”Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?” Lemminkäisen äiti ei suostunut uskomaan, että hänen poikansa oli ylittänyt rajan peruuttamattomasti. Kuva: Wikimedia / www.kalela.net

Voiko tiedoton vielä herätä, vai saako hänen elimensä käyttää muiden pelastamiseen? Rajankäynti on alkanut uudelleen.

Kun Brunswickin herttua Ferdinand vuonna 1792 haudattiin, mitään ei jätetty sattuman varaan. Hänen ruumisarkussaan oli pieni ikkuna, josta hänen kuntoaan voitiin tarkkailla, sekä hengitysputki, joka ulottui maan pinnalle. Naulauksen sijasta arkun kannessa oli sisäpuolinen lukko, jonka avaimet herttualla oli taskussaan. Kaikki nämä varokeinot laadittiin siltä varalta, ettei herttua olisikaan kuollut vaan heräisi haudassaan.

Ferdinand ei ollut huolineen yksin, vaan pelko päätyä elävältä haudatuksi oli 1700- ja 1800-lukujen joukkohysteriaa. Euroopassa levisi epidemian tavoin urbaanitarinoita ihmisistä, jotka olivat nousseet haudoistaan ja repineet käärinliinat yltään. Levottomuuteen saattoi olla syytäkin. Vuonna 1871 lääkäri Alexander Wilder kuvasi useita tapauksia, joissa ihminen oli löydetty haudasta asentoaan muuttaneena. Eräs 35-vuotias mies oli onnistunut potkaisemaan arkun takaseinän irti ja hajottamaan kannen, mutta ei ollut päässyt arkusta ulos.

Epävarmuus kuoleman edessä on ymmärrettävää. Kukaan ei ole tullut rajan takaa kertomaan, onko kuoleminen äkillinen tapahtuma vai vähittäinen prosessi. Kun teemme kuolemaa, häilymmekö hetken rajalla edestakaisin niin, että meidät voitaisiin viime hetkellä vetää takaisin, vai onko askel kuoleman puolelle aina peruuttamaton? Miten voimme tietää, että ihminen todella on ylittänyt rajan?

1700- ja 1800-luvuilla niin luonnontieteilijät kuin tavallinen kansa tunsivat näiden kysymysten äärellä niin suurta neuvottomuutta, että monet hautasivat vainajansa vasta mätänemisen merkkien ilmaannuttua. Anatomi Jacques-Bénigne Winslow kehotti varmistamaan kuoleman hieromalla vainajan ikeniin syövyttäviä aineita, ruoskimalla ihoa nokkosenvarsilla ja puhaltamalla peräsuoleen tupakansavua.

Nykyisistä huipputeknisistä välineistä huolimatta mekään emme voi tehdä muuta kuin tarkkailla elämän merkkejä ja yhteisesti sopia, milloin ne ovat sammuneet siinä määrin, että henkilöä voi kutsua kuolleeksi. Yksinkertaisimmillaan kuolema on silloin, kun sydän pysähtyy ja muut elämän merkit katoavat yksi toisensa jälkeen. Toisinaan ihmiset jäävät viivyttelemään elämän ja kuoleman välimaastoon. Mihin raja silloin vedetään?

Kuoleman määritelmä esti elinsiirtoja

Joulukuussa 1967 tapahtui jotakin sellaista, mikä nosti kuoleman rajan yhdeksi lääketieteen polttavimmista kysymyksistä. Denise Darvall, 24-vuotias musta nainen, ylitti katua Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa ja jäi auton alle. Darvall kiidätettiin sairaalaan, missä hänen elintoimintonsa saatiin vakautetuiksi. Hänen aivonsa olivat kuitenkin vahingoittuneet. Saman päivän iltana kirurgi Christiaan Barnard irrotti Darvallin sydämen ja siirsi sen potilaalleen, 54-vuo­tiaalle Louis Washkanskylle.

Barnard oli suorittanut historian ensimmäisen onnistuneen sydämensiirron. Sitä juhlittiin ensin suurena läpimurtona, mutta pian ilma oli sakeanaan kysymyksiä.

Mistä Barnard tiesi, että Darvall oli kuollut? Tuohon aikaan kuolema yleensä julistettiin, kun sydän oli pysähtynyt. Sitä ei kuitenkaan voinut odotella sydämensiirrossa. Eläinkokeet olivat osoittaneet, että jos sydän ehti pysähtyä itsekseen, siirron onnistumismahdollisuudet pienenivät merkittävästi. Sydän oli saatava rinnasta sykkivänä, mutta se oli vastoin silloista kuoleman määritelmää – ja monen maan lakia.

Barnardin tempusta alkoi pitkä keskustelu, jonka tuloksena kuolema sai uudet rajat. Elinsiirtokirurgien mielestä kuolemaksi oli määriteltävä myös tila, jossa ihminen oli muuten kuollut mutta hänen sydämensä ja muut elimet eläviä. Tällainen määritelmä saatiin aikaan, mutta elinsiirtokirurgit ja teho-osastojen lääkärit kävivät siitä kovan väännön keskenään.

Elinsiirrot nimittäin mullistivat vakavasta aivovammasta kärsivien potilaiden aseman. Kun heidän sairasvuoteensa äärellä olivat tähän asti valvoneet vain hoitava lääkäri ja omaiset, nyt sinne halusi myös elinsiirtokirurgi, jolla oli oma potilaansa ja omat intressinsä. Kun 24-vuotias Clive Haupt teki kuolemaa eteläafrikkalaisessa sairaalassa, Barnardin tiimin jäsenet kävelivät teho-osaston käytävillä kuin korppikotkat odottamassa, että hoitava lääkäri julistaisi Hauptin kuolleeksi.

Kaikki ymmärsivät, etteivät ihmiset koskaan suostuisi vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi, jos oli pelkoa siitä, että luovutus jouduttaisi heidän kuolemaansa. Niin itse asiassa tapahtuikin ensimmäisessä sydämensiirrossa. Barnard ei odottanut Darvallin sydämen pysähtymistä.

Ratkaisuksi aivokuolema

Niinpä kysymys ”milloin ihminen on kuollut” muuttui muotoon ”milloin ihminen on niin kuollut, että hänen elimensä voi poistaa”. Vastaukseksi ja ratkaisuksi tarjottiin aivokuolemaa.

Aivokuoleman määritelmä perustuu aivovasteiden täydelliseen puuttumiseen: potilas ei reagoi aivohermojen ärsyttämiseen millään tavoin, mikä osoittaa, että aivot ovat sammuksissa. Potilaassa saa esiintyä ainoastaan sellaisia refleksejä, jotka ovat peräisin selkäytimestä. Mikä tärkeintä, aivokuollut pysyy hengissä vain keinotekoisesti. Jos hänet irrotetaan hengityskoneesta, hän lakkaa hengittämästä, ja pian hänen kaikki elintoimintonsa loppuvat.

McGillin yliopiston antropologin Margaret Lockin mukaan aivokuolema antoi kuolemalle tarkan hetken. Nyt lääkärit pystyivät määrittämään rajan, jonka jälkeen tietoisuus oli peruuttamattomasti poissa ja jäljellä oli vain ihmisen kuori. Tästedes ruumista saattoi kohdella hyödykkeenä, josta elimet voitiin siirtää toisille potilaille.

Aivokuolleen haavat paranevat

Mutta onko aivokuollut kuollut? Kysymys on syvästi filosofinen, eivätkä kaikki ole vastauksesta samaa mieltä. Aivokuolleet ovat lämpimiä, he hikoilevat, ulostavat, virtsaavat ja menevät kananlihalle. Heidän haavansa paranevat. Jos vierekkäin pantaisiin kaksi tiedotonta potilasta, joista vain toinen on aivokuollut, ilman testejä olisi mahdotonta sanoa, kumpi. Jos aivokuollut on raskaana, raskaus voidaan saattaa loppuun asti. Jos aivokuollut saa sydänkohtauksen, hänet elvytetään, jotta hänen elimensä – joiden vuoksi häntä pidetään hengityskoneessa – eivät vaurioituisi.

Jos aivokuollut on jo kuollut, kuoleeko hän toisen kerran, kun hänen sydämensä poistetaan? Suurin osa niistä elämän merkeistä, joiden sammumista ihmiset ovat kuolemaa määrittäessään seuranneet, on aivokuolleilla olemassa. Jotkut ovatkin ehdottaneet, että kuoleman käsite varattaisiin koskemaan vain tapauksia, joissa verenkierto ja sen myötä muut elintoiminnot lakkaavat. Aivokuolleita voisi kutsua joksikin muuksi.

Oli aivokuollut biologisesti kuollut tai ei, käytännön kysymykset jäävät jäljelle. Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että aivokuolema on tila, josta ei ole paluuta. Jos aivokuollut jätetään hengityskoneeseen, hän makaa siinä tiedottomana, kunnes keuhkokuume tai jokin muu infektiotauti surmaa hänet. Siksi elinten poistamisessa aivokuolleilta on hyvin vähän eettisiä ongelmia.

Seuraavaksi aivokuorikuolema?

Viime vuosina on kuitenkin ehdotettu siirtoelinreservin laajentamista. Pula elimistä on pahentunut, koska lääkärit määräävät potilaitaan yhä herkemmin elinsiirtojonoihin ja koska maailma on muuttunut turvallisemmaksi niin, että yhä harvempi ihminen päätyy aivokuolleeksi. Siksi elinsiirtokirurgit ovat kääntäneet katseensa toiseen ryhmään, jota jotkut pitävät yhtä toivottomana kuin aivokuolleita: potilaisiin, jotka ovat pysyvässä vegetatiivisessa tilassa.

Vegetatiivinen tila on kuitenkin kaukana aivokuolemasta. Pysyvästi vegetatiivisten potilaiden aivorunko toimii, ja he hengittävät ilman hengityskonetta. Heidän nielu-, imu- ja yskimisrefleksinsä ovat kunnossa. He makaavat silmät auki ja voivat ajoittain itkeä, virnistää tai nauraa. Heidän uni-valverytminsä on normaali. Nyt onkin ehdotettu uutta käsitettä: aivokuorikuolema. Siinä ihminen on peruuttamattomasti tiedostamattomassa tilassa eikä tunne kipua.

Näiden potilaiden ottaminen elintenluovuttajiksi on monen tutkijan mielestä ongelmallista. Koska potilaat hengittävät ilman hengityskonetta, kyse olisi aktiivisesta eutanasiasta. Ennen kuin sellaista voidaan harkita, lääkärien pitää pystyä selvittämään, onko potilaan tietoisuus sammunut pysyvästi. Eikö ole mitään toivoa tietoisuuden palaamisesta siihen pisteeseen, että potilas voisi kuntoutua – tai edes ottaa kantaa omaan kohtaloonsa? Viime vuosina on paljastunut, etteivät vegetatiiviset potilaat aina ole niin tiedottomia kuin on ajateltu.

Diagnoosissa ei parane kiirehtiä

Kun ihminen on diagnosoitu pysyvästi vegetatiiviseksi, hänet on automaattisesti luokiteltu menetetyksi tapaukseksi. Hän saa vain perushoitoa, ja koska häntä pidetään tiedottomana, hoitohenkilökunta kohtelee häntä usein enemmän esineenä kuin ihmisenä, joka tarvitsisi kosketusta, puhetta ja huomioimista.

Asenteessa on ongelmia jo diagnoosista alkaen. Normaalisti lääkärit pyytävät potilasta esimerkiksi puristamaan kättään. Jos potilas, vaikka on selvästi valveilla, ei toistuvista yrityksistä huolimatta purista lääkärin kättä, hänen katsotaan olevan vegetatiivisessa tilassa. Jollei potilaan tila seuraavien viikkojen aikana muutu, se määritellään pysyväksi.

Tutkijoiden mielestä diagnoosin kanssa ei pitäisi hätäillä. Kun ihminen on kärsinyt massiivisen aivovaurion, voi olla lukuisia syitä, miksei hän kykene reagoimaan lääkärin käskyihin. Potilas ei ehkä kuule tai ymmärrä puhetta tai pysty lähettämään käteensä käskyjä. Tietoisuus saattaa onnettomuuden jälkeisinä kuukausina myös toistuvasti syttyä ja sammua kuin vanha loisteputki. Vakavan aivovamman jälkeen voi viedä puoli vuottakin, ennen kuin potilas osoittaa minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä.

Osalla koomapotilaista on tietoisuutta

Onko elinsiirtokirurgeilla nykytiedoin toivoa päästä käsiksi pysyvästi vegetatiivisten potilaiden elimiin? Mahdollisesti, sillä heidän katsotaan jakautuvan kahteen ryhmään: ehdottoman toivottomiin tapauksiin, joiden tietoisuus on pysyvästi sammunut, ja minimaalisesti tietoisiin potilaisiin.

Minimaalisesti tietoisten joukko on paljon suurempi kuin tähän asti on ajateltu. Sen oivaltaminen on vaatinut tutkijoilta sekä kekseliäisyyttä että vaivannäköä. Yksi yksinkertaisimmista tietoisuuden testivälineistä on ollut peili. Monet minimaalisesti tietoiset potilaat reagoivat voimakkaasti omaan peilikuvaansa. Kun peiliä siirretään puolelta toiselle, he seuraavat sitä katseellaan.

Cambridgen ja Liègen yliopistojen tutkijat ovat hiljattain hyödyntäneet aivojen magneettikuvausta sekä tunnistaakseen minimaalisesti tietoiset potilaat että kommunikoidakseen heidän kanssaan.

Tutkijat pyysivät pysyvästi vegetatiivisiksi diagnosoituja potilaita ensin kuvittelemaan, että he pelaavat tennistä. Sitten heitä pyydettiin kuvittelemaan, että he kävelevät omassa talossaan. Tennistestissä osalla potilaista havaittiin toimintaa aivojen liikesäätelyalueilla ja huonetestissä niillä alueilla, jotka säätelevät paikan hahmottamista ja suunnistamista.

Testien jälkeen tutkijat kokeilivat kaksisuuntaista viestintää. He kysyivät potilailta yksinkertaisia kysymyksiä ja kehottivat näitä vastaamaan kyllä ajattelemalla tennistä. Ei saattoi vastata ajattelemalla kävelemistä omassa talossaan. Monet vastasivat kysymyksiin oikein, mikä tarkoitti, että he olivat tietoisia ympäristöstään ja tutkijoiden kysymyksistä.

Mitä vegetatiivinen haluaisi?

Potilaiden tietoisuus herättää toiveita, mutta eri asia on, paljonko niille kertyy katetta. Tiedetään pysyvästi vegetatiivisten potilaiden joskus toipuneen lähes entiselleen, mutta suuri osa elää vuodesta toiseen  pystymättä reagoimaan ympäristöönsä tai kommunikoimaan ihmisten kanssa. Nyt, kun tutkijat pääsevät aivokuvauslaitteilla kurkistamaan yhä syvemmälle potilaiden mieleen, edessä odottavat vääjäämättömät kysymykset. Millaiseksi potilaat kokevat elämänsä? Onko se jokapäiväistä tuskaa? Vai rauhallista harmoniaa? Jos heidän tilanteeseensa ei ole tiedossa muutosta, haluavatko he elää? Vai haluaisivatko he kuolla? Entä suostuisivatko he vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi?

Mitä tahansa potilaat näihin kysymyksiin vastaavatkin, yksi asia on varmaa. He ovat se ryhmä, jossa kuoleman rajat seuraavaksi neuvotellaan uusiksi. Silloin meidän on oltava tarkkana omien asenteidemme kanssa. Marylandin yliopiston tutkijat nimittäin osoittivat pari vuotta sitten, että ihmiset kokevat vegetatiiviset potilaat kuolleemmiksi kuin kuolleet.

Tutkimuksessa koehenkilöt lukivat tarinan Davidista, joka vammautuu auto-onnettomuudessa. Tarinan yhdessä versiossa David kuolee, toisessa hän joutuu pysyvään vegetatiiviseen tilaan. Tämän jälkeen ihmiset vastasivat kuuteen Davidin mielentilaa koskevaan väittämään. Tulokset osoittivat, että ihmisten mielestä kuollut David – mutta ei vegetatiivinen David – kykeni vaikuttamaan tilanteeseensa, tiesi eron oikean ja väärän välillä, muisti tapahtumia elämästään, tunsi emootioita ja omasi persoonallisuuden.

Järjenvastaisilta vaikuttavat tulokset kielivät luultavasti siitä, että on vaikea kuvitella kuolemaa kuvittelematta samalla sielua. Kuten kreikkalaiset filosofit ajattelivat, kuolema ei ole vain välttämätön paha vaan joissakin tapauksissa vapautus, ovi ulos sietämättömästä tilanteesta. Marylandin yliopiston tutkimuksessa ihmiset luultavasti kokivat, että kuolleet olivat kulkeneet ovesta vapauteen ja kykenivät siksi jotenkin hallitsemaan omaa tilannettaan. Vegetatiivisten potilaiden sielu sen sijaan näytti jääneen vangiksi mykkään ruumiiseen, jossa se ei kyennyt ilmaisemaan ajatuksiaan, halujaan ja tarpeitaan.

Vegetatiivinen tila sotii kaikkea sitä vastaan, minkä me koemme arvokkaaksi, joten voimme olla helposti taipuvaisia päästämään sielut vapauteen. Siksi on tärkeää, että eutanasiaa ja elintenluovutusta koskevissa päätöksissä pääsemme ensin kuulemaan vegetatiivisia potilaita itseään.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Yli seitsemän miljoonaa vuotta vanha eurooppalainen leukaluu ja hammas kuuluivat vanhimmalle mistään löytyneelle ihmisen esimuodolle.

Ihmisen sukulinja erosi lähimpien sukulaistemme simpanssien ja bonobojen sukulinjasta Euroopassa eikä Afrikassa, kuten aiemmin uskottiin.

Uusi teoria ihmisen kehityshistoriasta perustuu kahteen fossiiliin, jotka ovat löytyneet Kreikasta ja Bulgariasta.

Fossiilit – yksi erillinen hammas ja leukaluu hampaineen – kuuluvat Graecopithecus freybergi -nimiselle ihmisapinalajille. Se on tutkijoiden päätelmän mukaan todennäköinen ihmisen esimuoto. Sekä hammas että leukaluu ovat yli seitsemän miljoonaa vuotta vanhoja.

Ihmisen sukulinjaan viittaavat hampaiden juuret, jotka eroavat simpanssien ja muiden isojen apinoiden vastaavista. Isoilla apinoilla niin sanottujen välihampaiden juuret jakautuvat kahteen tai kolmeen haarakkeeseen.

Nyt löytyneissä fossiileissa juuret ovat pitkälti sulautuneet yhteen. Tämä piirre on myös nykyihmisellä sekä useilla ihmisen kantamuodoilla, kuten ardipithecuksilla ja australopithecuksilla.

Myös leukaluussa olevan kulmahampaan tietty piirre lähentää tutkijoiden mukaan fossiilia ihmisen kantamuotoihin.


Kulma- ja poskihampaan välissä oleva välihammas kuului yli seitsemän miljoonaa vuotta sitten eläneelle Graecopithecus-ihmisapinalle. Hammas on löytynyt Bulgariasta. Kuva: Wolfgang Gerber, University of Tübingen

Löydöt olivat yllätys tutkijoille. Kaikki aiemmat ihmisen mahdolliset kantamuodot ovat näet löytyneet Saharan eteläpuolisesta Afrikasta.

Graecopithecukset ovat satojatuhansia vuosia vanhempia kuin vanhin Afrikasta löydetty ihmisen esimuoto. Tähän astin varhaisin löydös oli Tšadista esiin kaivettu Sahelanthropuksen eli sahelinapinan kallo, joka on kuuden, seitsemän miljoonan vuoden ikäinen.

Eurooppalaisten löytöpaikkojen maakerrostumat ovat likipitäen yhtä vanhoja. Leukaluu löytyi Kreikasta 7,24 miljoonan vuoden ja hammas Bulgariasta 7,175 miljoonan vuoden ikäisestä kerrostumasta.

Löydöksien perusteella ihmisen kantamuoto erkaantui apinasukulaisista itäisessä Euroopassa Välimeren alueella. Tähän asti vahvoilla on ollut käsitys, että haarautuminen tapahtui Itä-Afrikassa. Ajallisesti sen uskotaan tapahtuneen 5–7 miljoonaa vuotta sitten.

Uuden teorian mukaan ihmis- ja simpanssilinja erkaantuivat, kun ympäristö alkoi dramaattisesti kuivua. Saharan autiomaa muodostui tutkijoiden mukaan yli seitsemän miljoonaan vuotta sitten samoihin aikoihin kun hampaan ja leukaluun omistajat elivät.

Muutoksesta on merkkejä fossiilien maakerrostumissa. Maa-aineksessa on hienojakoista punaista silttiä sekä suoloja, jotka ovat tutkijoiden mukaan lentäneet tuulen mukana autiomaasta silloisen Välimeren yli. Nykyäänkin Saharasta kulkeutuu tuulen mukana pölyä, joskin paljon vähemmän kuin ammoin.

Samaan aikaan kun Sahara muodostui Pohjois-Afrikassa, Eurooppaan syntyi savanneja. Tästä kielivät sekä hiili- että fytoliittihippuset, joita on löytöpaikoilla.

Fytoliitit ovat kasvien jäänteitä, mutta ei minkä tahansa kasvien. Fytoliitit ovat peräisin ruohokasveista, jotka ovat tyypillisiä nimenomaan tropiikin savanneilla ja ruohikkomailla.

”Fytoliittiaineisto kertoo ankarista kuivuuskausista, ja hiilen analyysi viittaa toistuviin maastopaloihin”, kertoo professori Madelaine Böhme Tübingenin yliopistosta tutkimustiedotteessa.

Eurooppalaiseen savanniin viittaavat myös kirahvien, gasellien, antilooppien ja sarvikuonojen jäänteet, jotka ovat löytyneet graecopithecusten kanssa samoista paikoista.

Saharan ja Etelä-Euroopan savannin kehittyminen eristi ihmisen ja simpanssin kantamuodot toisistaan ja johti eri sukulinjoihin.

Tutkimusryhmät julkaisivat PlosOnessa kaksi analyysia, toisen fossiileista ja toisen maakerrostumista.

Suomessa saa maailman seitsemänneksi parasta sairaanhoitoa, kertoo uusi tutkimus. Paras maa oli Andorra, Yhdysvallat jäi sijalle 35.

Suomessa saa uuden tutkimuksen mukaan maailman seitsemänneksi parasta sairaanhoitoa.

Arvovaltaisessa Lancet-lehdessä julkaistu tutkimus tarkastelee maailman terveydenhuoltojärjestelmien tasoa vuodesta 1990 vuoteen 2015.

Tutkijat määrittelivät asteikolla 1-100, miten helposti kussakin maassa pääsee hoitoon ja miten tasokasta hoito on. Laadun mittarina käytettiin 32 yleisen, ehkäistävissä ja hoidettavissa olevan sairauden kuolleisuustilastoja. Toisin sanoen järjestelmä on sitä laadukkaampi, mitä harvemmin näihin tauteihin kuollaan.

Vertailussa parhaiten pärjäsi 70 000 asukkaan kääpiövaltio Andorra, joka sijaitsee Espanjan ja Ranskan välissä. Se sai lähes täydet pisteet (95) hoitoon pääsystä ja hoidon laadusta. Toisena oli Islanti.

Suomi on seitsemäntenä Norjan ja Ruotsin takana. Pisteitä tiputti esimerkiksi hieman muita korkeampi kuolleisuus sepelvaltimotautiin ja aivoverenkierron häiriöihin.

Toisaalta Suomen yläpuolelle sijoittuneet Norja ja Australia saivat Suomea huonommat pisteet kivessyövän ja eräiden ihosyöpien hoidossa.

”Suurimmassa osassa tapauksista nämä sairaudet voidaan parantaa tehokkaasti. Pitäisi olla vakavasti huolissaan, että ihmisiä kuolee tällaisiin sairauksiin maissa, joilla on resursseja niiden hoitoon”, sanoo vanhempi tutkija Christopher Murray Washingtonin yliopistosta.

Viesti kiteytyy erityisesti Yhdysvalloissa, joka oli tutkimuksessa sijalla 35 Viron ja Montenegron välissä.

Yhdysvallat käyttää terveydenhuoltoon asukasta kohden 9 000 dollaria vuodessa, enemmän kuin mikään muu valtio. Tästä huolimatta se sai varsin alhaiset pisteet monen sairauden hoidossa.

Rokotteilla ehkäistävät sairaudet kuten kurkkumätä, jäykkäkouristus ja tuhkarokko pysyivät hyvin kurissa useimmissa vauraissa valtioissa.

Huonoimmin sijoittuvat valtiot löytyvät Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, eteläisestä Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Karibialta. Viimeiseksi sijoittui Keski-Afrikan tasavalta.

Lähes kaikki valtiot olivat kuitenkin parantaneet tasoaan vuodesta 1990. Tästä huolimatta kuilu rikkaiden ja köyhien valtioiden välillä terveydenhuollossa on 25 vuodessa kasvanut entisestään.

Yhdysvaltojen lisäksi monessa maassa terveydenhuollon taso on maan vaurauteen nähden jälkijunassa. Alisuoriutujia olivat muun muassa Indonesia, Intia ja Etelä-Afrikka. Euroopassa eniten parantamisen varaa olisi Britannialla.

Hoidon taso oli 25 vuodessa parantunut tuntuvasti muun muassa Etelä-Koreassa, Kiinassa, Turkissa, Perussa, Malediiveillä ja Nigerissä.

Kysely

Oletko tyytyväinen suomalaiseen sairaanhoitoon?

Ilma oli vanha tuttu, mutta alkutekijät puuttuivat.

Antiikin oppineiden mukaan maailman neljä peruselementtiä olivat maa, vesi, ilma ja tuli. Samoja asioita ovat pitäneet olennaisina kantauralilaiset esi-isämmekin, sillä näitä kaikkia tarkoittavat sanat kuuluvat ikivanhaan perintösanastoon. Niiden joukosta on saatu ainekset myös ihmisen koko elämänpiiriä tarkoittavalle sanalle maailma.

Vasta uudella ajalla on opittu määrittelemään alkuaineet tieteellisesti, ja tässä yhteydessä monet vanhastaan tunnettujen aineiden nimet ovat siirtyneet alkuaineiden nimiksi.

Kantauralin pii on tarkoittanut piikiveä ja hiili puuhiiltä. Vaski on ikivanha kulkusana, jota aiemmin on käytetty kuparin ja myöhemmin erilaisten metalliseosten nimityksenä.

Kulta, rauta ja tina ovat vanhoja germaanisia lainoja. Kupari, lyijy ja sinkki ovat ruotsalaisia lainoja ajalta ennen nykyaikaisten luonnontieteiden syntyä.

Rikkikin on tunnettu jo varhain, mutta sitä on nimitetty tulikiveksi ennen kuin nykynimi rikki levisi suomeen karjalan murteista 1700-luvun lopulla.

Murteissa rikki on tarkoittanut korvavaikkua, jonka vaikutukseen uskottiin ihottumien parantamisessa. Rikkijauhetta on käytetty samaan tarkoitukseen. Tulikivi esiintyy vanhoissa Raamatuissa maailmanlopun kuvauksissa. Kiivasta ja kiukkuista voidaan vieläkin sanoa tulikivenkatkuiseksi.

Suomesta tuli tieteen kieli 1800-luvulla. Fennomanian hengessä muutamille keskeisille alkuaineille muodostettiin oppitekoinen nimi. Pohjaksi valittiin sopivia sanoja omasta kielestä, mutta merkitysyhteyden mallia otettiin länsinaapurista.

Happi muodostettiin hapan-sanasta samaan tapaan kuin ruotsissa oli muodostettu syre hapanta merkitsevästä sur-adjektiivista.

Ruotsin kväve oli johdettu verbistä kväva ’tukahduttaa’, joten suomen typpi tehtiin tukahtumista merkitsevästä typehtyä-verbistä.

Vety perustuu vesi-sanaan kuten sen latinankielinen esikuva hydrogenium, joka on sananmukaisesti ”vettä synnyttävä”. Sanahahmon muotoilussa antoi tukea ruotsin väte.

Tiede on kansainvälistä, joten useimmille alkuaineille on hyväksytty kansainvälinen nimi joko sellaisenaan tai kevyesti kotoistettuna.

Vuonna 1880 löydetyn gadoliniumin nimi on sentään sisällöltään suomalainen: se viittaa Johan Gadoliniin, joka noin sata vuotta aiemmin oli tehnyt uraauurtavaa työtä harvinaisten maametallien tutkimuksessa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

 

Tieteessä 5/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Uskomaton tulevaisuus

Jos tietäisimme 2000-lukua mullistavat
keksinnöt, ne olisi jo tehty.

 

PÄÄUUTISET

Kissakin tykkää ihmisistä

Kissa kestää hyvin yksinoloa muttei
se mikään erakko ole.

Aurinkotuuli kuivatti Marsin

Paksu kaasukehä pyyhkiytyi avaruuteen.

Luomu vaatii vielä työtä

Lupaukset alkavat täyttyä, kun sadot paranevat.

Robotit todella vievät ihmistyötä

Tilalle ei ole tullut uusia työpaikkoja
ainakaan Yhdysvalloissa.

 

ARTIKKELIT

Iso riita homeoireista

Terveysriskin suuruus jakaa näkemyksiä,
sillä sairastelua ei ole todistettu homeen syyksi.

Maailma lämpenee
Suomen luonto riehaantuu

Sakaali jolkottaa niityn laitaa, haikara tekee pesää
pylvään päähän, ja lehtipuita kasvaa Lapissa asti.

Köyhyyden voi voittaa

Vaikean alun selättäneet ovat olleet aktiivisia 
lapsia ja saaneet varhain tukea vakailta aikuisilta.

Tekoäly lähtee alkeista

Ihmisaivot tunnistavat rastin luonnostaan, mutta
tekoäly tarvitsee tehtävään tuhansia opetuskertoja.

Maha ei laske kaloreita

Mahalaukku ei kehittynyt erottelemaan
energiamääriä vaan tuntemaan kylläisyyttä.

Hippikesä ravisteli arvojamme

Voimme kiittää nuoria kapinallisia tasa-arvosta,
suvaitsevaisuudesta ja ympäristötietoisuudesta.

 

TIEDE VASTAA

Milloin kahvi muuttuu myrkyksi?

Kuinka nopeasti tieto vanhenee?

Miksi peiton alla nukahtaa helpommin kuin vaatteet päällä?

Paljonko räkää syntyy elinaikana?

Miksi kuuma vesi pitää erilaista ääntä kuin kylmä?

Puhdistavatko kasvit huoneilmaa?

 

KIRJAT

Tähtivalo, kamera käy!

Elävä kieli lainaa muilta

Huuhaa muuttuu

 

OMAT SANAT

Tiede tarvitsi aineita

Ilma oli vanha tuttu, mutta alkutekijät puuttuivat.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Lasikaton murtaja

Pirjo Mäkelä raivasi naisille tietä tieteen maailmaan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.