”Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?” Lemminkäisen äiti ei suostunut uskomaan, että hänen poikansa oli ylittänyt rajan peruuttamattomasti. Kuva: Wikimedia / www.kalela.net

Voiko tiedoton vielä herätä, vai saako hänen elimensä käyttää muiden pelastamiseen? Rajankäynti on alkanut uudelleen.

Kun Brunswickin herttua Ferdinand vuonna 1792 haudattiin, mitään ei jätetty sattuman varaan. Hänen ruumisarkussaan oli pieni ikkuna, josta hänen kuntoaan voitiin tarkkailla, sekä hengitysputki, joka ulottui maan pinnalle. Naulauksen sijasta arkun kannessa oli sisäpuolinen lukko, jonka avaimet herttualla oli taskussaan. Kaikki nämä varokeinot laadittiin siltä varalta, ettei herttua olisikaan kuollut vaan heräisi haudassaan.

Ferdinand ei ollut huolineen yksin, vaan pelko päätyä elävältä haudatuksi oli 1700- ja 1800-lukujen joukkohysteriaa. Euroopassa levisi epidemian tavoin urbaanitarinoita ihmisistä, jotka olivat nousseet haudoistaan ja repineet käärinliinat yltään. Levottomuuteen saattoi olla syytäkin. Vuonna 1871 lääkäri Alexander Wilder kuvasi useita tapauksia, joissa ihminen oli löydetty haudasta asentoaan muuttaneena. Eräs 35-vuotias mies oli onnistunut potkaisemaan arkun takaseinän irti ja hajottamaan kannen, mutta ei ollut päässyt arkusta ulos.

Epävarmuus kuoleman edessä on ymmärrettävää. Kukaan ei ole tullut rajan takaa kertomaan, onko kuoleminen äkillinen tapahtuma vai vähittäinen prosessi. Kun teemme kuolemaa, häilymmekö hetken rajalla edestakaisin niin, että meidät voitaisiin viime hetkellä vetää takaisin, vai onko askel kuoleman puolelle aina peruuttamaton? Miten voimme tietää, että ihminen todella on ylittänyt rajan?

1700- ja 1800-luvuilla niin luonnontieteilijät kuin tavallinen kansa tunsivat näiden kysymysten äärellä niin suurta neuvottomuutta, että monet hautasivat vainajansa vasta mätänemisen merkkien ilmaannuttua. Anatomi Jacques-Bénigne Winslow kehotti varmistamaan kuoleman hieromalla vainajan ikeniin syövyttäviä aineita, ruoskimalla ihoa nokkosenvarsilla ja puhaltamalla peräsuoleen tupakansavua.

Nykyisistä huipputeknisistä välineistä huolimatta mekään emme voi tehdä muuta kuin tarkkailla elämän merkkejä ja yhteisesti sopia, milloin ne ovat sammuneet siinä määrin, että henkilöä voi kutsua kuolleeksi. Yksinkertaisimmillaan kuolema on silloin, kun sydän pysähtyy ja muut elämän merkit katoavat yksi toisensa jälkeen. Toisinaan ihmiset jäävät viivyttelemään elämän ja kuoleman välimaastoon. Mihin raja silloin vedetään?

Kuoleman määritelmä esti elinsiirtoja

Joulukuussa 1967 tapahtui jotakin sellaista, mikä nosti kuoleman rajan yhdeksi lääketieteen polttavimmista kysymyksistä. Denise Darvall, 24-vuotias musta nainen, ylitti katua Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa ja jäi auton alle. Darvall kiidätettiin sairaalaan, missä hänen elintoimintonsa saatiin vakautetuiksi. Hänen aivonsa olivat kuitenkin vahingoittuneet. Saman päivän iltana kirurgi Christiaan Barnard irrotti Darvallin sydämen ja siirsi sen potilaalleen, 54-vuo­tiaalle Louis Washkanskylle.

Barnard oli suorittanut historian ensimmäisen onnistuneen sydämensiirron. Sitä juhlittiin ensin suurena läpimurtona, mutta pian ilma oli sakeanaan kysymyksiä.

Mistä Barnard tiesi, että Darvall oli kuollut? Tuohon aikaan kuolema yleensä julistettiin, kun sydän oli pysähtynyt. Sitä ei kuitenkaan voinut odotella sydämensiirrossa. Eläinkokeet olivat osoittaneet, että jos sydän ehti pysähtyä itsekseen, siirron onnistumismahdollisuudet pienenivät merkittävästi. Sydän oli saatava rinnasta sykkivänä, mutta se oli vastoin silloista kuoleman määritelmää – ja monen maan lakia.

Barnardin tempusta alkoi pitkä keskustelu, jonka tuloksena kuolema sai uudet rajat. Elinsiirtokirurgien mielestä kuolemaksi oli määriteltävä myös tila, jossa ihminen oli muuten kuollut mutta hänen sydämensä ja muut elimet eläviä. Tällainen määritelmä saatiin aikaan, mutta elinsiirtokirurgit ja teho-osastojen lääkärit kävivät siitä kovan väännön keskenään.

Elinsiirrot nimittäin mullistivat vakavasta aivovammasta kärsivien potilaiden aseman. Kun heidän sairasvuoteensa äärellä olivat tähän asti valvoneet vain hoitava lääkäri ja omaiset, nyt sinne halusi myös elinsiirtokirurgi, jolla oli oma potilaansa ja omat intressinsä. Kun 24-vuotias Clive Haupt teki kuolemaa eteläafrikkalaisessa sairaalassa, Barnardin tiimin jäsenet kävelivät teho-osaston käytävillä kuin korppikotkat odottamassa, että hoitava lääkäri julistaisi Hauptin kuolleeksi.

Kaikki ymmärsivät, etteivät ihmiset koskaan suostuisi vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi, jos oli pelkoa siitä, että luovutus jouduttaisi heidän kuolemaansa. Niin itse asiassa tapahtuikin ensimmäisessä sydämensiirrossa. Barnard ei odottanut Darvallin sydämen pysähtymistä.

Ratkaisuksi aivokuolema

Niinpä kysymys ”milloin ihminen on kuollut” muuttui muotoon ”milloin ihminen on niin kuollut, että hänen elimensä voi poistaa”. Vastaukseksi ja ratkaisuksi tarjottiin aivokuolemaa.

Aivokuoleman määritelmä perustuu aivovasteiden täydelliseen puuttumiseen: potilas ei reagoi aivohermojen ärsyttämiseen millään tavoin, mikä osoittaa, että aivot ovat sammuksissa. Potilaassa saa esiintyä ainoastaan sellaisia refleksejä, jotka ovat peräisin selkäytimestä. Mikä tärkeintä, aivokuollut pysyy hengissä vain keinotekoisesti. Jos hänet irrotetaan hengityskoneesta, hän lakkaa hengittämästä, ja pian hänen kaikki elintoimintonsa loppuvat.

McGillin yliopiston antropologin Margaret Lockin mukaan aivokuolema antoi kuolemalle tarkan hetken. Nyt lääkärit pystyivät määrittämään rajan, jonka jälkeen tietoisuus oli peruuttamattomasti poissa ja jäljellä oli vain ihmisen kuori. Tästedes ruumista saattoi kohdella hyödykkeenä, josta elimet voitiin siirtää toisille potilaille.

Aivokuolleen haavat paranevat

Mutta onko aivokuollut kuollut? Kysymys on syvästi filosofinen, eivätkä kaikki ole vastauksesta samaa mieltä. Aivokuolleet ovat lämpimiä, he hikoilevat, ulostavat, virtsaavat ja menevät kananlihalle. Heidän haavansa paranevat. Jos vierekkäin pantaisiin kaksi tiedotonta potilasta, joista vain toinen on aivokuollut, ilman testejä olisi mahdotonta sanoa, kumpi. Jos aivokuollut on raskaana, raskaus voidaan saattaa loppuun asti. Jos aivokuollut saa sydänkohtauksen, hänet elvytetään, jotta hänen elimensä – joiden vuoksi häntä pidetään hengityskoneessa – eivät vaurioituisi.

Jos aivokuollut on jo kuollut, kuoleeko hän toisen kerran, kun hänen sydämensä poistetaan? Suurin osa niistä elämän merkeistä, joiden sammumista ihmiset ovat kuolemaa määrittäessään seuranneet, on aivokuolleilla olemassa. Jotkut ovatkin ehdottaneet, että kuoleman käsite varattaisiin koskemaan vain tapauksia, joissa verenkierto ja sen myötä muut elintoiminnot lakkaavat. Aivokuolleita voisi kutsua joksikin muuksi.

Oli aivokuollut biologisesti kuollut tai ei, käytännön kysymykset jäävät jäljelle. Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että aivokuolema on tila, josta ei ole paluuta. Jos aivokuollut jätetään hengityskoneeseen, hän makaa siinä tiedottomana, kunnes keuhkokuume tai jokin muu infektiotauti surmaa hänet. Siksi elinten poistamisessa aivokuolleilta on hyvin vähän eettisiä ongelmia.

Seuraavaksi aivokuorikuolema?

Viime vuosina on kuitenkin ehdotettu siirtoelinreservin laajentamista. Pula elimistä on pahentunut, koska lääkärit määräävät potilaitaan yhä herkemmin elinsiirtojonoihin ja koska maailma on muuttunut turvallisemmaksi niin, että yhä harvempi ihminen päätyy aivokuolleeksi. Siksi elinsiirtokirurgit ovat kääntäneet katseensa toiseen ryhmään, jota jotkut pitävät yhtä toivottomana kuin aivokuolleita: potilaisiin, jotka ovat pysyvässä vegetatiivisessa tilassa.

Vegetatiivinen tila on kuitenkin kaukana aivokuolemasta. Pysyvästi vegetatiivisten potilaiden aivorunko toimii, ja he hengittävät ilman hengityskonetta. Heidän nielu-, imu- ja yskimisrefleksinsä ovat kunnossa. He makaavat silmät auki ja voivat ajoittain itkeä, virnistää tai nauraa. Heidän uni-valverytminsä on normaali. Nyt onkin ehdotettu uutta käsitettä: aivokuorikuolema. Siinä ihminen on peruuttamattomasti tiedostamattomassa tilassa eikä tunne kipua.

Näiden potilaiden ottaminen elintenluovuttajiksi on monen tutkijan mielestä ongelmallista. Koska potilaat hengittävät ilman hengityskonetta, kyse olisi aktiivisesta eutanasiasta. Ennen kuin sellaista voidaan harkita, lääkärien pitää pystyä selvittämään, onko potilaan tietoisuus sammunut pysyvästi. Eikö ole mitään toivoa tietoisuuden palaamisesta siihen pisteeseen, että potilas voisi kuntoutua – tai edes ottaa kantaa omaan kohtaloonsa? Viime vuosina on paljastunut, etteivät vegetatiiviset potilaat aina ole niin tiedottomia kuin on ajateltu.

Diagnoosissa ei parane kiirehtiä

Kun ihminen on diagnosoitu pysyvästi vegetatiiviseksi, hänet on automaattisesti luokiteltu menetetyksi tapaukseksi. Hän saa vain perushoitoa, ja koska häntä pidetään tiedottomana, hoitohenkilökunta kohtelee häntä usein enemmän esineenä kuin ihmisenä, joka tarvitsisi kosketusta, puhetta ja huomioimista.

Asenteessa on ongelmia jo diagnoosista alkaen. Normaalisti lääkärit pyytävät potilasta esimerkiksi puristamaan kättään. Jos potilas, vaikka on selvästi valveilla, ei toistuvista yrityksistä huolimatta purista lääkärin kättä, hänen katsotaan olevan vegetatiivisessa tilassa. Jollei potilaan tila seuraavien viikkojen aikana muutu, se määritellään pysyväksi.

Tutkijoiden mielestä diagnoosin kanssa ei pitäisi hätäillä. Kun ihminen on kärsinyt massiivisen aivovaurion, voi olla lukuisia syitä, miksei hän kykene reagoimaan lääkärin käskyihin. Potilas ei ehkä kuule tai ymmärrä puhetta tai pysty lähettämään käteensä käskyjä. Tietoisuus saattaa onnettomuuden jälkeisinä kuukausina myös toistuvasti syttyä ja sammua kuin vanha loisteputki. Vakavan aivovamman jälkeen voi viedä puoli vuottakin, ennen kuin potilas osoittaa minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä.

Osalla koomapotilaista on tietoisuutta

Onko elinsiirtokirurgeilla nykytiedoin toivoa päästä käsiksi pysyvästi vegetatiivisten potilaiden elimiin? Mahdollisesti, sillä heidän katsotaan jakautuvan kahteen ryhmään: ehdottoman toivottomiin tapauksiin, joiden tietoisuus on pysyvästi sammunut, ja minimaalisesti tietoisiin potilaisiin.

Minimaalisesti tietoisten joukko on paljon suurempi kuin tähän asti on ajateltu. Sen oivaltaminen on vaatinut tutkijoilta sekä kekseliäisyyttä että vaivannäköä. Yksi yksinkertaisimmista tietoisuuden testivälineistä on ollut peili. Monet minimaalisesti tietoiset potilaat reagoivat voimakkaasti omaan peilikuvaansa. Kun peiliä siirretään puolelta toiselle, he seuraavat sitä katseellaan.

Cambridgen ja Liègen yliopistojen tutkijat ovat hiljattain hyödyntäneet aivojen magneettikuvausta sekä tunnistaakseen minimaalisesti tietoiset potilaat että kommunikoidakseen heidän kanssaan.

Tutkijat pyysivät pysyvästi vegetatiivisiksi diagnosoituja potilaita ensin kuvittelemaan, että he pelaavat tennistä. Sitten heitä pyydettiin kuvittelemaan, että he kävelevät omassa talossaan. Tennistestissä osalla potilaista havaittiin toimintaa aivojen liikesäätelyalueilla ja huonetestissä niillä alueilla, jotka säätelevät paikan hahmottamista ja suunnistamista.

Testien jälkeen tutkijat kokeilivat kaksisuuntaista viestintää. He kysyivät potilailta yksinkertaisia kysymyksiä ja kehottivat näitä vastaamaan kyllä ajattelemalla tennistä. Ei saattoi vastata ajattelemalla kävelemistä omassa talossaan. Monet vastasivat kysymyksiin oikein, mikä tarkoitti, että he olivat tietoisia ympäristöstään ja tutkijoiden kysymyksistä.

Mitä vegetatiivinen haluaisi?

Potilaiden tietoisuus herättää toiveita, mutta eri asia on, paljonko niille kertyy katetta. Tiedetään pysyvästi vegetatiivisten potilaiden joskus toipuneen lähes entiselleen, mutta suuri osa elää vuodesta toiseen  pystymättä reagoimaan ympäristöönsä tai kommunikoimaan ihmisten kanssa. Nyt, kun tutkijat pääsevät aivokuvauslaitteilla kurkistamaan yhä syvemmälle potilaiden mieleen, edessä odottavat vääjäämättömät kysymykset. Millaiseksi potilaat kokevat elämänsä? Onko se jokapäiväistä tuskaa? Vai rauhallista harmoniaa? Jos heidän tilanteeseensa ei ole tiedossa muutosta, haluavatko he elää? Vai haluaisivatko he kuolla? Entä suostuisivatko he vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi?

Mitä tahansa potilaat näihin kysymyksiin vastaavatkin, yksi asia on varmaa. He ovat se ryhmä, jossa kuoleman rajat seuraavaksi neuvotellaan uusiksi. Silloin meidän on oltava tarkkana omien asenteidemme kanssa. Marylandin yliopiston tutkijat nimittäin osoittivat pari vuotta sitten, että ihmiset kokevat vegetatiiviset potilaat kuolleemmiksi kuin kuolleet.

Tutkimuksessa koehenkilöt lukivat tarinan Davidista, joka vammautuu auto-onnettomuudessa. Tarinan yhdessä versiossa David kuolee, toisessa hän joutuu pysyvään vegetatiiviseen tilaan. Tämän jälkeen ihmiset vastasivat kuuteen Davidin mielentilaa koskevaan väittämään. Tulokset osoittivat, että ihmisten mielestä kuollut David – mutta ei vegetatiivinen David – kykeni vaikuttamaan tilanteeseensa, tiesi eron oikean ja väärän välillä, muisti tapahtumia elämästään, tunsi emootioita ja omasi persoonallisuuden.

Järjenvastaisilta vaikuttavat tulokset kielivät luultavasti siitä, että on vaikea kuvitella kuolemaa kuvittelematta samalla sielua. Kuten kreikkalaiset filosofit ajattelivat, kuolema ei ole vain välttämätön paha vaan joissakin tapauksissa vapautus, ovi ulos sietämättömästä tilanteesta. Marylandin yliopiston tutkimuksessa ihmiset luultavasti kokivat, että kuolleet olivat kulkeneet ovesta vapauteen ja kykenivät siksi jotenkin hallitsemaan omaa tilannettaan. Vegetatiivisten potilaiden sielu sen sijaan näytti jääneen vangiksi mykkään ruumiiseen, jossa se ei kyennyt ilmaisemaan ajatuksiaan, halujaan ja tarpeitaan.

Vegetatiivinen tila sotii kaikkea sitä vastaan, minkä me koemme arvokkaaksi, joten voimme olla helposti taipuvaisia päästämään sielut vapauteen. Siksi on tärkeää, että eutanasiaa ja elintenluovutusta koskevissa päätöksissä pääsemme ensin kuulemaan vegetatiivisia potilaita itseään.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 7/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Kuka pilasi mökkijärven?

Ruskeasta tulee Suomen järvien perusväri.
Syy löytyy ilmasta.

 

PÄÄUUTISET

Meillä on 13 salaisuutta

Viittä niistä emme ole koskaan kertoneet kenellekään.

Jättiläislisko paljastui antibioottivarastoksi

Komodonvaraanin veri pursuaa bakteerien tappajia.

Lajimme vanheni puolella

Nykyihmisiä eli Afrikassa jo 300 000 vuotta sitten.

Pimeä energia piilee tyhjiössä

Pienenpienet värähtelyt kiihdyttävät avaruuden laajenemista.

 

ARTIKKELIT

Oma maku joka suussa

Jos ei tee mieli mansioita, kantanet geeniä,
joka herkistää marjan happamille aromeille.

Kärpäsenä katossa

Kesän kiusa on omintakeinen pikku siivekäs.

Terveyssota saunasta

Suomalaistutkijat ovat urakalla ampuneet alas
ulkomaiden kohu-uutisia kylpemisen vaaroista.

Fuusioreaktori tahkoaa energiaa kuin Aurinko

Tähtemme voimalatekniikkaa on tutkittu yli 60 vuotta,
mutta ratkottavaa riittää, ennen kuin ensimmäinen tosi
koetus alkaa vuonna 2025.

Mökkituliainen maksaa vaivan

Koruttomat olot korostavat kohteliaisuutta.

10 koukuttavaa kesäkirjaa

Poimi lomalukemista tieteen ystävien suosikeista.

Suomen unohdettu Edison

Maailmanluokan keksijä kehitti äänielokuvan
ja kaavaili matkapuhelintakin jo vuonna 1917.

 

TIEDE VASTAA

Miksi eksynyt kiertää kehää?

Kuinka tehokkaasti sydän pumppaa?

Mitä jos maapallolla olisi kaksi kuuta?

Miten kalat ovat levinneet järviin?

Onko mätäkuu totta?

Kauanko kesäloma vaikuttaa?

 

OMAT SANAT

Kirja pääsi kansiin

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Puolikas nobelisti

Ragnar Granit palkittiin Suomessa tehdyistä
löydöistä Ruotsissa.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

Kesänviettoon kuuluu itsensä hemmottelu, ja moni tekee sen lukemalla. Mikä olisikaan leppoisana hellepäivänä sen mukavampaa kuin rentoutua lepotuolissa, siemailla virkistävää juomaa ja ottaa käteen hyvä kirja.

Kirjat ovat tulleet suomalaisten elämään jo keskiajalla. Niitä näki kirkon alttarilla sekä pappien ja pyhimyspatsaiden käsissä. Harvat niitä osasivat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa, mutta kirjoiksi ne kuitenkin osattiin tunnistaa ja nimittää.

Kirja-sana esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, myös kantasuomessa, mutta merkitykset vaihtelevat. Ilmeisesti se on alkuaan tarkoittanut neulottua tai piirrettyä kuviota. Tästä muistuttavat johdokset kirjailla ja kirjoa.

Suomen eteläisessä sukukielessä virossa kirjaa sanotaan raamatuksi. Tämä on venäläinen laina, joka on viron kautta levinnyt myös suomeen. Vanhassa kirjakielessä sitä on käytetty yleisesti kirjan merkityksessä, ja vasta myöhemmin se on täsmentynyt tietyn pyhän kirjakokoelman erisnimeksi.

Tästä puolestaan käytettiin nimitystä Biblia ennen kuin se vaihdettiin Raamatuksi 1800-luvulla. Biblia on kreikkaa ja merkitsee kirjoja monikossa. Sanan taustalla on muinaisen foinikialaisen kaupungin nimi Byblos. Sen satamasta laivattiin maailmalle kirjoitusalustana käytettyä papyrusta.

Kirjain on uudissana, jonka on keksinyt E. A. Ingman vuonna 1834. Sitä ennen kirjaimia nimitettiin ruotsin bokstav-sanasta väännetyillä vastineilla, kuten pokstaavi tai puustavi.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja Antti Lizelius tarjosi käyttöön sananmukaista suomennosta kirjansauva, mutta se ei saanut kannatusta.

Lehti on vanha indoeurooppalainen laina, joka alun perin on tarkoittanut kasvin lehteä.

Merkityksen laajenemiselle ovat tarjonneet mallia latinan folium ja ruotsin blad, joilla on jo aiemmin ollut molemmat merkitykset. Vanhassa kirjasuomessa käytettiin lainasanaa plati ennen kuin edellä mainittu Lizelius otti käyttöön lehti-sanan sen rinnalla.

Lukea on vanha perintösana, joka on merkinnyt alkuaan laskemista tai luettelemista. Ulkoluku on ollut muistista luettelemista, sisälukua opeteltiin piispa Gezeliuksen johdolla 1600-luvun loppupuolella. Niistä ajoista muistuttaa sananlasku: Lue poikani kirja, kyllä kirja palkan maksaa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

Kyllä pisti
Kyllä pisti
81.0%
Ei, en ole hyttystä vielä nähnyt tai kuullutkaan
Ei, en ole hyttystä vielä nähnyt tai kuullutkaan
11.8%
Ei, ehdin torjua sen viime tipassa
Ei, ehdin torjua sen viime tipassa
7.1%
Ääniä yhteensä: 211