Eri puolilta maailmaa tunnetaan kummallisia kivilabyrintteja. Meidän rannikollamme niitä on yllättävän runsaasti. Nyt latomusten tarkoitusta haetaan modernisti omasta kulttuuripiiristä.

TEKSTI:Tapani Niemi


Eri puolilta maailmaa tunnetaan kummallisia kivilabyrintteja.
Meidän rannikollamme niitä on yllättävän runsaasti. Nyt latomusten
tarkoitusta haetaan modernisti omasta kulttuuripiiristä.

Julkaistu Tiede-lehdessä

6/2000

Kivilabyrintit, joiden sisään pääsee vain yhtä mahdollista reittiä, ovat hämmästyttävän laajan alueen muinaismuistoja. Niitä tavataan lähes kaikkialla Vanhassa maailmassa. Niitä on muun muassa Saksassa, Islannissa, Englannissa, Ruotsissa, Venäjällä, eri puolilla Vähää-Aasiaa ja Intiassa.

  Hailuodossa, Iissä, Haukiputaalla, Pyhäjoella, Keminmaassa, Haaparannalla ja Tervolassa. Tämä yli kaksikymmentä labyrinttiä käsittävä keskittymä saattaa olla jopa maailman tiheysennätys!

Levinneisyyden lisäksi labyrinteissä hämmästyttää tietynlainen ajattomuus. Uskotaan, että vanhimmat latomukset on kasattu jo pronssikaudella, kun taas nuorimmat ovat vain muutaman sadan vuoden takaa. Meilläkin latomuksia tiedetään tehdyn vielä 1800-luvulla.

Miksi labyrinttejä rakennettiin, on paljolti arveluiden varassa. Muodostelmista ei näet ole löytynyt esineitä tai muita jäännöksiä, jotka kertoisivat, mihin ja miten kuvioita on käytetty. Se, mitä tiedetään, perustuu lähinnä myytteihin ja perimätietoon.

Labyrinttien arvoituksellisuutta kuvaakin osuvasti niistä käytettyjen nimien tavaton runsaus. Meillä arkeologiaan on yleisnimeksi vakiintunut jatulintarha - nimi poimittiin Perämeren muodostelmista, joista kotoinen labyrinttitutkimus alkoi - mutta kansa puhuu nunnantarhasta, Pietarin leikistä, Laiskan-Jaakon ringistä, jätinkadusta, Jerusalemista, junffuritanssista… Samanlainen runsaudenpula nimistä vallitsee kaikkialla muuallakin.

Kuuluisin kuvio Knossoksessa

Vaikka voisimme ylpeillä maailman runsaimmalla labyrinttiesiintymällä, kuuluisuudessa pisimmän korren vetää Kreikka. Maailman tunnetuin labyrintti on peräisin Kreetasta noin neljäntuhannen vuoden takaa.

Tarun mukaan Kreetassa palvottiin häränpäistä Minotauros-hirviötä, jonka kuningas Minos oli sulkenut suureen labyrinttiin palatsissaan Knossoksessa. Joka toisen uudenkuun aikaan Minotaurokselle piti uhrata nuoria poikia ja tyttöjä. Lopulta myyttinen sankari Theseus lähti taistelemaan hirviötä vastaan. Hän sai mukaansa kuninkaan tyttären Ariadnen lankakerän, jota auki kerien hän saattoi turvallisin mielin tunkeutua eksyttävään labyrinttiin.

Knossoksen palatsissa on edelleen niin harhauttava määrä käytäviä, huoneita ja kammioita, ettei ole ihme, jos muinainen ihminen piti rakennusta labyrinttinä. Tosin tämä palatsisokkelo ei vastaa meidän käsitystämme labyrintistä. Knossoksesta tunnetaan kuitenkin myös hopearaha, jossa esiintyy jatulintarhojemme kaltainen kuvio. Kolikon löysi englantilainen arkeologi Arthur Evans ryhdyttyään 1900-luvun alussa selvittämään minolaisen kulttuurin vaiheita. Raha ajoitettiin vuosiin 300-100 ennen ajanlaskumme alkua.

Kun muistamme, että kuningas Minos oli kreikkalaisen ukkojumalan Zeuksen poika, saamme kiehtovan tarinan, joka alkaa jumalten vuorelta Olympokselta ja huipentuu Perämeren rannikolle!

Mutta kuvitelmat sikseen. Pohjoisten jatulintarhojen rakentajat tuskin tiesivät mitään kuninkaasta, hirviöstä tai urheasta nuorukaisesta.

Meillä seikkailevat jatulit

Peräpohjolassa kerrottiin vielä sata vuotta sitten tarinoita kansasta, joka asutti Lappia jo ennen saamelaisia. Tästä alkuväestä, jota kutsuttiin jatuleiksi tai jatuneiksi, oli jäänyt jäljelle vain paikannimiä, kuten Jatuni, Jatuninselkä ja Jatulinsaari, kaksi jatulinpatsasta ja lukuisia jatulintarhoja.

Jatuleista kertova perimätieto tunnetaan etenkin artikkelista, jonka Utsjoen ja Inarin kirkkoherra Jacob Fellman rahapulassaan julkaisi Helsingfors Tidningissä 1830.

Kirkkoherra Fellman oli innokas historioitsija ja tutki siksi myös Kemin Lapin asutusvaiheita. Hän keräsi muisteluksia kansalta ja yritti ensimmäisenä maassamme ratkaista, keitä labyrinttien rakentajiksi sanotut jatulit olivat.

Perimätieto antoi Fellmanin mukaan sekavan ja hämärän kuvan jatuleista. Näiden kerrottiin olleen kookkaita ja rotevia, suorastaan jättiläismäisiä, eläneen metsästämällä ja kalastamalla ja asuneen luolissa tai törmiin kaivetuissa kuopissa, joissa oli paljon kiviä - "varmaan jonkinlaisina tulisijoina", kuten Fellman otaksui.

Jatulit olivat taitavia noitia. Heidän kyliensä läheisyyteen ei kannattanut pyrkiä, sillä sieltä oli vaikea osata pois. "Talonpojat vieläkin kunnioittavat ns. Jatulintarhoja. Jos he tulevat sellaisen luo, he eivät hevin uskalla astua tarhan seinän yli, ja jos he eivät löydä ulos käytävästä, he uskovat iäksi eksyvänsä ja tulevansa onnettomiksi tai haltian ottavan heidät omakseen", Fellman kirjoitti.

Jatulit suhtautuivat vihamielisesti ihmisiin, jotka pyrkivät valtaamaan Lapinmaan. Lopulta uudisasukkaat kuitenkin onnistuivat pääsemään eroon alkuväestä, vaikka tämä sai apua itseltään hiideltä.

Perimätiedon mukaan jatulit turvautuivat vielä pakomatkallaan noituuteen siinä määrin, että piispa Hemming saapui siunaamaan ne paikat, joissa jatulit pahiten kiusasivat. Tästä siunaus- ja messukäynnistä lienee Kemijoessa muistona Messusaari.

Lopulta jatulit onnistuttiin hätyyttämään Kemijärven Jumiskonselälle Jatulinsaareen, jonne jäljet päättyivät. Kun Fellman koetti selvittää, mitä jatuleille tapahtui, kansa vastasi mystisesti, että hiiet meni hiiteen eli helsinkiin.

Gootteja vai helsinkejä?

  - samassa merkityksessä.

Fellmanin mukaan suomalaiset saattoivat tarkoittaa jatuleilla kaikkia niitä muinaisskandinaavisia goottilaisia heimoja, joiden kanssa he olivat riidoissa. Ensimmäiseksi nimi olisi annettu norjalaisille, jotka ryhtyivät lapinkäyntiin 100-luvulla.

"Samoin kuin nykyiset suomalaiset sanovat Norjaa Juutin valtakunnaksi, norjalaista juutilaiseksi ja kansaa juutinkansaksi, ovat he voineet nimittää heitä ja heidän heimolaisiaan myös jatuleiksi tai jatulinkansaksi", Fellman päätteli.

Lännen suuntaan viittasi Fellmanin mielestä myös jatulien katoaminen hiiteen tai helsinkiin. Hiisi tarkoittaa nykyään pirua ja pirunluolaa, mutta muinoin se merkitsi vaarallista naapuria, pelottavaa ulkomaalaista ja paikkaa, jossa tämä asui. Helsinki taas tarkoitti samaa kuin hiisi. Vielä silloin, kun Fellman kokosi tietojaan, pohjoisessa toivotettiin "mene hiiteen" sanomalla "painu helsinkiin".

Tämän ilmauksen taustalla lienee helsinkien heimo, joka muinoin asui kainulaisten naapurina Perämeren rannikolla. Helsinkien jäljiltä seudulla on sellaisia paikannimiä kuin Helsingeby, Helsingintörmä ja Helsinginkoski. Professori Jouko Vahtola kertoo, että helsinki tulee vanhasta skandinaavisesta sanasta hals, ’kaula, kurkku’, ja arvelee sen viittaavan Merenkurkun rannikon läntisiin asukkaisiin.

Sittenkin taruolentoja?

Kaikkien selvitystensä jälkeen kirkkoherra Fellman kuitenkin lopulta päätyi epäilemään, etteivät jatulit olleet "oikiat ihmiset" vaan taruolioita.

Mistä tarinat sitten kumpusivat, elleivät tositapahtumista?

  kertomuksissa jatuleina.

Uudemman tulkinnan esittää arkeologi Petteri Pietiläinen, joka tutki jatulintarhoja pro gradu -työssään 1990-luvun puolivälissä. Hänen mielestään jatuli on lähinnä yleisnimi ja yritys löytää selitys sellaisille rakennelmille, joiden tekijää tai tarkoitusta ei tunneta. Tästä syystä Pietiläinen jopa otaksuu, ettei latomuksia alun pitäen ole edes kutsuttu jatulintarhoiksi. Nimi on annettu myöhemmin alkuperäisen nimen kadottua muistitiedon ulottumattomiin.

Samaa perinnettä edustaa muinaisten ruotsalaisten tapa kutsua metsiin ja vesistöjen rannoille kasaantuneita kiviröykkiöitä sanoilla jättulkast ja jätturkast, joissa kast viittaa verbiin kasta, heittää. Entisajan ihmiset elollistivat luonnon ja uskoivat merkillisten muodostelmien syntyneen henkien, esimerkiksi juuri jättiläisten, mittelöissä.

Ristiretkien jälkeen myös Raamattu antoi mallia selittää käsittämättömät asiat jättien töiksi. Pyhä kirja todisti, että joskus ammoin maan päällä oli asunut jättiläisiä, kun jumalien pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja nämä olivat synnyttäneet heille lapsia.

Etelässä riittejä ja leikkiä

  Kreetan Minotauros, mutta kivilabyrintit ovat totta. Kuka niitä siis lopulta rakensi ja mihin tarkoitukseen?

  muuttuneet moneen otteeseen. Käsitystä puoltaa niin vuosituhansia jatkunut rakentaminen kuin muodon vähittäinen muuttuminen ristikeskustaisesta spiraaliksi.

   arvailla. Ehkä niitä käytettiin hedelmällisyysriiteissä.

Eräs etruskilainen vaasi, joka on peräisin 600-500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, kertoo riehakkaammasta labyrinttiperinteestä. Maljakkoon on raaputettu kuva, joka esittää kahta miestä ratsastamassa ulos labyrintistä, sekä sana Truia. Kyseessä lienee samankaltainen ratsastusleikki, joka tunnetaan antiikin Roomasta Ludus troiae -nimisenä ja jota harrastettiin Euroopassa vielä keskiajalla. Tästä muistuttavat labyrinttien germaaniset nimet, kuten trojaborg ja trojaburg, sekä englanninkielisen maailman walls of troy ja troy-town.

Keskiaikaisten tarinoiden mukaan ratsastajat tavoittelivat labyrintin keskellä seisovaa tyttöä, mutta sokkeloissa on voitu käydä myös sotaleikkejä. Miksi labyrinteille muuten olisi poimittu nimi antiikin runoelmien kuuluisimmasta valloitustaistelusta, Troijan sodasta.






 Myös kirkko tuntee labyrintin

Monia Italian ja Saksan keskiaikaisten kirkkojen lattioita peittävät suuret labyrinttiaiheiset mosaiikit. Aiemmin ne tulkittiin katumuksentekijöiden teiksi, joita kuljettiin polvillaan rukoillen. Nykytutki-joiden mielestä ne symboloivat elämää ja maailmaa ylimalkaan. Ihmisten aja-teltiin vaeltavan elämän sokkeloiden läpi oppaanaan vain Jumalan sana samaan tapaan kuin Theseus vaelsi labyrintissä lankakerä johdattajanaan.

Myös Suomen keskiaikaisissa kirkoissa on kuvia, seinämaalauksia, labyrinteis-tä. Niihin perehtyi Anna-Liisa Stigel väitöskirjassaan 1970-luvun alkupuo-lella. Hänen mielestään ne liittyvät ritu-aaleihin, joissa juhlittiin vanhan vuoden kuolemista ja uuden syntyä. Perimä-tiedon mukaan labyrintin keskus piti aurinkoneitoa vankina pimeän vuoden-ajan. Kevään tullessa neito vapautui ja pääsi tanssimaan ulos sokkelosta.

Pohjolan tulkki lähtee merestä

Vanhemman polven tutkijamme näkivät pohjoisissa jatulintarhoissa heijastumia Välimeren alueen kulttuureista. Ajateltiin, että kristillinen oppi välitti labyrinttiaiheen ja legendat myös täkäläiseen tapakulttuuriin.

Sittemmin tutkimuksen lähtökohdat ovat muuttuneet. Petteri Pietiläisen mukaan 1970-luvulta lähtien täkäläisiä latomuksia on tarkasteltu osana pohjoista kulttuurimaisemaa. Ajatuksena on, että mysteeri avautuu parhaiten, kun vastauksia etsitään tutkimalla omia labyrinttejä ja niiden ympäristöä.

Tätä lähestymistapaa käyttäen ruotsalainen uskontotieteilijä John Kraft on jakanut maansa labyrintit ensin merialueen ja sisämaan latomuksiin ja sitten tulkinnut ne. Saarille ja luodoille kootut kivikehät ovat paikkoja, joista kalastajat hakivat hyvää säätä ja pyyntionnea. Joitakin lienevät tehneet haaksirikkoiset merimiehet ajankulukseen. Sisämaan latomuksia Kraft pitää sosiaalisina ja uskonnollisina keskuksina sillä perusteella, että monet niistä sijaitsevat esihistoriallisessa kalmistossa.

Pohjanlahden ja Suomenlahden labyrintit Kraft liittää luotsijärjestelmän organisointiin keskiajalla. Jatulintarhat sijaitsivat vanhojen purjehdusreittien solmukohdissa ja toimivat luotsien ammattikunnan symboleina. Ne kertoivat merenkävijöille, mistä sai luotsipalveluja. Kraftin mukaan näitä palveluja tarvitsivat ensin piispat ristiretkillään, sitten kuningas Kustaa Vaasa tehostaessaan valtakuntansa merenkulkua.

 Suomessa omat merkitykset

  linnaa tai linnoitettua kaupunkia. Tästä käyvät esimerkiksi Virolahden jatulintarhat, joita kutsutaan Jerusalemiksi. - Pyhän kaupungin muurien pystyttäminen kuvasi rauhaa ja turvallisuutta ja polkujen vaeltaminen pyhiinvaellusta, Pietiläinen arvelee.

Jääntenä tästä perinteestä Virolahdella leikittiin vielä 1800-luvulla pyörötarhatanssia, jota kutsuttiin Jerusalemin tieksi. Pietiläisen mukaan tanssi saattaa juontua juhlapyhinä jatulintarhoissa esitetystä kirkollisesta näytelmästä, joka kuvasi pyhiinvaeltajan vaivoja matkalla Jerusalemiin.

Toinen Pietiläisen tulkinta lähtee jatulintarhojen sijainnista. Labyrinttejä on kaukaisissa meren saarissa ja tiettömissä erämaissa, mutta ei tiheään asutuilla seuduilla. Tästä Pietiläinen päättelee, että latomukset olivat keino vahvistaa omistusoikeus tiettyyn maapalaan. Toisin kuin keskusten liepeillä syrjäkulmilla rajoja oli vaikea määritellä, ja siksi alueiden hallinnasta kiisteltiin jatkuvasti. Jatulintarhat toimivat katselupisteinä, joista nähtiin hallintaan kuuluva alue.

- Tarhat sijaitsivat limittäin niin, ettei yhdestä tarhasta nähnyt toiseen. Tarhat ikään kuin välttelivät toisiaan, Pietiläinen kuvailee.

Ehkä kaikki oikeassa

Labyrinttien historia on pitkä. Ensin niitä tekivät pronssikauden ihmiset. Heiltä ne omaksuttiin klassiseen maailmaan. Antiikista ne siirtyivät kristilliseen ja nykyeurooppalaiseen perinteeseen.

Tällä vaelluksella labyrinttien tarkoitus on moneen kertaan ennättänyt korvautua uusilla merkityksillä. Siksi useat eri selitykset saattavat olla oikeita. Ne vain kertovat eri alueiden ja eri aikakausien tavoista käyttää labyrinttejä.

Meilläkin jatulintarhat lienevät kokeneet monta muutosta. Juuri tässä voi olla syy siihen, miksi ne kulkevat kansan suussa niin monella eri nimellä.

Tapani NIemi on lappilainen vapaa tiedetoimittaja.

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017