Makuasioista ei voi kiistellä, sanotaan. Nyt geenit osoittavat, että fraasi pitää paikkansa. Makea ei ole kaikille yhtä makeaa, ja karvas erottelee ihmisiä kuin sormenjälki.

Teksti: Jani Kaaro

Olemme tottuneet ajattelemaan, että söimme sitten suklaata, makkaraa tai hienointa tryffeliä, makukokemuksemme syntyy muutamasta perusmausta. Se, mitä maistamme, koostuu makeasta, suolaisesta, happamasta, karvaasta ja umamista, lihaisaksi sanotusta natriumglutamaatista – samaan tapaan kuin television värimaailma muodostuu vain kolmesta perusväristä. Käsitystä on kuitenkin viime vuosina jouduttu tarkistamaan. Perusmakuja voi olla enemmän kuin viisi, emmekä nykyistenkään kanssa elä kaikki samassa makumaailmassa.

Makea ja meetvursti lähekkäin

Makuaistimus syntyy, kun makumolekyyli sujahtaa oikean makuaistinsolun makureseptoriin. Maun voimakkuus on kiinni siitä, miten vahvasti makumolekyyli reseptoriinsa sitoutuu. Esimerkiksi keinotekoisten makeutusaineiden molekyylit kiinnittyvät makeareseptoriin sokeria vahvemmin ja maistuvat siksi moninkertaisesti makeammilta kuin sokeri. Juuri makeareseptoria koodaavat geenit olivat ensimmäiset tunnistetut makugeenit. Löydön tekivät samanaikaisesti New Yorkin yliopiston Robert Margolskee ja Howard Hughesin lääketieteellisen instituutin Linda Buck vuonna 2001. Kummankin tutkijan ryhmä vertaili kahta hiirikantaa, joista toinen oli normaali, toiselta puuttui kyky maistaa makeaa.Geenien haarukoiminen osoitti, että makean maistamista ohjaa kaksi geeniä, T1r2 ja T1r3. Kun niiden koodaamat proteiinit yhdistyvät, muodostuu makureseptori, joka lassoaa suuria sokerimolekyylejä.Samaan geeniperheeseen kuuluu myös kolmas jäsen, T1r1, ja se tuotti tutkijoille yllätyksen. Kun se pariutuu T1r3:n kanssa, reseptori ei aistikaan makeaa vaan viidettä perusmakua umamia. Umamireseptorit rekisteröivät aminohappoja, etenkin glutamaattia, jota on esimerkiksi lihassa. Oli odottamatonta, että näin pieni muutos proteiinien järjestyksessä johtaa täysin toisenlaisen maun aistimiseen.

Karvas viesti myrkyistä

Karvaiden makujen tutkimus alkoi puolivahingossa jo 1930-luvulla. DuPontin laboratoriossa työskennellyt tutkija Arthur L. Fox  kaatoi valkoista jauhetta pullosta toiseen ja pölläytti sitä myös ilmaan. Foxin kollega C. E. Norrling valitti, että jauhe maistui kitkerältä. Fox ei maistanut mitään. Hän päätti tutkia asiaa ja havaitsi, että kyky maistaa fenyylitiokarbamidia eli ptc:tä todella vaihtelee ihmisestä toiseen. Nykyään tiedetään, että syy löytyy karvasreseptorista Tas2r38. Joillakin reseptoria ohjaava geeni on muuntunut niin, että reseptori on menettänyt kykynsä tunnistaa ptc:tä.Karvasreseptorit ovat erikoistuneet havaitsemaan myrkkyjä, joita kasvit tuottavat puolustautuakseen kasvinsyöjiltä. Koska ihmiskunta on liottanut, paistanut ja keittänyt kasviravintoaan satojatuhansia vuosia, tutkijat ajattelivat vielä hiljattain, ettei kasvimyrkyillä ole ollut merkittävää sijaa evoluutiossamme. Uudet tutkimukset kuitenkin osoittavat, että asia on päinvastoin. Ihmisten on välttämättä täytynyt erottaa myrkylliset kasvit syötävistä, ja tämä näkyy perimässämme. Karvaita makuja tunnistavaan geeniperheeseen, joka kantaa nimeä Tas2r, kuuluu 25–30 geeniä, jotka vielä muuntelevat poikkeuksellisen paljon, enemmän kuin mikään muu alue genomissamme. Arvatenkin muuntelu heijastelee kunkin väestön sopeutumista oman elinympäristönsä kasvimyrkkyihin.  Hyvän todisteen tästä tarjoaa esimerkiksi Tas2r16-geeni, joka on erikoistunut tunnistamaan glukopyranosideja. Näitä elimistössä syanidiksi hajoavia yhdisteitä löytyy esimerkiksi vihreästä teestä, pavuista ja manteleista. Maailman väestöissä esiintyy geenistä kuusi yleistä muunnosta, joista yksi tekee kantajansa erityisen herkäksi glukopyranosideille. Koska muoto alkoi yleistyä samoihin aikoihin, kun nykyihmiset vaelsivat ulos Afrikasta, syanidin helposti paljastavasta makuaistista on täytynyt olla hyötyä uusia ravintokasveja etsittäessä.

Suolaisen geenit vielä haussa

Suolaisen ja happaman maun aistimisen molekyylibiologia tunnetaan toistaiseksi huonosti. Varsinaisia suolareseptoreja ei ole edes löydetty. Happaman ja suolan reseptorit toimivat eri tavalla kuin makean, umamin ja karvaan. Suolassa ja hapoissa ei ole proteiineja, joita tunnistaa, joten ilmeisesti reseptorit tunnistavat suolojen ja happojen protoneja. Näin toimii ainakin vuonna 2006 löytynyt hapanreseptori Pkd2l1. Pkd2l1-reseptoreja on runsaimmin lähellä sylkirauhasia. Tutkimusten mukaan kaikenlaiset happamat maut aktivoivat ne, mutta paradoksaalisesti ionikanava avautuu vasta, kun ärsyke poistuu. Toisin sanoen: kun sitruunamehu on suussasi, ei tapahdu oikein mitään, mutta kun nielaiset sen, tunnet, miten leukaperiä viiltää. Tätä seuraava voimakas syljeneritys viittaa siihen, että reaktio on syntynyt suojelemaan meitä pilaantuneelta ravinnolta. Moni ruoka nimittäin happanee pilaantuessaan. Mielenkiintoisesti samoja reseptoreja on löytynyt selkäytimestä. Siellä niiden tehtävänä lienee valvoa selkäydinnesteen pH:ta.

Rasva ja kalsium vahvoilla

Viime vuosina on herännyt epäilys, että perusmakuja on enemmän kuin viisi, ainakin kuusi, kenties seitsemän. Hyvä ehdokas kuudenneksi on rasva. Vahvin näyttö rasvan makureseptorien puolesta on peräisin ranskalaisesta tutkimuksesta. Siinä hiiriltä estettiin Cd-36-reseptorien toiminta. Hiiret menettivät kiinnostuksensa rasvaan, vaikka yleensä ne suosivat sitä. Toinen, melko erikoinen ehdokas perusmauksi on kalsium. Sen puolesta puhuvat muuntogeeniset hiiret, jotka muista hiiristä poiketen rakastavat kalsiumia. Jos näille niin kutsutuille pwk-hiirille tarjotaan kalsiumilla rikastettua vettä, ne juovat sitä innolla, kun muut hiiret välttävät sitä. Erikoista pwk-hiirien kalsiuminhimossa on se, että himo näyttää perustuvan makeageenin poikkeavaan muotoon. Erikoista se on siksi, että kalsium on varsin kitkerää. Monien ruokakasvien, kuten pinaatin tai brysselinkaalin, kitkerä maku perustuu ainakin osin suureen kalsiumpitoisuuteen. Pwk-hiirien tutkijat ovat esittäneet, että ihmisilläkin saattaa olla kalsiumreseptori ja että sen tehtävänä olisi mitata tämän välttämättömän ravintoaineen saantia. Tähän viittaa se, että kalsiumin puutteesta kärsiville kehittyy usein himo kalsiumia sisältäviin ruokiin, kuten maitoon.Kiinnostava uusi havainto on myös se, että ihmiset voivat maistaa hiilihappoisten juo­mien sisältämän hiilidioksidin. Tähän ei kuitenkaan tarvita hiilireseptoria, sillä hiilidioksidia maistavat hapanreseptorit. Ilmiö on melkoinen mysteeri, sillä hiilidioksidi ei ole hapanta. Kun siis tunnet pienten kuplien­ poksahtelevan suussasi, toiminnassa ovat hapanreseptorit, mutta ne aistivat hiilidioksidista vapautuvia protoneja.

Herkkyys ohjaa mieltymyksiä

Makuaistin ja makumieltymysten suhteesta tiedetään vielä vähän. Parhaiten tässä mielessä tunnetaan karvaan maun geeni ja -reseptori Tas2r38, sama parivaljakko, joka jakaa ihmiset ptc:n maistajiin ja ei-maistajiin. Keinotekoisen ptc:n lisäksi kaksikko tunnistaa yhdisteen lähisukuisia luonnonaineita, kuten glukosideja ja isotiosyanaatteja, joita on ennen kaikkea vihreissä kasviksissa. Havaintojen mukaan kahta toimivaa geeniä kantavat ihmiset eivät voi sietää esimerkiksi parsakaalia, koska se maistuu heistä luotaantyöntävän karvaalta. Yhden geenin kantajat suhtautuvat kasvikseen melko neutraalisti, ja ne, joilla on muuntunut, maistamiskyvyn menettänyt geenimuoto, eivät ole moksiskaan sen karvau­desta. Kaiken kaikkiaan karvasreseptorien kokoelma näyttää ihmisillä olevan yhtä yksilöllinen kuin sormenjäljet.Myös herkkyys maistaa makeaa ja umamia vaihtelee ihmisestä toiseen, mutta vielä ei tiedetä, ovatko herkästi makeaa maistavat tavallista persompia makealle vai saavatko he makeasta tavallista nopeammin kuvottavan olon. Mieltymykset ovat ylipäänsä monimutkaisempi ilmiö kuin pelkkä maku, sillä tottumus ja mielihyvä jyräävät herkästi vastenmielisenkin ärsykkeen, kuten himo kahviin tai tupakkaan kertoo.

Panda tarjoaa todisteen

Eläinmaailmasta löytyy ainakin yksi esimerkki, joka osoittaa, miten suuresti makuaisti voi ohjata ravintotottumuksia. Kyseessä on isopanda, kummajainen, joka on siirtynyt liharavinnosta kasviravintoon niin hiljattain, että sen suolisto ja aineenvaihdunta ovat edelleen pikemmin lihansyöjän kuin kasvinsyöjän. Bambu on niin huono lihankorvike, että isopandan täytyy syödä lähes jatkuvasti ja silti säästellä energiaa. Tutkijat ovat ihmetelleet, miksi karhu on tehnyt valtavan uhrauksen ja hylännyt lihan. Vastaus saattaa kätkeytyä makuaistiin. Hiljattain havaittiin, että isopandan umamireseptorit ovat muuntuneet eikä eläin maista lihan sisältämiä aminohappoja. Tässä voi olla syy siihen, miksi se ei enää halua syödä lihaa.

Pitäisikö aistia muokata?

Pandan esimerkki herättää kysymyksen: voisiko ihmisenkin ravintotottumuksia muuttaa vaikuttamalla makuaistiin? Lihantuotanto on suuri ympäristöongelma, joten voisimmeko lisätä kasvien syöntiä heikentämällä umamireseptorejamme? Tai voisimmeko syödä enemmän terveellistä parsakaalia ja vesikrassia, jos höllentäisimme karvasreseptorejamme? Myös lihavuus on ongelma. Auttaisiko, jos luopuisimme kalorittomista makeutusaineista, sillä paradoksaalisesti ne näyttävät lisäävän kalorien saantia?Luonnonmukaisuutta voisi puoltaa havainto, jonka mukaan makureseptoreja on myös suolistossa. Siellä niiden uskotaan toimivan eräänlaisina laskureina, jotka mittaavat ruoan­ energia- ja ravintoainepitoisuutta.Oletuksen mukaan käy näin: kun makeareseptorit kielellä aktivoituvat, ne valmistavat suolen vastaanottamaan makuaistimusta vastaavan määrän kaloreita. Kun niitä ei sitten tulekaan tai niitä tulee odotettua vähemmän, laskuri sekoaa, ja sen mukana sekoaa kylläisyyttä säätelevä järjestelmä. Näin ihminen päätyisi syömään enemmän kuin silloin, kun hän saisi kalorit aidoista sokereista. Jotkut tutkijat sanovat, että lihavuusepidemian syy on liian hyvänmakuinen ruoka. Syömme yli tarpeen, koska herkulliset maut nostavat reseptorimme sfääreihin emmekä voi lopettaa. Vastaavasti ruoka, josta emme pidä, tuottaa nopeasti kylläisyyden tunteen.Jos tämä on lihavuusepidemian ydin, ratkaisun löytäminen on helppoa kuin heinänteko. Valmistetaan mauttomampaa ruokaa.

Tulinen ei ole maku ollenkaan

Kun syömme etnokeittiöiden vahvasti maustettua ruokaa, saatamme sanoa makua tuliseksi, mutta aistimus on silkkaa kipua. Esimerkiksi chilien sisältämä kapsaisiini aktivoi tietyn kipureseptorin. Sama reseptori aktivoituu myös kuumuudesta, ja kuumasta varoittaminen on luultavasti sen alkuperäinen tehtävä. Kapsaisiini vain sattuu olemaan samanlainen yhdiste kuin proteiini, joka antaa kuumuusvaroituksen.Kun kipukanava aktivoituu, aivot reagoivat tuntemukseen tuottamalla euforiaa ai­heuttavia endorfiineja. Tämä euforia voi selittää, miksi jotkut ovat niin ihastuneita tulisiin ruokiin.

Maku syntyy kimppatyönä

Iso osa siitä, mitä kutsumme mauksi, on todellisuudessa hajua, ruoasta haihtuvia aromeja. Syödessämme emme kuitenkaan tiedosta nenäontelon hajuaistimuksia, vaan meistä tuntuu, että aistimme kaiken suussamme.Kielen makureseptorit sijaitsevat aistinsoluissa, jotka ovat ryhmittyneet 40–150 solun sipulimaisiksi makusilmuiksi. Makusilmut puolestaan sijaitsevat makunystyissä, joita on kolmea tyyppiä: sieninystyjä kielen kärjessä, lehtinystyjä sivuilla ja valli­nystyjä kielen juuressa. Vaikka aistimme tietyt maut voimakkaimmin tietyissä kohdissa kieltä, kaikkien makujen reseptoreja on melko tasaisesti koko kielen alueella.Makunäytelmä ei pääty tähän vaan jatkuu aivoissa. Kun makusilmujen aistinsolut ovat tunnistaneet ruoan makumolekyylit, ne lähettävät aivoihin viestin havaitusta mausta, ja vasta sen saavuttua tuntoaivokuorelle syntyy makuaistimus. Voimakkuuden aivot säätävät sen mukaan, millaisen kemiallisen arsenaalin makureseptorit keräävät ja toimittavat aivoille. Kukin aistii makunsa mukaan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2011

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25731
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.