Riviarkeologi päätti, ettei jääkautinen taide ollut Euroopan yksinoikeus.




Syyskuun 8. päivänä vuonna 1894 kaikissa Philadelphian suurimmissa sanomalehdissä oli sama pääuutinen: Tohtori Hilborne Cresson on tehnyt itsemurhan. Kaupungissa tunnettu arkeologi oli kävellyt New Yorkissa puistoon ja ampunut itseään päähän. Suorasanaiset toimittajat kertoivat Cressonin mielenterveyden järkkyneen. Löydettäessä tohtorilla oli ollut kädessään lappu, jonka mukaan hän oli pelännyt joutuneensa vakoilun kohteeksi ja saaneensa salaisen palvelun agentit peräänsä.

Syyt Cressonin itsemurhaan ovat hävinneet historian hämärään, ja hänen nimensäkin oli unohduksissa lähes vuosisadan. Vuonna 1976 hän kuitenkin palasi - ja mitä komeimmalla tavalla. Tiedelehti Science julkaisi kannessaan piirroksen simpukankuoreen kaiverretusta mammutista. Kuva esitti jääkautista riipusta, jonka Cresson oli löytänyt Holly Oaksista Delawaresta jo 1864 mutta joka oli syystä tai toisesta jäänyt vaille huomiota.


Esittelyä seurasi hiljaisuus

Hilborne Cresson oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta hän meni rikkaisiin naimisiin, nousi Philadelphian seurapiireihin ja opiskeli taidetta ja paleontologiaa Pariisissa. Vuonna 1887 hän ilmaantui Bostoniin päästyään töihin professori F.W. Putnamille, Harvardin yliopiston Peabody-museon johtajalle.

Cressonin vuodet museossa olivat myrskyisää aikaa amerikkalaisessa arkeologiassa ja antropologiassa. Ranskasta oli löytynyt upeita paleoliittisen kivikauden luolamaalauksia ja kaiverruksia, ja monet amerikkalaiset toivoivat, että ihmisyyden juuret ulottuisivat yhtä pitkälle myös Uudella mantereella.

F.W. Putnam oli yksi niistä, jotka uskoivat ihmisten saapuneen Amerikkaan jo jääkaudella ja eläneen samaan aikaan mammuttien ja mastodonttien kanssa. Siksi Putnamin olisi kuvitellut hypänneen housuistaan, kun Cresson vuonna 1889 näytti hänelle Holly Oaksin riipuksen. Olihan se kiistaton todiste paleoliittisesta elämästä Amerikassa.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Riipus esiteltiin Bostonin luonnonhistoriallisen seuran kokouksessa helmikuussa 1890 - sen jälkeen hiljaisuus ja potkut. Putnam erotti apulaisensa joulukuussa 1891, koska tämä oli varastanut esineitä kaivauksilta. Emme tiedä, miten tapahtuma vaikutti Cressoniin, mutta kolme vuotta myöhemmin hän riisti hengen itseltään.


Oma kunnia ensin

Syitä Putnamin käytökseen voi olla monia. Ehkä hänen epäilyksensä olivat heränneet. Kenties hän haistoi palaneen käryä verrattuaan Holly Oaksin kaiverrusta piirrokseen, joka esitti Ranskasta La Madeleinen luolasta niin ikään 1864 löytynyttä, syöksyhampaan palaan taiteiltua mammuttia.

Toiseksi Putnam ei juuri arvostanut Cressonia. Tämä piti huolimattomasti kenttäkirjaa, eikä hänen löytämiensä esineiden alkuperää monestikaan kyetty vahvistamaan.

Kolmanneksi Putnam ei ehkä halunnut antaa Amerikan mantereen ensimmäisestä jääkautisesta esineestä kunniaa Cressonille, koska hänellä itsellään oli käsissään jotain vielä mielenkiintoisempaa.

Vuonna 1866 kaivosmiehet olivat löytäneet Kaliforniasta ihmisen kallon syvältä laavakerroksen alta. Putnamin edeltäjä J. D. Whitney oli vakuuttunut siitä, että tämä Calaverasin kallo oli peräisin ainakin parin miljoonan vuoden takaa plioseenikaudelta. Putnam oli samaa mieltä, ja hän käytti paljon aikaa ja vaivaa asian todistamiseen. Paikallisen huhun mukaan fossiili oli professori Whitneylle tehty kepponen, mutta Putnam ei koskaan suostunut myöntämään kalloa huijaukseksi vaan jätti tapauksen avoimeksi.


Aitoudesta pitkä riita

1970-luvun alussa geologi John Kraft ja arkeologi Ronald Thomas kävivät läpi Smithsonian-instituutin kokoelmalaatikoita ja löysivät Holly Oaksin riipuksen. Tietämättä mitään korun historiasta kaksikko määritti sen iäksi 10 000-40 000 vuotta. Tämä teki siitä Amerikan historian vanhimman taide-esineen, ja tiedemaailmassa syntyi sensaatio.

Riipuksen aitoudesta tuli kuitenkin kovasanainen kiista. Jotkut arkeologit huomauttivat heti Science-lehden nähtyään, että kansikuvan mammutti oli lähes täydellinen kopio La Madeleinen mammutista. Väittely jatkui ja jatkui, koska korun ikää ei tuolloin kyetty määrittämään. Radiohiiliajoitus olisi vaatinut koko esineen tuhoamista. Kun tekniikka 1980-luvulla parani, ajoitus osoitti kiistatta, että simpukkariipus oli enintään tuhat vuotta vanha - ja sen ikäisiä esineitä Cressonin oli ollut helppo löytää miltä tahansa kaivaukselta.


Halusi nimeä ja arvostusta

Mikä sai Cressonin kaivertamaan mammutin? Motiivi lienee inhimillinen. Riviarkeologi haki nimeä ja arvostusta. Hän halusi ehkä vakituisen viran, joita ei tuohon aikaan riittänyt edes lahjakkaimmille arkeologeille. Kaikki meni pieleen.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25775
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.