Yleensä luottamus muistiin on sekä luja että harhainen.

Teksti: Jani Kaaro

Yleensä luottamus muistiin on sekä luja että harhainen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Vuonna 1902 eräässä Berliinin yliopiston luentosalissa sattui kummia. Kaksi opiskelijaa ajautui kiivaaseen sanasotaan, joka yltyi käsikähmäksi. Professori ryntäsi nuorukaisten väliin, jolloin taistelu vain yltyi, ja sitten kajahti laukaus. Tilanne rauhoittui, ja ampujaksi epäilty vietiin salista pois.

Kenenkään henki ei ollut vaarassa, sillä kyseessä oli yliopiston kriminologian professorin Franz von Lisztin järjestämä koe. Siinä järkyttyneitä silminnäkijöitä pyydettiin kuvailemaan mahdollisimman yksityiskohtaisesti, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Kuvauksia vertailtiin käsikirjoitukseen, jota kiistan näyttelijät olivat seuranneet pilkuntarkasti.

Tulokset antoivat järkyttävän kuvan silminnäkijätodistusten epäluotettavuudesta. Tarkimmatkin katselijat muistivat väärin yli 25 prosenttia tapahtumista. Pahimmissa tapauksissa erehtymisprosentti oli 80.

Näkijä uskoo muistikuviinsa

Lisztin kokeesta on yli sata vuotta, mutta silminnäkijätodistusten ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Nuo ongelmat johtuvat siitä, että tunne oman kokemuksen vankkuudesta on tavattoman voimakas. "Uskon, kun näen", kuten on tapana sanoa. Voimme unohtaa Suomen itsenäisyyspäivän tai puhelinnumeromme, mutta kun olemme itse kokeneet jotakin, luotamme muistikuvaamme.

Vakavin osoitus katteettomasta muistiin uskomisesta ovat ne lukuisat ihmiset, jotka ovat joutuneet vankilaan virheellisen silminnäkijätodistuksen vuoksi. Riippumattomien asianajajien perustaman Innocence Projectin mukaan suurin osa Yhdysvalloissa syyttöminä tuomituista on päätynyt selliin juuri tästä syystä.

Kuva piirtyy, luultiin pitkään

Osa taloustieteilijöistä saattaa edelleen uskoa rationaalisia päätöksiä tekevään ihmiseen, mutta neurotieteet ovat viime vuosina osoittaneet, miten nolon epärationaalista ihmisen käyttäytyminen on. Mielemme on täynnä ansakuoppia ja sokeita pisteitä, ja pahimpia näistä on muistimme.

Platonin ajoista lähtien ihmiset ovat ajatelleet muistia eräänlaisena muuttumattomana dokumenttina. Kreikassa 300-luvulla eaa. filosofoinut Platon vertasi muistia vahatauluun, johon kokemukset piirtävät merkkinsä. Halutessamme voimme "noutaa" muistikuvan tietoisuuteemme ja tarkistaa, mitä tiettynä hetkenä tapahtui.

Tätä näkemystä vahvisti pitkään vallalla ollut käsitys "salamavalomuistista". Sen mukaan muistikuva piirtyy sokeeraavissa tilanteissa valokuvan lailla ja säilyy tarkkana koko elämämme ajan. Esimerkiksi monet yhdysvaltalaiset väittävät yhä muistavansa kuin eilispäivän, mitä he tekivät 22.11.1963 kuullessaan presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Mutta ihminen ei muista niin

Mitä ihmiset sitten kuvittelevatkin muistavansa, salamavalomuistia ei ole olemassa. Tämän osoitti tutkimuksissaan ensimmäisenä yhdysvaltalaisen Emoryn yliopiston professori Ulric Neisser.

Neisser tarttui testaustilaisuuteen vuonna 1986, kun Challenger-sukkula räjähti. Hän pyysi oppilaitaan kertomaan onnettomuudesta ensin päivää sen jälkeen ja sitten kolmen vuoden päästä uudestaan. Versiot näyttivät niin erilaisilta kuin ne olisi kirjoittanut eri henkilö. Vain seitsemällä prosentilla uusi kertomus vastasi alkuperäistä. Puolella kirjoittajista uusi versio poikkesi vanhasta kahdessa kolmasosassa yksityiskohdista, ja joka neljännellä kaikki yksityiskohdat olivat uudessa versiossa erilaisia.

Neisserin koehenkilöiden muisti toimi ilmeisen vastaavasti kuin George Orwellin romaanin 1984 päähenkilö Winston Smith, joka päivitti Totuusministeriön virkailijana vanhoja sanomalehtiä vastaamaan nykytodellisuutta. Sitä mukaa kun koehenkilöt unohtivat tosiasioita, he täyttivät tyhjät kohdat uusilla, ja lopputulos oli enemmän sepitettä kuin todellinen muistikuva. Silti ihmiset kokivat nykyisen muistikuvansa oikeaksi ja hämmästelivät kolmen vuoden takaista. "Tunnistan kyllä käsialani, mutta en voi uskoa, että minä olen kirjoittanut noin", totesi yksi koehenkilöistä.

Muiden vihjeet muuttavat

Emme muista kovin luotettavasti edes muutaman päivän takaisia tapahtumia. Helposti meitä horjuttavat pienet vihjeet, ystävien sanomiset ja ulkopuolisten mielipiteet.

Hyvän esimerkin tästä ilmiöstä antaa israelilaisen Weizmann-instituutin tuore tutkimus, joka on kuin von Lisztin kokeen moderni toisinto. Siinä vapaaehtoiset jaettiin viiden hengen ryhmiin, joden kukin jäsen katsoi saman dokumentin rikollisen pidätystilanteesta ja parin päivän päästä vastasi dokumenttia koskevaan muistitestiin. Neljän päivän päästä koehenkilöiden aivoja kuvattiin, ja samalla he vastasivat uusiin kysymyksiin dokumentista.

Ennen aivokuvauksia koehenkilöitä odotti yllätys. Heille näytettiin ryhmän muiden jäsenten vastauksia samoihin kysymyksiin. Todellisuudessa vastaukset oli kuitenkin laatinut tutkija ja tarkoituksella dokumenttia vääristeleviksi. Kun vapaaehtoiset tämän jälkeen vastasivat kysymyksiin, 70 prosenttia heistä vastasi samalla tavoin väärin.

Koska tutkijat eivät voineet olla varmoja, vastasivatko vapaaehtoiset samoin ryhmäpaineen vuoksi vai koska he oikeasti muistivat tapahtumat väärin, heidät kutsuttiin takaisin laboratorioon vielä uuteen testiin. Nyt heille kerrottiin, etteivät vastaukset olleet muiden ryhmäläisten laatimia vaan tietokoneen satunnaisesti valitsemia. Tämän jälkeen 40 prosenttia vastasi edelleen väärin, mikä viittasi siihen, että luetut vastaukset olivat vaikuttaneet käsitykseen dokumentin tapahtumista. Koehenkilöille oli kehittynyt valemuistoja, joita he pitivät oikeina.

Syyllisyydentunne harhauttaa

Samasta valemuistoilmiöstä mutta toisesta näkökulmasta kertovat myös yhdysvaltalaisen Williams Collegen professorin Saul M. Kassinin tutkimukset. Hän on osoittanut, että täysin syyttömät ihmiset ovat kevein perustein valmiita myöntämään syyllisyytensä ja uskomaan siihen itse.

Kassinin koehenkilöt luulivat osallistuvansa reaktionopeuden tutkimukseen, ja heidän piti näpytellä tietokonetta tutkijan ohjeiden mukaan. Heitä varotettiin ankarasti painamasta Alt-näppäintä, koska silloin systeemi romahtaisi ja kaikki tiedot hukattaisiin.

Systeemi oli kuitenkin ohjelmoitu romahtamaan omin päin, ja sellaisella hetkellä huoneeseen astui tutkimuksen johtaja. Hän esitti harmistunutta ja vihaista ja syytti koehenkilöä Altin painamisesta. Hämmästyttävästi jopa joka neljäs myönsi syyllisyytensä, vaikkei ollut painanut näppäintä. Jos syytökseen yhtyi "silminnäkijä", syyllisyytensä myönsi 80 prosenttia. Koko tutkimuksen aikana kuitenkin vain yksi koehenkilö painoi Altia oikeasti.

Kassin on osoittanut, että koehenkilöt tunnustavat muustakin syystä kuin vain päästäkseen irti nolosta tilanteesta. Heidän myöhemmistä puheistaan kuulee, että he ovat sisäistäneet syyllisyytensä ja sepittäneet tilanteesta senmukaisen tarinan. Syyllisyydentunne on siis muuttanut heidän muistikuviaan, ja he uskovat sepityksiinsä.

Valemuisto tuntuu aidolta

Kenties noloimpia esimerkkejä muistojemme epäluotettavuudesta ovat tutkimukset, joissa ihmisten mieleen on istutettu valemuisto keksitystä tilanteesta. Washingtonin yliopiston professorin Elizabeth Loftusin klassisessa kokeessa jotkut saatiin muistamaan, että he olivat lapsena eksyneet ostoskeskukseen, vaikkei sellaista ollut tapahtunut.

Koehenkilöiden suvun avulla tutkijat perehtyivät heidän lapsuuteensa. Sitten tutkijat valmistivat kullekin koehenkilölle oman paperin, johon oli kirjattu parilla virkkeellä kolme todellista ja yksi kuviteltu lapsuudentapahtuma. Kuvitellussa tapahtumassa koehenkilö on eksynyt ostoskeskukseen viisivuotiaana ja alkanut itkeä, ja vieras ihminen on auttanut häntä löytämään vanhempansa. Vapaaehtoisten piti vastata, muistivatko he tapahtumat, ja kertoa kaikki, mitä he niistä muistivat.

Paperin luettuaan lähes 70 prosenttia koehenkilöistä muisti todelliset tapahtumat ainakin osin. Lisäksi seitsemän prosenttia katsoi ensimmäisellä lukukerralla muistavansa pätkiä kuvitellusta tapahtumasta. Toisella tapaamisella koehenkilöiden muisti oli "virkistynyt", ja nyt joka neljäs muisti kuvitellun tapahtuman. Kun heille kerrottiin, ettei sellaista ollut koskaan sattunut, jotkut eivät suostuneet uskomaan, koska he muistivat sen niin elävästi.

Muisti on muokkausväline

Tutkimusten perusteella todellisuudentajumme siis huojuu herkästi ja muisti on pikemminkin väline todellisuuden muokkaamiseen kuin dokumentti sen tallentamiseen.

Tämä vaikuttaa sekä käsityksiimme todistajien painoarvosta oikeussalissa että aivan arkiseen elämäämme. Kuinka monesti olemmekaan riidelleet läheisemme kanssa jostakin kymmenen vuoden tai kymmenen päivän takaisesta tapahtumasta, jonka muistamme eri tavoin mutta kumpikin omasta mielestään oikein.

Erehtyminen voi olla inhimillistä, mutta vielä inhimillisempää on kuvitella olevansa silloinkin oikeassa.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Miksi muistamme väärin?

Aivojemme tietojenkäsittelykapasiteettia kehutaan tähtitieteelliseksi. Miksi muistimme sitten tekee niin paljon virheitä?

– Mitään yleisesti hyväksyttyä vastausta ei ole, sanoo psykologian professori Antti Revonsuo Turun yliopistosta. Tutkijat ovat selvittäneet niin kiihkeästi sitä, miten aivot erehtyvät, että harva on ehtinyt miettiä, miksi ne erehtyvät.

Revonsuo tarjoaa kuitenkin joitakin näkemyksiä pohdittaviksi.

– Näyttää siltä, että uskomusjärjestelmämme painottaa nykyhetken todisteita vanhan muistitiedon kustannuksella ja samaa tapahtumaa koskevaa, muilta tulevaa informaatiota omien muistikuvien kustannuksella.

Jotkut tutkijat ovat viime vuosina kiinnittäneet huomiota muistin yhteisöllisyyteen. Esimerkiksi 9/11-tapahtumien jälkeen asioiden muistamisesta tuli Yhdysvalloissa lähes kansalaisvelvollisuus. Kun kyse oli kansallisesta traumasta, ihmisille oli tärkeää, että asia muistettiin yhdenmukaisesti.

Samoin varhaisissa ihmisyhteisöissä valtavirtaa vasten muistaminen saattoi koitua ihmisille kohtalokkaaksi.

– Ratkaisujen tekeminen yksin, sosiaalisen ryhmän tiedoista piittaamatta tai niiden vastaisesti sekä pelkkään muistiin luottaminen on saattanut olla kehno selviytymisstrategia, Revonsuo sanoo. 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25744
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.