Suomessakin kerätään potilaita aivostimulaattorin asennukseen.
Nyt kokeiltavissa leikkauksissa aivoihin asennetaan stimulaattori. Kanadassa ideoitu menetelmä on tulossa myös meille.




Tiedemaailman mielenkiinnon herättäminen voi olla vaikeaa. Joskus se vaatii poikkeukselliset tutkimustulokset, toisinaan syötiksi riittää herkullinen tutkimusasetelma. Torontolaislääkäreillä oli muutama vuosi sitten kaksi ässää hihassaan, vaikka tuskin he huomionhalusta kokeitaan tekivät. Aiheena oli masennuksen hoito aivoihin kajoavalla menetelmällä, ja erinomaiset tulokset yllättivät niin tutkijat, potilaat kuin tiedeyhteisön.

Mutta mennään ajassa hiukan taaksepäin. Tapahtumaketju käynnistyi, kun neurologian ja psykiatrian professori Helen Mayberg tutki aivojen aineenvaihduntaa positroniemissiotomografialla ja havaitsi, että masentuneilla potilailla eräs aivoalue toimi poikkeuksellisen aktiivisesti. Brodmannin alue 25:ksi kutsuttu aivokuoren kohta näytti sitä vilkkaammalta, mitä vaikeampia masennusoireet olivat. Alueen ja sen hermoratojen yhteydestä negatiivisiin tunnetiloihin ja masennukseen kielivät eräät aiemmatkin tutkimukset, mutta nyt tieto täsmentyi.

Mayberg tutkimusryhmineen päätti selvittää, voisiko potilaiden masennusoireita lievittää stimuloimalla Brodmannin alue 25:tä sähköisesti niin, että sen toiminta hidastuisi.


Vanha menetelmä mutta uusi käyttö

Sähkön käyttö itsessään ei ollut uutta. Ulkoinen sähköhoito kuuluu yhä vaikean masennuksen rutiinihoitoon silloin, kun lääkkeet ja terapia eivät auta.

Myöskään aivojen syvien osien sähköstimulaatio (deep brain stimulation, DBS) ei ole uusi keksintö. Aivojen tahdistimeksikin kutsuttua laitetta on pitkään käytetty Parkinsonin taudin hoidossa ja viime aikoina myös muiden neurologisten sairauksien lievittämisessä.

Uutta Maybergin tutkimuksessa oli menetelmän soveltaminen juuri masennukseen, jota ainakin moni maallikko pitänee enemmän psykologisena kuin neurologisena ongelmana.


Elektrodit aivoihin, tahdistin rintaan

Alustavaan stimulaatiotutkimukseen osallistui kuusi potilasta. He olivat vuosikausia kärsineet syvästä masennuksesta, eivätkä monet lääkehoidot, terapiat ja ulkoiset sähköhoidot olleet tehonneet oireisiin.

Hoitokokeessa potilaat olivat hereillä, paikallispuudutettuina, kun neurokirurgi kuljetti sähköelektrodit pienien poranreikien kautta syvälle aivoihin. Stimulaatiotestin aikana potilaat kertoivat heitä vaivanneiden negatiivisten tunnetilojen katoavan, mutta sähköärsykkeiden loputtua ne palasivat.

Stimulaatio kannatti siis tehdä pysyväksi. Testin jälkeen asennettiinkin potilaiden rintalihaksen alle aivoelektrodeihin kytketty sydämentahdistimen kaltainen laite, ja kullekin potilaalle säädettiin juuri hänelle sopiva stimulaatiotaajuus.

Seuraavina kuukausina potilaiden tunnekirjo ailahteli jonkin verran, mutta vuoden seurannan jälkeen neljä kuudesta ei enää täyttänyt masennuksen kriteerejä. Kaksi ei kuitenkaan saanut syväaivostimulaatiosta pysyvää hyötyä, joten heidän elektrodinsa poistettiin.

Kokeillaan vaikeasti masentuneisiin Suomessakin

Maybergin tulokset kiehtovat suomalaistutkijoita siinä määrin, että vastaavaa halutaan alkaa tutkia myös meillä. Tekniset laitteet ja neurokirurginen osaaminen löytyvät omasta takaa, sillä Helsingissä on hoidettu Parkinson-potilaita syväaivostimulaatiolla jo 90-luvun puolivälistä lähtien.

Helsingin yliopiston psykiatrian professori Hasse Karlsson kertoo, että masennuksenhoitohanke on edennyt pitkälle.

- Meillä on valmis tutkimussuunnitelma, ja eettinen toimikunta näyttää vihreää valoa. Tarvitsemme vielä rahoituksen, minkä jälkeen voimme ryhtyä keräämään potilaita.

Tutkimuspotilaat seulotaan tiukasti. Ehtona on, että potilas sairastaa vaikeaa masennusta, jota on tuloksetta yritetty hoitaa vähintään neljällä erilaisella menetelmällä. Niistä yhden on täytynyt olla psykoterapia. Näin halutaan varmistaa, että hoitokokeilua käytetään vasta viimeisenä oljenkortena.

Entä muut oireet kuin masennus? Jo ennen Maybergin tutkimuksia raportoitiin yksittäistapauksista, joissa aivojen tiettyjen syvien osien stimulaatio lievitti pakko-oireista häiriötä. Karlssonin mukaan tällaisen testaamista ei kuitenkaan vielä kaavailla Suomessa, koska häiriö on vaikea-asteisena hyvin harvinainen.


Muitakin tekniikoita syynätään

Masennuksen hoitoon on haettu apua myös muista stimulaatiomenetelmistä, joita aikaisemmin käytettiin pelkästään neurologisten sairauksien oireiden lievittämiseen.

Aivojen syvien osien sähköstimulaation jälkeen lupaavimmat tulokset on saatu kymmenennen aivohermon eli vagushermon sähköisestä stimulaatiosta. Menetelmässä niskaan asetetaan ihon alle tahdistin, joka lähettää sähköimpulsseja vasemman puolen vagushermoon. Kukaan ei tarkasti tiedä, miksi tämä helpottaa masennusta, mutta kuvaustutkimusten mukaan aivoissa muuttuu eri osien verenkierto ja sellaisten välittäjäaineiden pitoisuus, jotka ovat tärkeitä masennuksen synnylle.

Vagushermostimulaation tehokkuudesta on saatu ristiriitaisia tutkimustuloksia. Jotain kertoo kuitenkin se, että tiukkana tunnettu Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkelaitos FDA hyväksyi menetelmän lääkkeisiin ja terapiaan reagoimattoman masennuksen hoitoon pari vuotta sitten.

Pienissä alustavissa tutkimuksissa on kokeiltu myös aivoihin vaikuttamista kallon ulkopuolelta nopeasti vaihtuvalla magneettikentällä. Edellä mainituista menetelmistä poiketen tämä transkraniaalinen magneettistimulaatio ei vaadi kirurgiaa. Magneettistimulaatio on kuitenkin kolmikon heikoin lenkki, sillä hoitotulokset eivät ole yltäneet syväaivo- ja vagushermostimulaation tasolle.


Hyötyjen arvioimiseksi pitää tutkia lisää

Vaikka stimulaatiohoitoihin on ladattu paljon odotuksia, hoitotulokset ovat vasta alustavia. Tutkimusten potilasmäärä on ollut pieni ja seuranta-aika lyhyt. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että tarvitaan lisää laadukkaita tutkimuksia ja tulosten kriittistä arviointia.

Maybergin tutkimusryhmällä on jo menossa laajempi syväaivostimulaation jatkotutkimus, johon osallistuu kolmisenkymmentä potilasta. Karlsson kertoo, että alustavien tulosten mukaan kaksi kolmasosaa heistä on hyötynyt hoidosta.

Karlssonin oma ryhmä aikoo puolestaan tehdä ensimmäisen vertailun syväaivostimulaation ja muiden masennushoitojen tehosta. Vaikutuksia arvioidaan neuropsykologisilla testeillä ja aivojen positroniemissiotomografialla, ja potilaiden tilaa seurataan tiiviisti.


Lääkkeitä ja terapiaa tarvitaan yhä

Visiona on, että stimulaatiot käynnistävät uuden aikakauden psykiatristen sairauksien hoidossa. Niillä pystytään näet vaikuttamaan sairauksien psykopatologiaan suoremmin kuin lääkkeillä tai ulkoisella sähköhoidolla, joiden vaikutukset kohdistuvat vähemmän tarkasti.

- Stimulaatiohoidoilla päästään lähemmäs masennuksen biologisten mekanismien hoitoa kuin lääkkeillä koskaan, Karlsson toteaa.

Uutta hoitomuotoa ainakin tarvittaisiin, sillä lääkkeistä, terapiasta ja ulkoisesta sähköhoidosta saa riittävän avun vain osa.

Lääkkeiden kaltaista liukuhihnahoitoa stimulaatioista ei kuitenkaan maalailla. Laitteet ovat kalliita, eikä neurokirurgiassa pian jäisi muuhun aikaa, jos leikkauslistat täyttyisivät masennuspotilaista.

Stimulaatioiden ei myöskään uskota täysin syrjäyttävän vaikeasti masentuneiden muita hoitoja. Aivan kuten lonkkaleikkauspotilas tarvitsee kuntoutuksena fysioterapiaa, kirurgisesti hoidettu masennuspotilas kaipaa psykiatrista tukea.

Kaikille muihin hoitoihin pettyneillekään stimulaatiot eivät tuo apua. Tämän osoitti jo Maybergin ensimmäinen tutkimus. Masennuksen syyt ovat yksilöllisiä, ja se, mikä auttaa yhtä, saattaa olla tehoton toisella.

Mielenkiintoista on, että masentuneiden ja terveiden aivokuvista on havaittu eroja Brodmannin alue 25:n lisäksi lukuisissa muissa aivoalueissa ja radastoissa. Ei ole täysin tuulesta temmattu ajatus, että tulevaisuudessa vaikeasti masentuneiden aivot kuvattaisiin ja syväaivostimulaatiolla hoidettava kohta räätälöitäisiin kuvaustulosten mukaan.


Peruuttamattomia vaikutuksia ei synny

Koska lobotomian synkkä historia on vielä tuoreessa muistissa, aivoihin kajoavan kirurgian yleistyminen psykiatristen sairauksien hoidossa tulee varmasti herättämään tunteita. Kollegoiltaan Karlsson kertoo kuitenkin saaneensa lähinnä positiivista palautetta.

- Aivojen syvien osien sähköstimulaatiolla ei ole mitään tekemistä lobotomian kanssa, sillä mitään ratoja ei katkota, Karlsson korostaa.

- Kirurginen osuus on vähäinen, ainoastaan pieni viilto ja luuhun tehtävä senttimetrin levyinen porareikä, täsmentää HYKSin neurokirurgian erikoislääkäri Esa-Pekka Pälvimäki. - Lisäksi toimenpide on peruutettavissa, eli jos elektrodi poistetaan, tilanne palautuu samaksi kuin ennen leikkausta.

Leikkauksen itsensä riskit ovat samankaltaisia kuin muidenkin leikkausten: mahdolliset leikkausalueen verenvuodot ja infektiot.

Soraääniä on kuulunut hoidon kalleudesta. Toisaalta masennuksesta, jota ei onnistuta hoitamaan, seuraa usein laitoshoitojaksoja ja sairauseläkkeelle jääminen, jotka tulevat ajan mittaan moninkertaisesti kalliimmiksi. Mahdolliselle itsemurhien ehkäisylle ei voida edes laskea hintaa.

Vastenmielisyyden vuosikymmenten takaista psykokirurgiaa kohtaan pelätään vaikeuttavan stimulaatiohoitojen tutkimusta. Elämänlaatua kartoittavissa tutkimuksissa on kuitenkin kerran toisensa jälkeen todettu, että vakava masennus huonontaa potilaan elämää ja toimintakykyä enemmän kuin juuri mikään ruumiillinen sairaus.

Voidaankin kysyä, onko eettisesti oikein jättää vain menneisyyden painolastin vuoksi tutkimatta hoitotapaa, joka voi parantaa masennukseen juuttuneiden potilaiden elämänlaatua.



Yasmina Dadi on suomalainen tiedetoimittaja, joka opiskelee lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja on suorittanut lääketieteen toimittajan tutkinnon Westminsterin yliopistossa Lontoossa.


Lobotomia oli Nobel-palkittu tieteen harharetki


Menneinä aikoina psykiatrisia oireita on yritetty hoitaa jos jonkinlaisilla menetelmillä, kuten munasarjojen, häpykielen tai kiveksien poistolla sekä nenäleikkauksilla. Aivoihin kohdennetun hoidon aikakausi alkoi toden teolla 1900-luvun alussa, kun John Fulton Yalen yliopistosta raportoi lontoolaisessa neurologikongressissa eläinkokeestaan. Otsalohkon poisto oli muuttanut simpanssit rauhallisemmiksi.

Lehtereillä luentoa kuunteli portugalilainen neurologi Egas Moniz. Fultonin tulosten innoittamana hän päätti tutkia, helpottuisivatko ihmisten vainoharhat ja ahdistus, jos tuhoaisi alkoholilla valkoisen aineen, joka yhdistää otsalohkot aivojen pääosaan. Leikkaukset Moniz aloitti psykokirugi Almeida Liman kanssa syksyllä 1935.

Maailmanlaajuinen hoitomuoto lobotomiasta tuli, kun yhdysvaltalaiset neurokirurgi James Watts ja neuropatologi Walter Freeman vuotta myöhemmin kehittivät toimenpiteestä niin sanotun standardimetodin, jossa aivojen otsalohkojen yhteydet taaksepäin katkaistiin.


Muutakaan ei osattu

Vaikka tulokset olivat kirjavia, lobotomian nopea leviäminen on helppo ymmärtää, sillä psykiatrisiin sairauksiin oli tuolloin niukasti hoitokeinoja. Ensimmäiset psykoosilääkkeet tulivat näet käyttöön vasta 1950-luvulla. Lisäksi ensimmäinen maailmansota oli tuottanut suuren joukon traumatisoituneita ihmisiä, jotka kärsivät masennuksesta ja vaikeasta ahdistuksesta.

Leikkaus lievittikin parhaiten juuri ahdistuneisuutta ja tuskaisuutta, mutta se aiheutti sivuvaikutuksina persoonallisuuden muutoksia ja vaikeaa välinpitämättömyyttä. Leikkauksilla tuotettiin myös muuta tuhoa, sillä koska aivokuvaustekniikoita ei ollut, lobotomia tehtiin käsikopelolla. Lisäksi tutkimusetiikka ja potilaiden oikeuksien kunnioittaminen olivat vielä lastenkengissään.

Moniz oli kuitenkin aikalaistensa arvostama ja sai lobotomian kehittämisestä fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1949.

Suomessa ensimmäinen lobotomialeikkaus suoritettiin vuonna 1946. Leikkauksia tehtiin kaiken kaikkiaan puolisentoistatuhatta, viimeinen Töölön sairaalassa vuonna 1969.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25729
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.