat elämänsä peliin värittääkseen maailmankartan valkoiset läikät.

Teksti: Mika Remes

Ryntäys maailman ääriin alkoi toden teolla sen jälkeen, kun portugalilaiset merenkulkijat kiersivät 1400-luvun lopulla Afrikan eteläkärjen. Kun meritie Intiaan­ oli auki, idän ihmeet ja rikkaudet odottivat ottajaansa. Vaikka kohti tuntematonta ajoi myös inhimillinen uteliaisuus, tutkimusmatkat olivat ennen kaikkea kauppa- ja valtapolitiikkaa.

1600-luvulle tultaessa Euroopan hoveissa ymmärrettiin, että meriteiden, satamien ja kauppareittien hallinta antoi avaimet maailmanvaltaan. Siksi halukkaita lähtijöitä ja rahoittajia riitti.

Meidän on nykyisinä turvallisuushakuisina aikoina vaikea tajuta, että kuolema, taudit ja jatkuvat koettelemukset eivät ollenkaan vähentäneet intoa tutkimusmatkailuun. Kun yksi retkeilijä kuoli, oli toinen valmis ottamaan hänen paikkansa ja jatkamaan kohti tuntematonta. Tutkimusmatkailu oli harvoin sankarillista. Useimmat kohtasivat epäonnea, ja matkat edistyivät hitaasti yritysten ja erehdysten kautta, kirjoittaa Britannian Kuninkaallisen maantieteen seuran puheenjohtaja ja tunnetuin elossa oleva tutkimusmatkailija Ranulph Fiennes teoksessa Suuret tutkimusmatkat (Docendo 2011). Tutkimusmatkat veivät hengen sadoilta, mutta uhrauksilla oli arvonsa.

Englantilainen merenkävijä Henry Hudson oli vakuuttunut siitä, että Aasiaan löytyy purjehdusväylä pohjoista kautta.  Uskoa asiaan antoi alankomaalainen Willem Barents, joka oli 1500-luvun lopulla purjehtinut pohjoiseen läpi ”Valkoisen meren”. Pioneerityötä arktisten alueiden tutkinnassa tehnyt Barents kartoitti kolmella retkellään Siperian rannikon aina Novaja Zemljan saarta myöten. Barentsin viimeinen retkikunta juuttui talveksi 1596–1597 ahtojäihin mutta pääsi kesän tultua paluumatkalle. Näin Barents tuli todistaneeksi, että ihminen saattoi selviytyä arktisissa jäissä.

Henry Hudson lähti matkaan toukokuussa 1607 Hopewell-aluksella, jossa oli kymmenen hengen miehistö. Häntä rahoitti Kiinaan pohjoista meritietä etsinyt Muscovy Company. Lontoosta Hudson suunnisti pohjoiseen Grönlannin rannikolle, josta kokka käännettiin itään. Matkanteko jumiutui Huippuvuorilla jäävuoriin ja kylmään, paksuun sumuun. Hopewell pääsi kuitenkin 1 200 kilometriä napapiirin pohjoispuolelle. Niin kaukana pohjoisessa ei kukaan ollut ennen käynyt.

Keväällä 1608 Hopewellin purjeet pullistuivat jälleen. Tällä kertaa Hudson aikoi päästä Novaja Zemljaan, ennen kuin jäästä tulisi liian paksua. Jos olot sallisivat, matka jatkuisi kohti Tyyntämerta.

Novaja Zemlja saavutettiin, mutta pidemmälle ei ollut jäissä asiaa. Hudson halusi jatkaa etsintää ja kääntyä länteen. Miehistö nousi kuitenkin vastustamaan kapteeniaan. Hudson antoi periksi, ja Hopewell palasi Lontooseen. Rahoittajat eivät katsoneet Hudsonin paluuta hyvällä ja vetivät tukensa pois.

Hudson ei aikonut luovuttaa. Ovi aukesikin Hollannin Itä-Intian kauppakomppaniaan. Uudet rahoittajat antoivat tiukat ohjeet etsiä reitti Tyynellemerelle idän kautta.

Maaliskuussa 1609 Hudson purjehti ulos Amsterdamin satamasta Halve Maen -laivalla. Norjan pohjoispuolella hän kohtasi ahtojäitä, ja miehistö tahtoi kapteeninsa kääntyvän länteen kohti Uutta maailmaa. Jälleen Hudson antoi periksi, vaikka tuli samalla rikkoneeksi sopimusehdot.

Heinäkuussa 1609 Halve Maen saapui suurelle joelle. Intiaaneilta saamiensa tietojen perusteella Hudson arveli, että joki johdattaisi kaivatulle luoteiselle väylälle Kaukoitään. 225 kilometriä myöhemmin miehistö uhkasi taas kapinalla, ja Hudson katsoi paremmaksi lähteä paluumatkalle.

Perillä Lontoossa odotti hollantilaisten rahoittajien viha. Hudsonin matka ei kuitenkaan ollut turha. Hollantilaiset saivat syyn vaatia kartoitettua aluetta itselleen ja perustivat Hudson-joen suulle Uuden Amsterdamin, nykyisen New Yorkin.

Vuotta myöhemmin Hudson oli matkassa neljättä kertaa, nyt englantilaisen Virginia Companyn rahoilla. Hän oli vakuuttanut yhtiön siitä, että Luoteisväylä löytyy kyllä. Kesäkuussa 1610 Hudsonin Discovery-laiva saavutti Grönlannin etelärannikon. Seuraava etappi oli Labradorin pohjoiskärki, josta avautui suuri tuntematon vesialue. Sen Hudson nimesi Hudsoninlahdeksi.

Kesä ja syksy kuluivat lahden itärantaa kartoitettaessa. Marraskuussa Discovery juuttui jäihin Jamesinlahdessa, ja miehistö nousi maihin odottamaan kevättä. Talvi oli kurja, ja alkuasukkaat käyttäytyivät vihamielisesti.

Kun kevät lopulta koitti, Hudson oli valmis jatkamaan länttä kohti. Taas miehistö oli kapinajalalla. Riita kärjistyi lopulta siihen, että Hudson, hänen teini-ikäinen poikansa ja kuusi kapteenille uskollista miehistön jäsentä pakotettiin veneeseen ja jätettiin tuuliajolle. Hudson yritti seurata Discoverya mutta jäi pian jälkeen.

Sen koommin venekunnasta ei saatu havaintoja. Kapinallisista kahdeksan pääsi hengissä Lontooseen. He joutuivat oikeuteen, mutta ketään ei lopulta tuomittu. Heidän Amerikan-tietojaan pidettiin niin arvokkaina.

Kurjuus kärjistyi ihmissyöntiin

Kun John Franklin syntyi Englannin Lincolnshiressa 1786, Henry Hudsonin aloittama operaatio oli yhä kesken ja pohjoinen meritie Tyynellemerelle löytämättä. Tilanne oli sama vielä 33 vuotta myöhemmin, kun Franklin valittiin johtamaan maitse tehtävää Luoteisväylän etsintäretkeä.

Franklinin retkikunta lähti liikkeelle 1819 tavoitteenaan päästä Kanadan pohjoisrannikolle Copperminejoelle.  Alku sujui hyvin, mutta pian huonosti varustautunut retkikunta oli pulassa. Talvi puski päälle eikä huolto toiminut. Kaksi Kanadan johtavaa kauppakomppaniaa kilpaili verisesti keskenään, eikä kumpikaan suostunut myymään Franklinin retkikunnalle ruokatarvikkeita.

Franklin ei lannistunut vaan jatkoi härkäpäisesti eteenpäin. Hän vaelsi Isolle Orjajärvelle, sieltä Copperminejokea Jäämerelle ja kanooteilla edelleen 800 kilometriä itään Hoodjoelle asti. Siellä myrskyävä meri pakotti retkikunnan kääntymään takaisin.

Nyt alkoivat vaikeudet toden teolla. Muona loppui, miehet söivät jäkälää ja lopulta saapasnahkaa. Franklin lähti kapteeni George Blackin ja muutaman muun miehen kanssa etsimään ruokaa. Loppu miehistö, johon kuului kanadalaisia, intiaaneja ja inuitteja, jäi leiriin.

Kurjuus leirissä huipentui, kun retkikunnan metsästäjä Michel Terohauté tarjosi miehille ”sudenlihaa”. Pian hänen metsästyskumppaninsa Robert Hood löydettiin ammuttuna. Miehet tajusivat syöneensä ihmislihaa. Terohauté tapettiin.

Sitten onni kääntyi. Franklinin seurue löysi ruokaa, ja retkikunta pelastui. Makaabereista käänteistä ja suurista miestappioista huolimatta Franklin sai palattuaan sankarin vastaanoton.

Vuonna 1825 Franklin oli jälleen liikkeellä. Hän lähti Hudsoninlahdelta tutkimaan Kanadan pohjoisrannikkoa. Nyt varusteluun oli panostettu. Päästyään Icy Capeen Franklin lähti vetämään yhtä venekuntaa ja kapteeni Frederick Beechey toista. Yhdessä venekunnat kartoittivat 2 000 kilometriä Jäämeren rantaa Mackenziejoen itä- ja länsipuolella. Vuonna 1827 Franklin palasi liput hulmuten Englantiin. Kaksi vuotta myöhemmin hänet aateloitiin.

Britannian kuninkaallinen laivasto ei enää syttynyt Franklinin uusille ehdotuksille Luoteisväylän etsinnästä. Kapteenin ura jatkui komentajana Välimerellä ja Tasmanian varakuvernöörinä. Tutkimusmatkat näyttivät olevan ohi, kunnes kohtalo tarjosi uuden tilaisuuden. 59-vuotiaana Franklin pääsi vetämään joukkoa, jonka oli tarkoitus tutkia viimeinen puuttuva 500 kilometriä Jäämeren läntistä rannikkoa.

128-henkinen retkikunta lähti toukokuussa 1845 Erebus- ja Terror-aluksilla kohti arktista Kanadaa. Nyt oltiin tosissaan liikkeellä. Laivoissa oli teräsvahvisteiset rungot, höyrykoneet ja ruuvipotkurit. Miehistö oli kokenutta, ja muonaa oli kolmeksi vuodeksi. Heinäkuussa 1845 valaanpyyntialus näki retkikunnan Lancasterinsalmessa. Sitten laskeutui syvä hiljaisuus.

Kaksi vuotta myöhemmin pelastusretkikunta lähti selvittämään, mitä sankarikapteenin joukolle oli tapahtunut. Se ei nähnyt miehistä jälkeäkään. Franklinin katoaminen herätti valtavan mielenkiinnon, ja hänen löytäjilleen luvattiin suuri rahapalkkio. Se käynnisti kaikkiaan 25 pelastusyritystä. Niissä kuoli huomattavasti enemmän ihmisiä kuin kuului alkuperäiseen retkikuntaan.

Tapahtumien kulku alkoi hahmottua vähitellen. Ensimmäiset retkikunnan jäännökset löytyivät 1850, seuraavat 1854. Lopulta 1859 Francis McClintockin johtama etsintäryhmä pystyi selvittämään retkikunnan kohtalon.

Inuittien haastatteluista ja löytyneistä muistiinpanoista selvisi, että kumpikin Franklinin laiva oli juuttunut jäihin kesällä 1846 Victoriansalmessa Backjoen suulla. Ruoka alkoi olla lopussa, ja keripukki vaivasi. Laivoissa oli kyllä runsaasti säilykkeitä, mutta purkkien saumat vuotivat, ja miehiä kuoli lyijymyrkytykseen. Franklin itse menehtyi 1847, mutta kuolinsyytä ei tiedetä.

Seuraavana vuonna vielä hengissä olleet miehet päättivät hylätä laivat ja lähteä vetämään raskaita veneitä jäitä pitkin kohti etelää ja riistamaita. Pian seurue hajosi. Osa jatkoi matkaa, osa palasi laivoille. Sairaat miehet jätettiin jäälle kahden kumolleen käännetyn veneen suojaan. He kuolivat. Muut sinnittelivät toivottomissa oloissa muun muassa syömällä vainajia. Yksi kerrallaan väki väheni. Viimeisten retkikuntalaisen arvellaan menehtyneen 1850.

Franklinin pakkomielle löytää Luoteisväylä maksoi lopulta kymmenien hengen. Uhraukset eivät kuitenkaan olleet turhia. Pääsemällä lähelle Backjokea Franklin oli puskenut läpi Luoteisväylän viimeisen tuntemattoman osuuden.

Autiomaa näännytti amatöörit

Australian rannikkoa tarkasteli ensimmäisenä eurooppalaisena hollantilainen kapteeni Willem Janszoon vuonna 1606. Valtavaksi paljastunut maa-alue nimettiin Uudeksi-Hollanniksi. Siirtokuntia hollantilaiset eivät kuitenkaan perustaneet. Asutustoiminta alkoi vasta 1800-luvulla, vuosikymmeniä siitä, kun kapteeni James Cook vuonna 1770 julisti Australian Britannian omaisuudeksi.

Australian sisäosat olivat tuntematonta autiomaata, jossa asui salaperäisiä alkuperäisasukkaita, aboriginaaleja. Skotlantilainen maa- ja vesirakennusinsinööri John McDouall Stuart teki viisi tutkimusmatkaa mantereen eteläosissa, ja vuonna 1862 hän lopulta ylitti mantereen etelästä pohjoiseen. Matkalla piinasivat kuumuus ja vedenpuute. Hän kärsi keripukista ja lähes sokeutui mutta sinnitteli takaisin Adelaideen.

Vuonna 1860 Victorian osavaltio päätti tosissaan ottaa selvää mantereen sisäosista. 15 000 melbournelaista oli saattamassa matkaan vaaroja uhmaavaa ”Victorian retkikuntaa”. Sitä vetivät australialainen poliisiupseeri Robert O’Hara Burke ja Austra­lian hallituksen maanmittari William John Wills. Tavoite oli ylittää mantere etelän Melbournesta pohjoisrannikolle Carpentarianlahdelle. Burke oli valittu retkikunnan johtajaksi, vaikka hänellä ei ollut kokemusta tutkimusmatkoista.

Retkikunta lähti matkaan elokuussa 1860 kuudella vankkurilla, 26 kamelilla ja 23 hevosella. Kaksi kuukautta myöhemmin se oli edennyt 750 kilometriä. Matka sujui piinallisen hitaasti. Kaksi upseeria oli jo eronnut ja 13 miestä erotettu. Tilalle palkattiin kahdeksan uutta miestä.

Marraskuussa retkikunta pääsi taipaleen puoliväliin Cooper Creekiin. Tämä oli pohjoisin piste, jossa valkoiset olivat läntisessä Australiassa käyneet. Nyt edessä oli tuntematon autiomaa. Jatkamaan ei ollut lähtemistä ilman materiaali- ja muonatäydennyksiä.

Joulukuun puolivälissä, kesän kuumimpaan aikaan, Burke, Wills ja kaksi muuta miestä, Charles Gray ja John King, päättivät jatkaa matkaa ja jättää muut odottamaan täydennyksiä. Mukaansa nelikko otti kuusi kamelia, hevosen ja kolmen kuukauden muonat. Aboriginaalien mukaan matka ei ollut vaarallinen eikä Cooper Creekiin jäävillä ollut mitään hätää. Arvio osoittautui yltiöoptimistiseksi alkuasukkaiden henkiinjäämiskeinoja taitamattomille valkoihoisille.

Kun Burken seurueesta ei kuulunut neljään kuukauteen mitään, Cooper Creekiin jääneet keripukin runtelemat miehet päättivät palata etelään. He kätkivät pienen ruokavaraston puun alle ja kaiversivat runkoon ohjeen: Kaiva.

Hitaan ja uuvuttavan taivalluksen jälkeen miehet pääsivät Sandhurstiin, 130 kilometrin päähän rannikosta. He sähköttivät Burken seurueen katoamisesta Melbourneen. Siellä koottiin pikaisesti pelastusretkikunta.

Samaan aikaan Burken joukkue oli vaeltanut kohti pohjoista. 10. helmikuuta 1861 se pääsi Flindersjoen suistoon rämeikköalueelle. Avomerta ei mangrovepuiden tiheikössä näkynyt, mutta vuorovesi osoitti, että määränpää oli saavutettu. Carpentarianlahti oli lähellä. Oli aika kääntyä takaisin.

Paluumatkalla ruokavarastot ehtyivät. Keskikesän kuumuus oli sietämätön. Jokiveden lämpötila nousi yli 36 asteen. Henkensä pitimiksi miehet teurastivat eläimiään, jotka nekin olivat luuta ja nahkaa. Burke, Wills ja King selvisivät autiomaan pätsistä Cooper Creekiin 21. huhtikuuta. Gray jäi matkalle. Ajoitus ei olisi voinut olla onnettomampi. Vain yhdeksän tuntia aiemmin tovereitaan kuukausia odottaneet miehet olivat lähteneet paluumatkalle kohti etelää.

Kolmikko löysi ruokavarat, mutta tajusi, etteivät ne riittäisi edessä olevaan 650 kilometrin taivallukseen. He olivat loukussa.  Pettymys oli pohjaton.

Burke ja Wills kuolivat kesäkuussa. Kingin pelastivat ab­originaalit. He hoivasivat häntä, kunnes pelastusretkikunta puoli vuotta myöhemmin vei hänet takaisin Melbourneen. Kingiä ja kuolleita retkikuntalaisia kohdeltiin suurina sankareina. Matkan piinaavat vaiheet oli kirjattu Willsin päiväkirjaan, ja niitä esiteltiin pitkään neuvoina Australian sisäosiin muuttaville.

Jälkipolville on käynyt selväksi, että Burken ja Willsin retkikunnan traaginen kohtalo johtui katteettomasta itsevarmuudesta ja ylimielisyydestä, jolla matkalaiset suhtautuivat Australian sisäosien oloihin. Aboriginaaleilla olisi ollut kaikki käytännön tieto siitä, miten autiomaassa pysyy hengissä, mutta sille ei pantu painoa. Pahin virhe oli lähteä liikkeelle kesän kuumimpaan aikaan.

Mika Remes on vapaa toimittaja.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25737
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.