Säästää luontoa. Säästääkö se?

Teksti: Mikko Puttonen

Säästää luontoa. Säästääkö se?

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2012

Kaikissa viljelytavoissa pellolle toimitetaan ravinteita muodossa tai toisessa, jotta viljelykasvit saisivat puhtia kasvuunsa. Osa typestä ja fosforista kuitenkin huuhtoutuu veden mukana järviin, jokiin ja mereen. Sen seurauksena vedet rehevöityvät. Tätä pidetään maatalouden pahimpana ympäristöhaittana.

Tavanomaisessa maataloudessa viljelijä levittää pelloille teollisesti valmistettuja väkilannoitteita sekä kotieläinten lantaa. Luomussa keinotekoiset lannoitteet on kielletty, ja niiden sijasta käytetään lantaa sekä typpeä sitovia kasveja, kuten apilaa. Ne muokataan maan sisään, mistä viljelykasvit voivat hyödyntää typen kasvuunsa.

Kumpi tapa lannoittaa tuottaa vähemmän typpipäästöjä?

Tulos riippuu laskentatavasta. Tutkimukset osoittavat, että luomumailta valuu hehtaaria kohti selvästi vähemmän typpeä kuin tavanomaiselta pellolta. Kuitenkin etu lähes häviää, jos päästöt lasketaan tuotosta kohti. Luomumenetelmä näet antaa pienemmät sadot.

Päästövertailua ovat Suomessa tehneet MTT:n tutkijat Toholammin ja Jokioisten koetiloilla jo yli kymmenen vuotta. Tutkimuksen luomupalstoilta huuhtoutui hehtaaria kohden 11–29 prosenttia vähemmän typpeä kuin tavanomaisilta. Sadot jäivät kuitenkin niistä jälkeen 12–40 prosenttia.

Kokeissa ei edes otettu huomioon, että luomukiertoon kuuluvat avokesantojaksot. Niinä pelto ei tuota satoa lainkaan mutta typpeä huutoutuu tavallista enemmän, koska sitä pellosta ottavat kasvit puuttuvat. Siksi avokesannointikin kaventaa luomun päästöetumatkaa.

MTT:n professorin Eila Turtolan mukaan luomun suurin etu on kotieläinten lannan tarkka hyödynnys. Luomuun kuuluu kasvinviljelyn ja karjanpidon yhdistäminen, jolloin lanta on helppo kierrättää takaisin pellolle kasvien ravinteeksi.

Lanta olisi syytä saada tehokkaampaan käyttöön myös tavanomaisessa tuotannossa, mutta siinä Suomi on jakautunut selvästi vilja- ja kotieläinalueisiin. Kotieläintiloilla lantaa on liiankin kanssa, samalla kun viljanviljelyssä joudutaan turvautumaan lannoitteisiin.

Luomulehmä ekoa, samoin tavallinen ruis

Ilmastonmuutoksesta huolehtiva kansalainen juo luomumaitoa ja syö luomukinkkua mutta nauttii niiden kanssa tavallista ruisleipää. Näin voi päätellä suomalaisista tutkimuksista, joissa on vertailtu näiden elintarvikkeiden aiheuttamia hiilijalanjälkiä.

Maidon tuotannossa luomu säästää ilmastoa enemmän kuin tavanomainen. Suomen ympäristökeskuksen Syken erikoistutkija Juha Grönroos työtovereineen on laatinut elinkaariarvion, jonka mukaan maitolitraa kohti pääsee tavanomaisessa tuotannossa puolet enemmän kasvihuonekaasuja kuin luomussa. Syynä on suurempi lannoitemäärä ja siitä aiheutuvat typpioksiduulipäästöt.

Laskelma puhuu Grönroosin mukaan luomunaudanlihankin puolesta. Luomu voitti myös, kun Esa Aro-Heinilä vertasi MTT:ssä tavallisen ja luomujoulukinkun ekotehokkuutta. Kymmenkiloisen luomukinkun tuottamiseen kuluu viitisen prosenttia vähemmän energiaa kuin peruskinkun.

Tavanomaisen kinkun ekotehokkuutta rasittavat kemialliset lannoitteet ja rehuna käytetyn soijapavun pitkä kuljetusmatka Yhdysvalloista. Luomun ekotehokkuutta taas nakertaa 30 prosenttia tavanomaista pienempi rehusato. Lisäksi luomusiat vievät enemmän tilaa.

Tavanomaisesti tuotetusta ruisleivästä on puolestaan ilmastolle vähemmän haittaa kuin luomusta, selvisi Grönroosin ja kollegoiden tekemästä elinkaariarviosta. Luomuruisleipäkilon valmistuksessa ilmoille pääsee jonkin verran enemmän kasvihuonekaasuja kuin tavallisen leivän tuotannossa.

Syynä ovat luomurukiin heikommat sadot. Vaikka päästöt ovat luomuviljelyssä hehtaaria kohden pienemmät, tilanne kääntyy luomun tappioksi, kun päästöt lasketaan tuotosta kohti ja otetaan huomioon viherlannoitusjaksot päästöineen.

Maailmalla tehdyissä tutkimuksissa luomuviljely pärjää hyvin, kun päästöt lasketaan hehtaarilta, mutta etu tuppaa katoamaan tuotokseen suhteutettuna. Tällaisia tuloksia on sekä vilja- että karjatiloilta.

Luomutilan hiilijalanjälkeä pienentää se, ettei teollisesti valmistettuja lannoitteita käytetä. Ilmastokuormaa taas kasvattaa rikkakasvien torjunta koneellisella maanmuokkauksella sekä karjan kuitupitoisempi rehu, joka saa eläimet tupruttamaan enemmän metaania sisuksistaan.

Kasvien runsaus siunaus ja kiusa

Luomupelloilla kuhisee tavallista enemmän ja monipuolisempaa elämää. Useista erillisistä tutkimuksista tehdyn analyysin mukaan lajimäärä luomupelloilla on keskimäärin 30 prosenttia ja eliörunsaus 50 prosenttia suurempi kuin tavanomaisilla pelloilla.

Moninaisuus näkyy etupäässä pellolla ja sen kasvivalikoimassa. Juuri pellollahan tavanomaisen viljelyn torjunta-aineet tekevät hävitystään. Pientareille niitä ei saa Suomessa ruiskuttaa.

Myös luomun monipuolisempi viljelykierto sallii useampien kasvien kukoistaa. Viljan kanssa vuorottelee apilaa tai muuta nurmea, mutta tavanomaisessa viljelyssä pelloilla kasvaa useammin samaa kasvia vuodesta toiseen.

Peltokasvien moninaisuus ei ole vain siunaus, sillä se tietää myös rikkakasvien runsautta. Luomufarmareita onkin siirtynyt takaisin tavanomaiseen viljelyyn, kun he ovat väsyneet taistelemaan rikkakasveja vastaan.

Valuuko kasvimyrkky vesistöihin?

Luomussa vältetään siis kemiallisia torjunta-aineita, mutta Suomessa ei ole pidetty tarpeellisena huolestua ympäristön torjunta-ainejäämistä tavanomaisessakaan viljelyssä. Rikkakasvien torjunta-aineita käytetään nimittäin meillä vähemmän kuin eteläisemmissä maissa, ja helpoimmin huuhtoutuvat aineet on kielletty.

Luomu saattaa kuitenkin olla hieman tavanomaista turvallisempaa siksi, että luomussa ei käytetä glyfosaattia. Se on suosituin kasvintorjunta-aine, ja sitä on pidetty harmittomana, mutta se ei hajoakaan maaperässä niin helposti kuin on luultu. Esimerkiksi kuivuuden takia sitä voi jäädä maaperään. Riskinä on, että sitä voi huuhtoutua vesistöihin ja kulkeutua eliöihin ja ihmisiin. – Glyfosaatista ei tiedetä tarpeeksi, sanoo professori Eila Turtola.

– Jos se osoittautuu riskiksi, sitä ei ole helppo korvata millään. Pari vuotta sitten argentiinalainen tutkimusryhmä havaitsi glyfosaatin vaurioittavan sammakon alkioita. Ainetta valmistava yhtiö Monsanto vastasi, että tutkimuksessa käytetyt annokset ovat epärealistisia ja että samoilla pitoisuuksilla myös kofeiini aiheuttaa epämuodostumia kanan alkioissa.

Kuhinaa tavallisillakin pelloilla

Villien kasvien lisäksi luomupelloilta löytyy enemmän lintuja sekä niveljalkaisia, kuten perhosia ja hämähäkkejä, kertovat maailmalla tehdyt tutkimukset.

Lintujen määrään ja kirjoon näyttää kuitenkin vaikuttavan enemmän tilojen koko kuin viljelytapa: siivekkäät pitävät pienestä. Luomutilatkin voivat olla isoja.

Suomessa tulokset luomun puolesta eivät ole niin ilmeiset kuin muualla. Rikkakasvit kyllä kukoistavat, mutta hyönteisille ja linnuille koituvista hyödyistä on vähemmän näyttöä.

Pientareilla pörräävien kimalaisten ja perhosten lajimäärissä ei ole havaittu mainittavia eroja. Siivekkäitä lajeja kiinnostaa enemmänkin se, mitä on pellon ulkopuolella, kuin mitä löytyy pelloilta. Pientareet taas eivät luomutilojen liepeillä eroa tavanomaisten peltojen ympäristöstä.

Lintuja lentelee yhtä paljon luomupeltojen kuin tavallisten yllä. Poikkeuksena ovat töyhtöhyyppä ja kiuru, jotka pesivät pelloille. Nämä hyötyvät kesannoista, jotka kuuluvat luomun viljelykiertoon.

Maakiitäjäiskuoriaisille on havaittu kelpaavan pellon kuin pellon. Nekin tosin pitävät viherkesannosta.

Myös tavanomaisessa viljelyssä voi lisätä luonnon monimuotoisuutta, muistuttaa erikoistutkija Terho Hyvönen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta MTT:stä. Ympäristötuilla viljelijöitä voidaan kannustaa pitämään peltoja viherkesannolla, mistä monenlaiset eläväiset ilahtuvat.

Suorakylvö on yksi tavanomaisen viljelyn muoto, josta esimerkiksi lierot tykkäävät. Suorakylvössä maata ei muokata, joten lierot voivat rauhassa kaivella käytäviään. Menetelmän varjopuolena on kasvinsuojeluaineiden runsas käyttö.

Voi torjua maan köyhtymistä

Maaperä pitää siitä, että siihen on sekoittunut runsaasti eloperäistä ainesta. Näin ravittu maa torjuu eroosiota ja tarjoaa­ oivan ympäristön eliöille. Orgaanisen aineksen mukana hautautunut hiili on myös poissa ilmakehää lämmittämästä. Gentin yliopiston tutkijoiden mukaan luomupelto sisältää keskimäärin 6,4 prosenttia runsaammin eloperäistä ainesta kuin tavanomaisesti viljelty pelto.

Maaperä vahvistuu luomuviljelyssä käytetystä viherlannoituksesta. Koska väkilannoitteita ei käytetä, viljelykasvien kasvua ryydittävä typpi pitää upottaa peltoon muilla keinoin: levittämällä lantaa sekä kasvattamalla typpeä ilmasta nappaavia kasveja.

Esimerkiksi viisivuotiseen luomun viljelykiertoon kuuluu pitää pelto pari kolme vuotta kasvamassa typpeä sitovaa apilaa ja nurmea. Kun pelto kynnettään, kasvipeite kääntyy maan sisään. Näin maahan kertyy eloperäistä ainesta.

Luomun etu tavanomaiseen viljelyyn nähden on havaittu ulkomaisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi monin paikoin Euroopassa on havahduttu maaperän köyhtymiseen.

Sen sijaan Suomessa viljelytapojen ei ole havaittu vaikuttavan maaperään eri tavoin eikä maaperäeliöstössä ole havaittu suuria eroja luomun eduksi. Mullassa viihtyvät ötökät pitävät siitä, että maassa on paljon eloperäistä ainesta, ja sitä Suomen peltomaissa riittää, olipa kyse tavanomaisesta tai luomupellosta.

Luomun edut:typen sidonta +maidon ekotehokkuus +ruisleivän ekotehokkuus −torjunta-aineiden vähyys +Linnut maailmalla +Suomessa 0Maaperä maailmalla +Suomessa 0

Luomutuotannossa ei käytetä kemiallisia torjunta-aineita eikä teollisesti valmistettujalannoitteita.

Lähteitä: Professori Eila Turtola, MTT, erikoistutkija Terho Hyvönen, MTT, erikoistutkija Juha Grönroos, Syke, Luomu 50 -raportti. MTT 2012

Koen Mondelaers, Joris Aertsens ja Guido Van Huylenbroeck, A meta-analysis of the differences in environmental impacts between organic and conventional farming. British Food Journal 2009

Maatalouden tuotantotavat ja ympäristö. Syke 2000

Luomupellot suomessa Viljelyalasta 8 %, 182 000 hehtaaria.Noin 4 000 luomutilaa, 6 % kaikista maatiloista.Siirtymä tavallisesta pellosta luomuksi vie kolme kasvukautta. Jos koko maa ruokittaisiin luomusti, tarvittaisiin peltoa 2,2 miljoonaa hehtaaria. Se on lähes koko nykyinen peltopinta-ala ja 600 000 hehtaaria enemmän kuin tavanomaisessa tuotannossa.

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017