”Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?” Lemminkäisen äiti ei suostunut uskomaan, että hänen poikansa oli ylittänyt rajan peruuttamattomasti. Kuva: Wikimedia / www.kalela.net

Voiko tiedoton vielä herätä, vai saako hänen elimensä käyttää muiden pelastamiseen? Rajankäynti on alkanut uudelleen.

Kun Brunswickin herttua Ferdinand vuonna 1792 haudattiin, mitään ei jätetty sattuman varaan. Hänen ruumisarkussaan oli pieni ikkuna, josta hänen kuntoaan voitiin tarkkailla, sekä hengitysputki, joka ulottui maan pinnalle. Naulauksen sijasta arkun kannessa oli sisäpuolinen lukko, jonka avaimet herttualla oli taskussaan. Kaikki nämä varokeinot laadittiin siltä varalta, ettei herttua olisikaan kuollut vaan heräisi haudassaan.

Ferdinand ei ollut huolineen yksin, vaan pelko päätyä elävältä haudatuksi oli 1700- ja 1800-lukujen joukkohysteriaa. Euroopassa levisi epidemian tavoin urbaanitarinoita ihmisistä, jotka olivat nousseet haudoistaan ja repineet käärinliinat yltään. Levottomuuteen saattoi olla syytäkin. Vuonna 1871 lääkäri Alexander Wilder kuvasi useita tapauksia, joissa ihminen oli löydetty haudasta asentoaan muuttaneena. Eräs 35-vuotias mies oli onnistunut potkaisemaan arkun takaseinän irti ja hajottamaan kannen, mutta ei ollut päässyt arkusta ulos.

Epävarmuus kuoleman edessä on ymmärrettävää. Kukaan ei ole tullut rajan takaa kertomaan, onko kuoleminen äkillinen tapahtuma vai vähittäinen prosessi. Kun teemme kuolemaa, häilymmekö hetken rajalla edestakaisin niin, että meidät voitaisiin viime hetkellä vetää takaisin, vai onko askel kuoleman puolelle aina peruuttamaton? Miten voimme tietää, että ihminen todella on ylittänyt rajan?

1700- ja 1800-luvuilla niin luonnontieteilijät kuin tavallinen kansa tunsivat näiden kysymysten äärellä niin suurta neuvottomuutta, että monet hautasivat vainajansa vasta mätänemisen merkkien ilmaannuttua. Anatomi Jacques-Bénigne Winslow kehotti varmistamaan kuoleman hieromalla vainajan ikeniin syövyttäviä aineita, ruoskimalla ihoa nokkosenvarsilla ja puhaltamalla peräsuoleen tupakansavua.

Nykyisistä huipputeknisistä välineistä huolimatta mekään emme voi tehdä muuta kuin tarkkailla elämän merkkejä ja yhteisesti sopia, milloin ne ovat sammuneet siinä määrin, että henkilöä voi kutsua kuolleeksi. Yksinkertaisimmillaan kuolema on silloin, kun sydän pysähtyy ja muut elämän merkit katoavat yksi toisensa jälkeen. Toisinaan ihmiset jäävät viivyttelemään elämän ja kuoleman välimaastoon. Mihin raja silloin vedetään?

Kuoleman määritelmä esti elinsiirtoja

Joulukuussa 1967 tapahtui jotakin sellaista, mikä nosti kuoleman rajan yhdeksi lääketieteen polttavimmista kysymyksistä. Denise Darvall, 24-vuotias musta nainen, ylitti katua Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa ja jäi auton alle. Darvall kiidätettiin sairaalaan, missä hänen elintoimintonsa saatiin vakautetuiksi. Hänen aivonsa olivat kuitenkin vahingoittuneet. Saman päivän iltana kirurgi Christiaan Barnard irrotti Darvallin sydämen ja siirsi sen potilaalleen, 54-vuo­tiaalle Louis Washkanskylle.

Barnard oli suorittanut historian ensimmäisen onnistuneen sydämensiirron. Sitä juhlittiin ensin suurena läpimurtona, mutta pian ilma oli sakeanaan kysymyksiä.

Mistä Barnard tiesi, että Darvall oli kuollut? Tuohon aikaan kuolema yleensä julistettiin, kun sydän oli pysähtynyt. Sitä ei kuitenkaan voinut odotella sydämensiirrossa. Eläinkokeet olivat osoittaneet, että jos sydän ehti pysähtyä itsekseen, siirron onnistumismahdollisuudet pienenivät merkittävästi. Sydän oli saatava rinnasta sykkivänä, mutta se oli vastoin silloista kuoleman määritelmää – ja monen maan lakia.

Barnardin tempusta alkoi pitkä keskustelu, jonka tuloksena kuolema sai uudet rajat. Elinsiirtokirurgien mielestä kuolemaksi oli määriteltävä myös tila, jossa ihminen oli muuten kuollut mutta hänen sydämensä ja muut elimet eläviä. Tällainen määritelmä saatiin aikaan, mutta elinsiirtokirurgit ja teho-osastojen lääkärit kävivät siitä kovan väännön keskenään.

Elinsiirrot nimittäin mullistivat vakavasta aivovammasta kärsivien potilaiden aseman. Kun heidän sairasvuoteensa äärellä olivat tähän asti valvoneet vain hoitava lääkäri ja omaiset, nyt sinne halusi myös elinsiirtokirurgi, jolla oli oma potilaansa ja omat intressinsä. Kun 24-vuotias Clive Haupt teki kuolemaa eteläafrikkalaisessa sairaalassa, Barnardin tiimin jäsenet kävelivät teho-osaston käytävillä kuin korppikotkat odottamassa, että hoitava lääkäri julistaisi Hauptin kuolleeksi.

Kaikki ymmärsivät, etteivät ihmiset koskaan suostuisi vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi, jos oli pelkoa siitä, että luovutus jouduttaisi heidän kuolemaansa. Niin itse asiassa tapahtuikin ensimmäisessä sydämensiirrossa. Barnard ei odottanut Darvallin sydämen pysähtymistä.

Ratkaisuksi aivokuolema

Niinpä kysymys ”milloin ihminen on kuollut” muuttui muotoon ”milloin ihminen on niin kuollut, että hänen elimensä voi poistaa”. Vastaukseksi ja ratkaisuksi tarjottiin aivokuolemaa.

Aivokuoleman määritelmä perustuu aivovasteiden täydelliseen puuttumiseen: potilas ei reagoi aivohermojen ärsyttämiseen millään tavoin, mikä osoittaa, että aivot ovat sammuksissa. Potilaassa saa esiintyä ainoastaan sellaisia refleksejä, jotka ovat peräisin selkäytimestä. Mikä tärkeintä, aivokuollut pysyy hengissä vain keinotekoisesti. Jos hänet irrotetaan hengityskoneesta, hän lakkaa hengittämästä, ja pian hänen kaikki elintoimintonsa loppuvat.

McGillin yliopiston antropologin Margaret Lockin mukaan aivokuolema antoi kuolemalle tarkan hetken. Nyt lääkärit pystyivät määrittämään rajan, jonka jälkeen tietoisuus oli peruuttamattomasti poissa ja jäljellä oli vain ihmisen kuori. Tästedes ruumista saattoi kohdella hyödykkeenä, josta elimet voitiin siirtää toisille potilaille.

Aivokuolleen haavat paranevat

Mutta onko aivokuollut kuollut? Kysymys on syvästi filosofinen, eivätkä kaikki ole vastauksesta samaa mieltä. Aivokuolleet ovat lämpimiä, he hikoilevat, ulostavat, virtsaavat ja menevät kananlihalle. Heidän haavansa paranevat. Jos vierekkäin pantaisiin kaksi tiedotonta potilasta, joista vain toinen on aivokuollut, ilman testejä olisi mahdotonta sanoa, kumpi. Jos aivokuollut on raskaana, raskaus voidaan saattaa loppuun asti. Jos aivokuollut saa sydänkohtauksen, hänet elvytetään, jotta hänen elimensä – joiden vuoksi häntä pidetään hengityskoneessa – eivät vaurioituisi.

Jos aivokuollut on jo kuollut, kuoleeko hän toisen kerran, kun hänen sydämensä poistetaan? Suurin osa niistä elämän merkeistä, joiden sammumista ihmiset ovat kuolemaa määrittäessään seuranneet, on aivokuolleilla olemassa. Jotkut ovatkin ehdottaneet, että kuoleman käsite varattaisiin koskemaan vain tapauksia, joissa verenkierto ja sen myötä muut elintoiminnot lakkaavat. Aivokuolleita voisi kutsua joksikin muuksi.

Oli aivokuollut biologisesti kuollut tai ei, käytännön kysymykset jäävät jäljelle. Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että aivokuolema on tila, josta ei ole paluuta. Jos aivokuollut jätetään hengityskoneeseen, hän makaa siinä tiedottomana, kunnes keuhkokuume tai jokin muu infektiotauti surmaa hänet. Siksi elinten poistamisessa aivokuolleilta on hyvin vähän eettisiä ongelmia.

Seuraavaksi aivokuorikuolema?

Viime vuosina on kuitenkin ehdotettu siirtoelinreservin laajentamista. Pula elimistä on pahentunut, koska lääkärit määräävät potilaitaan yhä herkemmin elinsiirtojonoihin ja koska maailma on muuttunut turvallisemmaksi niin, että yhä harvempi ihminen päätyy aivokuolleeksi. Siksi elinsiirtokirurgit ovat kääntäneet katseensa toiseen ryhmään, jota jotkut pitävät yhtä toivottomana kuin aivokuolleita: potilaisiin, jotka ovat pysyvässä vegetatiivisessa tilassa.

Vegetatiivinen tila on kuitenkin kaukana aivokuolemasta. Pysyvästi vegetatiivisten potilaiden aivorunko toimii, ja he hengittävät ilman hengityskonetta. Heidän nielu-, imu- ja yskimisrefleksinsä ovat kunnossa. He makaavat silmät auki ja voivat ajoittain itkeä, virnistää tai nauraa. Heidän uni-valverytminsä on normaali. Nyt onkin ehdotettu uutta käsitettä: aivokuorikuolema. Siinä ihminen on peruuttamattomasti tiedostamattomassa tilassa eikä tunne kipua.

Näiden potilaiden ottaminen elintenluovuttajiksi on monen tutkijan mielestä ongelmallista. Koska potilaat hengittävät ilman hengityskonetta, kyse olisi aktiivisesta eutanasiasta. Ennen kuin sellaista voidaan harkita, lääkärien pitää pystyä selvittämään, onko potilaan tietoisuus sammunut pysyvästi. Eikö ole mitään toivoa tietoisuuden palaamisesta siihen pisteeseen, että potilas voisi kuntoutua – tai edes ottaa kantaa omaan kohtaloonsa? Viime vuosina on paljastunut, etteivät vegetatiiviset potilaat aina ole niin tiedottomia kuin on ajateltu.

Diagnoosissa ei parane kiirehtiä

Kun ihminen on diagnosoitu pysyvästi vegetatiiviseksi, hänet on automaattisesti luokiteltu menetetyksi tapaukseksi. Hän saa vain perushoitoa, ja koska häntä pidetään tiedottomana, hoitohenkilökunta kohtelee häntä usein enemmän esineenä kuin ihmisenä, joka tarvitsisi kosketusta, puhetta ja huomioimista.

Asenteessa on ongelmia jo diagnoosista alkaen. Normaalisti lääkärit pyytävät potilasta esimerkiksi puristamaan kättään. Jos potilas, vaikka on selvästi valveilla, ei toistuvista yrityksistä huolimatta purista lääkärin kättä, hänen katsotaan olevan vegetatiivisessa tilassa. Jollei potilaan tila seuraavien viikkojen aikana muutu, se määritellään pysyväksi.

Tutkijoiden mielestä diagnoosin kanssa ei pitäisi hätäillä. Kun ihminen on kärsinyt massiivisen aivovaurion, voi olla lukuisia syitä, miksei hän kykene reagoimaan lääkärin käskyihin. Potilas ei ehkä kuule tai ymmärrä puhetta tai pysty lähettämään käteensä käskyjä. Tietoisuus saattaa onnettomuuden jälkeisinä kuukausina myös toistuvasti syttyä ja sammua kuin vanha loisteputki. Vakavan aivovamman jälkeen voi viedä puoli vuottakin, ennen kuin potilas osoittaa minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä.

Osalla koomapotilaista on tietoisuutta

Onko elinsiirtokirurgeilla nykytiedoin toivoa päästä käsiksi pysyvästi vegetatiivisten potilaiden elimiin? Mahdollisesti, sillä heidän katsotaan jakautuvan kahteen ryhmään: ehdottoman toivottomiin tapauksiin, joiden tietoisuus on pysyvästi sammunut, ja minimaalisesti tietoisiin potilaisiin.

Minimaalisesti tietoisten joukko on paljon suurempi kuin tähän asti on ajateltu. Sen oivaltaminen on vaatinut tutkijoilta sekä kekseliäisyyttä että vaivannäköä. Yksi yksinkertaisimmista tietoisuuden testivälineistä on ollut peili. Monet minimaalisesti tietoiset potilaat reagoivat voimakkaasti omaan peilikuvaansa. Kun peiliä siirretään puolelta toiselle, he seuraavat sitä katseellaan.

Cambridgen ja Liègen yliopistojen tutkijat ovat hiljattain hyödyntäneet aivojen magneettikuvausta sekä tunnistaakseen minimaalisesti tietoiset potilaat että kommunikoidakseen heidän kanssaan.

Tutkijat pyysivät pysyvästi vegetatiivisiksi diagnosoituja potilaita ensin kuvittelemaan, että he pelaavat tennistä. Sitten heitä pyydettiin kuvittelemaan, että he kävelevät omassa talossaan. Tennistestissä osalla potilaista havaittiin toimintaa aivojen liikesäätelyalueilla ja huonetestissä niillä alueilla, jotka säätelevät paikan hahmottamista ja suunnistamista.

Testien jälkeen tutkijat kokeilivat kaksisuuntaista viestintää. He kysyivät potilailta yksinkertaisia kysymyksiä ja kehottivat näitä vastaamaan kyllä ajattelemalla tennistä. Ei saattoi vastata ajattelemalla kävelemistä omassa talossaan. Monet vastasivat kysymyksiin oikein, mikä tarkoitti, että he olivat tietoisia ympäristöstään ja tutkijoiden kysymyksistä.

Mitä vegetatiivinen haluaisi?

Potilaiden tietoisuus herättää toiveita, mutta eri asia on, paljonko niille kertyy katetta. Tiedetään pysyvästi vegetatiivisten potilaiden joskus toipuneen lähes entiselleen, mutta suuri osa elää vuodesta toiseen  pystymättä reagoimaan ympäristöönsä tai kommunikoimaan ihmisten kanssa. Nyt, kun tutkijat pääsevät aivokuvauslaitteilla kurkistamaan yhä syvemmälle potilaiden mieleen, edessä odottavat vääjäämättömät kysymykset. Millaiseksi potilaat kokevat elämänsä? Onko se jokapäiväistä tuskaa? Vai rauhallista harmoniaa? Jos heidän tilanteeseensa ei ole tiedossa muutosta, haluavatko he elää? Vai haluaisivatko he kuolla? Entä suostuisivatko he vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi?

Mitä tahansa potilaat näihin kysymyksiin vastaavatkin, yksi asia on varmaa. He ovat se ryhmä, jossa kuoleman rajat seuraavaksi neuvotellaan uusiksi. Silloin meidän on oltava tarkkana omien asenteidemme kanssa. Marylandin yliopiston tutkijat nimittäin osoittivat pari vuotta sitten, että ihmiset kokevat vegetatiiviset potilaat kuolleemmiksi kuin kuolleet.

Tutkimuksessa koehenkilöt lukivat tarinan Davidista, joka vammautuu auto-onnettomuudessa. Tarinan yhdessä versiossa David kuolee, toisessa hän joutuu pysyvään vegetatiiviseen tilaan. Tämän jälkeen ihmiset vastasivat kuuteen Davidin mielentilaa koskevaan väittämään. Tulokset osoittivat, että ihmisten mielestä kuollut David – mutta ei vegetatiivinen David – kykeni vaikuttamaan tilanteeseensa, tiesi eron oikean ja väärän välillä, muisti tapahtumia elämästään, tunsi emootioita ja omasi persoonallisuuden.

Järjenvastaisilta vaikuttavat tulokset kielivät luultavasti siitä, että on vaikea kuvitella kuolemaa kuvittelematta samalla sielua. Kuten kreikkalaiset filosofit ajattelivat, kuolema ei ole vain välttämätön paha vaan joissakin tapauksissa vapautus, ovi ulos sietämättömästä tilanteesta. Marylandin yliopiston tutkimuksessa ihmiset luultavasti kokivat, että kuolleet olivat kulkeneet ovesta vapauteen ja kykenivät siksi jotenkin hallitsemaan omaa tilannettaan. Vegetatiivisten potilaiden sielu sen sijaan näytti jääneen vangiksi mykkään ruumiiseen, jossa se ei kyennyt ilmaisemaan ajatuksiaan, halujaan ja tarpeitaan.

Vegetatiivinen tila sotii kaikkea sitä vastaan, minkä me koemme arvokkaaksi, joten voimme olla helposti taipuvaisia päästämään sielut vapauteen. Siksi on tärkeää, että eutanasiaa ja elintenluovutusta koskevissa päätöksissä pääsemme ensin kuulemaan vegetatiivisia potilaita itseään.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Tee voi olla edullinen keino torjua muistisairauksia, vihjaa uusi tutkimus.

Uusi tutkimus paljastaa, että teen juonti näyttäisi vähentävän tuntuvasti riskiä sairastua dementiaan ja Alzheimerin tautiin. Singaporen kansallisen yliopiston tutkijat seurasivat kymmenen vuoden pitkittäistutkimuksessa noin tuhatta yli 55-vuotiasta kiinalaista.

Teen laadulla ei vaikuttanut olevan merkitystä, kunhan se oli keitetty teenlehdistä. Sekä vihreä, musta että oolongtee vähensivät sairastumisriskiä.

”Tee on yksi maailman yleisimmin nautituista juomista. Tulosten perusteella se on halpa ja yksinkertainen keino torjua mieltä rappeuttavia sairauksia”, sanoo tutkimusta johtanut apulaisprofessori Lei Feng tiedotteessa.

Vielä pitäisi selvittää, mitkä ainesosat teessä suojaavat aivoja rappeutumiselta. Teen hyötyjen uskotaan liittyvän sen sisältämiin erilaisiin antioksidantteihin ja aminohappoihin kuten katekiiniin ja teaniiniin.

Feng huomauttaa, että ymmärrys näistä biologisista mekanismeista on vielä puutteellista.

Tutkimuksen julkaisi The Journal of Nutrition, Health and Aging.

 

Kysely

Oletko kahvi- vai teeihminen?

Ärrän tärinä häiritsee suloista sisältöä.

Aina kun järjestetään äänestys suomen kielen kauneimmasta sanasta, kärkipäähän nousee rakas tai jokin sen johdannaisista, kuten rakastaa tai rakkaus. Mielenkiintoista kyllä samat sanat sijoittuvat hyvin myös rumimpien sanojen mittelöissä.

Kielentutkijan näkökulmasta kahtalaisuus on ymmärrettävää. Sanoissa on aina kaksi puolta, äänneasu ja merkitys. Rakkaan tapauksessa merkitys on kaunis, äänneasusta voidaan kiistellä.

Kauniina pidetään yleensä sellaisia sanoja, joissa on soinnillisia, pehmeitä konsonantteja. Helmi, lilja, lumi ja solina ovat tyypillisiä esimerkkejä kauniista sanoista.

Sen sijaan voimakkaasti ja terävästi ääntyvät konsonantit voivat tehdä sanasta vastenmielisen: kirota, perkele, räkä, rätti.

Monille rakas voi olla hankala sana jo äänneasunsa takia. Aggressiivisesti tärisevä ärrä vaatii paljon energiaa, eikä ässäkään ole niitä helpoimpia äänteitä. Näitä konsonantteja koskevat ääntämisongelmat ovat tavallisia puhumaan opettelevilla lapsilla, ja niihin saattaa myöhemminkin liittyä henkilökohtaisia pelon ja epäonnistumisen tunteita.

Suomalais-ugrilaiset esi-isämme eivät vielä rakkaudesta haastelleet, sillä rakas on Itämeren alueella saatu germaaninen laina, jolla ei ole vastineita etäsukukielissä.

Nykysuomi antaa sen merkityksestä myönteisellä tavalla yksipuolisen kuvan. Sana on vuosisatojen ajan ollut ahkerassa kirjakielisessä käytössä, ja varsinkin uskonnollisessa kielessä se on jo varhain vakiintunut ilmaisemaan syvää kiintymystä ja kunnioitusta.

Murteissa ja karjalan kielessä merkitysten kirjo on suurempi. Rakas voi tarkoittaa esimerkiksi halukasta, ahnetta, sitkeää tai tarttuvaa, ja sillä voi kuvata muutakin kuin ihmisten tunteita, vaikkapa herkästi tarttuvaa tautia tai kärkkäästi ahdistelevaa kärpästä.

Rakas-sanan alkuperäinen merkitys liittyy haluamiseen ja himoamiseen, ja sen sisältö on täsmentynyt kohteen ja tilanteen mukaan. Vastaava merkityshistoria on myös saksan ja ruotsin rakasta merkitsevillä sanoilla lieb ja kär.

Siirtyminen fyysisen tuntemuksen ilmauksesta abstraktin tunteen merkitykseen on aivan luonnollinen kehityskulku, sillä suuri osa ihmiselle ominaisesta käsitteellisestä ajattelusta on yleensäkin kehittynyt ruumiillisten kokemusten ja niiden vertauskuvallisen laajentamisen pohjalta.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 3/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Ruoasta tuli uskon asia

Ihminen kaipaa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

 

PÄÄUUTISET

Masentunut osaa luopua

Muidenkin olisi hyvä erottaa, milloin sinnikkyys on turhaa.

Maa teki itsekin vettä

Komeetat eivät tuoneetkaan kaikkea kosteutta.

Suomi saa lisää piknikilmoja

Keskimäärin maailma menettää leppeitä säitä.

Kun fakta ei tehoa, käytä judoa

Tosiasiat kilpistyvät usein torjuntaan.

 

ARTIKKELIT

Nyt loppui unohtelu. Terästä muistia

Hyvä muisti ei ole harvojen etuoikeus.
Pitää vain opetella tallentamaan tietoa tehokkaasti.

Maailma rakentaa pilviin

Pilvenpiirtäjistä on tullut niin hulppeita,
ttä korkeimmille on jo omat luokat: super ja mega.

Nitraatti tekee enemmän hyvää kuin pahaa

Yhdisteestä puffahtaa terveellistä kaasua.

Eurooppa rakentui Suomen ympärille

Kun Eurooppa viimein valmistui, Suomi oli pyörinyt
annerten karkeloissa runsaat miljardi vuotta.

Väestöpommi tikittää taas

Maailman väkiluvun kasvu ei taittunut odotetusti.

Mata Hari: Mestarivakooja syntyi
näytösoikeudenkäynnissä

Mata Hari tuo mieleen salaisen agentin yhtä varmasti
uin James Bond. Yhtä fiktiivinen oli urakin.

 

TIEDE VASTAA

Miksi ruostumaton teräs ruostuu?

Reagoiko maanjäristysmittari nauruun?

Helliikö kookosöljy hampaita?

Miten Maan kävisi, jos muut planeetat katoaisivat?

Miksi jokin tuuliturbiineista on aina pysähdyksissä?

Miksi mustat kasvikset ovat harvinaisia?

 

KIRJAT

Toinen äly asuu vatsassa

Julkkisfyysikon kirjantynkä

Vapaus vaatii vastuuta

 

OMAT SANAT

Ruman kaunis rakkaus

Ärrän tärinä häiritsee suloista sisältöä.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Ison datan varhainen velho

Teuvo Kohonen keksi, miten tietomassoja voi järjestää ja tulkita.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet

Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Moni nimi syntyi armeijassa.

Sukunimet säädettiin Suomessa pakollisiksi vasta vuoden 1920 sukunimilaissa. Tätä ennen varsinkin länsisuomalaisen maalaisväestön keskuudessa oli tavallista, että periytyvää sukunimeä ei ollut lainkaan.

Etunimen lisäksi käytettiin jonkinlaista lisänimeä, esimerkiksi isännimeä, kuten Mikko Antinpoika, tai kotitalon nimeä, Isontalon Antti.

Koska nimivalikoima oli suppea, erotettiin samannimiset henkilöt esimerkiksi ulkonäköä, ikää tai ammattia kuvaavilla lisänimillä: Jaakko Vääräsuu, Vanha-Matti, Hannu Suutari. Samalla henkilöllä saattoi olla useita lisänimiä elämänsä aikana.

Armeijan leipiin joutuminen oli nimisysteemin kannalta erityistapaus. Siellä oli tärkeää, että joka miehellä oli lyhyt, iskevä ja saman osaston muista nimistä erottuva nimi.

Sellaisen saattoi antaa vaikkapa rykmentin päällikkö tai häntä avustava kirjuri. Kun armeijan kieli oli 1800-luvun alkuun asti ruotsi, myös annetut nimet olivat yleensä ruotsinkielisiä.

Sotilasnimiä poimittiin sopivista aihepiireistä, esimerkiksi aseiden ja varusteiden nimityksistä – Pihl ’nuoli’, Spets ’kärki’ – ja toivottuja ominaisuuksia kuvaavista sanoista, kuten Modig ’peloton’ tai Rask ’ripeä’.

Eläinten ja kasvien nimiä oli Itä-Suomessa jo vanhastaan käytetty sukuniminä, ja niille löytyi helposti myös ruotsinkielisiä vastineita. Karhusta tuli Björn, Kuhasta Göös, Haavasta Asp ja Tammesta Ek.

Kun kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg kuvasi Vänrikki Stoolin tarinoissa vuosien 1808–1809 Suomen sotaa ja suomalaisia sotilaita, hän käytti näistä tyypillisiä ruotsalaisia sotilasnimiä.

Ne säilytettiin yleensä myös runojen suomennoksissa: Flink ’nokkela’, Klinga ’miekka’, Munter ’hilpeä’, Pistol ’pistooli’, Stolt ’uljas’, Stool ’teräs’, Svärd ’miekka’. Rumpalin nimi oli Larm ’meteli, hälytys’ ja kuormarenki oli Spelt ’spelttivehnä’.

Vain pari nimeä on suomennettu: Luoti ja Miekka. Hurtig ’reipas’ on muokattu asuun Hurtti ja Dufva ’kyyhky’ asuun Tuuva.

Ruotsalaismallinen ruotuarmeija lakkautettiin autonomian alussa, mutta Krimin sodan aikoihin se organisoitiin uudelleen. Silloin alettiin antaa myös suomalaisia sotilasnimiä, esimerkiksi Elo, Kivi, Ranta, Valo, Virta ja Voima.

Suuri osa vanhoista sotilasnimistä on edelleen käytössä sukuniminä joko sellaisenaan tai sukunimille ominaisella nen-päätteellä varustettuna.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2017