Kivikaudella maalatut kuviot ovat sinnitelleet tuhansia vuosia sään armoilla Suomen avoimilla kalliopinnoilla. Nyt geologeilla on selitys, jota tukevat muun muassa Mars-tutkimuksen tulokset.


Suomen avoimilla kalliopinnoilla. Nyt geologeilla on selitys, jota tukevat
muun muassa Mars-tutkimuksen tulokset.




Etelä-Euroopan kivikautiset luolamaalaukset, kuten kuuluisat härät ja hevoset Espanjan Altamirassa ja Ranskan Lascaux’ssa, ovat säilyneet ilmiömäisen hyvin. Suojaisissa luolissa maalausten mahdollisuudet ovatkin olleet aivan toiset kuin Suomen avoimilla, sään piiskaamilla kalliopinnoilla.

Suomesta kuitenkin tunnetaan satakunta kivi- tai varhaismetallikautisiksi ajoitettua kalliomaalausta. Niissä näkyy punavärillä ikuistettuja ihmis- ja eläinhahmoja, etupäässä hirviä, mutta myös monia muita kuvioita.

Maalauksia ovat tarkastelleet arkeologien ohella usean alan tutkijat ja harrastajat. Esimerkiksi geologeja on askarruttanut, miten kuvat ovat voineet säilyä tuhansia vuosia näinkin hyvin.

Avoimet kalliopinnat ovat nimittäin maassamme lähes aina kemiallisesti muuttuneita, rapautuneita. Ikivanhojen maalausten odottaisi tuhoutuneen kuin Finlandia-talon marmorilaatat.


Punaväri tunnistettiin hematiitiksi

Onko kestävyyden selitys punavärissä? Kalliomaalaustemme pigmentti on arkeologisessa kirjallisuudessa tapana mainita punamullaksi eli hematiitin värjäämäksi maa-ainekseksi, mutta todellisuudessa väriainesta on ollut vaikea tunnistaa täsmällisesti. Pigmenttirakeet ovat nimittäin niin pieniä, etteivät ne kunnolla edes erotu tavallisella valomikroskoopilla.

Vasta elektronimikroskooppeihin kytketyt analyysilaitteet muuttivat tilanteen. Hyväksi osoittautui myös optinen värianalyysi, jolla on se etu, ettei kalliomaalauksesta tarvitse ottaa näytettä, vaan värin voi määrittää suoraan kallion pinnasta.

Viime vuosina punainen pigmentti on ainakin kolmessa tutkitussa suomalaismaalauksessa mineralogisesti tunnistettu hematiitiksi. Pigmenttirakeiden pienuuden ja neulasmaisuuden perusteella raaka-aineena oli varmaankin keltamulta eli rautamineraalien ruskettama maa-aines, jota saa esimerkiksi soista. Lopullinen punamulta lienee valmistettu keltamullasta auringossa kuivaamalla tai nuotiossa hehkuttamalla, jolloin rautamineraalit muuttuivat verenpunaiseksi hematiitiksi.

Hematiitti kuuluu luonnon pysyvimpiin väriaineisiin. Vanhimmat tunnetut sen värjäämät kivet, 3 800 miljoonan vuoden ikäiset rautamuodostumat Grönlannin länsiosassa, ovat yhä verenpunaisia.
Hematiitti siis kestää ja on kiistatta osa selitystä.


Väriseoksesta ei löytynyt suoja-aineita

Pulmallista vain on, miten mikroskooppiset hematiittihituset ovat pysyneet kallion pinnassa tuhansia vuosia. Jopa peruskallion mineraalit rapautuvat vähitellen, ja samalla niihin tarttunut aines irtoaa.

Yksi mahdollisuus on se, että väriseos itse auttoi. Nykyisin tiedämme, että pintoja voi suojata maalaamalla, onpa kyseessa sitten puu, metalli tai kivi. Oliko kivikautisessa maalissa jokin ainesosa, joka on estänyt kalliopinnan rapautumista?

Arkeologit otaksuvat kivikautisen värin olleen nestemäistä. Väri on mitä ilmeisimmin sekoitettu eläinrasvaan. Maalin sideaineesta ei kuitenkaan ole säilynyt optisesti havaittavia jäännöksiä, ei myöskään mahdollisesta täyteaineesta. Vain hematiittirakeet ovat jäljellä.




Hematiitti on kovaa mustaa mineraalia, mutta kun sitä raaputtaa, se jauhaantuu punaiseksi. Jauhe värjää veden verenpunaiseksi, mistä tulee hematiitin toinen nimi: verikivi. Tällaiset ominaisuudet todennäköisesti herättivät muinaisissa ihmisissä pelonsekaista kunnioitusta.

Tiede selittää asian seuraavasti. Hematiitti koostuu hapesta ja raudasta. Happi-ionilta siirtyy elektroni eli hieman sähkövarausta rautaionille. Tällainen yhdistelmä pidättää valon aallonpituuksista vähiten punaista, ja siksi hematiitin läpi kulkeva valo muuttuu punaiseksi. Mineraali on kuitenkin niin läpinäkymätöntä, että valonsäteet kulkevat siinä enintään muutaman millimetrin tuhannesosan. Siksi hematiitti näyttää punaiselta vain hienojakoisena jauheena.



Luonnon kivisilaus eristää väripinnat

Toisentyyppinen mutta tärkeä selitys säilymiselle on mikroskooppisen ohut kivikalvo, kuin luonnon laseeraus, jonka on havaittu peittävän kalliomaalauksiemme.

Tiettävästi ensimmäisenä maailmassa tällaisen maalausta peittävän kalvon havaitsi geologian professori Matti Saarnisto työtovereineen Astuvansalmella jo vuonna 1969. Muutaman vuoden kuluttua arkeologian professori Jussi-Pekka Taavitsainen ja minä tunnistimme kalvon sekä Astuvansalmella että Uittamonsalmella piidioksidin eli silikan saostumaksi. Toisenmuotoisena tällainen silikasaostuma olisi jalokivenä tunnettua opaalia, joka tiedetään kovaksi ja kestäväksi.

Sittemmin silikasilauksia on löydetty myös muista suomalaisista maalauskallioista sekä Kanadan ja Pohjois-Australian kalliomaalausten pinnoilta.

Paljain silmin katsottuna maa¬lauksia peittävä silikakalvo muistuttaa haalistunutta lakkaa. Parhaimmillaankin kalvo on vain puolisen millimetriä paksu. Stereomikroskooppi paljastaa sen rakenteen, joka on kuin pienoinen lumipeitteinen vuoristo harjanteineen.

Poikkileikkauksessa näkee, että silikasilaus koostuu äärimmäisen ohuista kerroksista. Punaväri on paikoin vain millimetrin tuhannesosien paksuinen ja usein aivan ohuen silikakerroksen päällä. Väriä puolestaan peittävät kymmenet silikakerrokset. Maalijäännökset kuitenkin erottuvat tarpeeksi, jotta maalauksen näkee, kun kalliota katsoo muutaman metrin päästä tai kauempaa.

Silikasilaus on siis osaltaan suojannut kallion pintaa enemmältä rapautumiselta. Muutoin maalauspintojen mineraalit, kuten eriväriset maasälvät ja kova, läpikuultava kvartsikin olisivat murentuneet niin paljon, että pigmentti olisi irronnut ja maalaus tuhoutunut. Useissa maalauspinnoissa näkee, että kiven tummat kiilteet ovat suojakalvosta huolimatta hapertuneet. Niiden kohdalla on silikasilauksessa mikroskooppisia kuoppia.


Syntyi rapautumalla ja saostumalla




Miksi vain yhtä väriä?


Geologiset havainnot kalliomaalauksista tarjoavat arkeologeille myös lisää kysymyksiä pohdittavaksi. Esimerkiksi sen, miksi suomalaiset kalliomaalaukset ovat yksivärisiä.

Etelä-Ranskan varhaiskivikautisten luolamaalareiden väripaletti koostui punamullan ohella useista rautaväreistä, kuten keltamullasta ja ruskeasta okrasta, mutta myös mangaani- ja hiilimustasta. Lisäksi valkoista väriä saatiin kaoliinista ja piimaasta ja helpoimmin poltetusta luusta.
Miksi meidän paljon nuoremman kivikautemme maalareitten paletissa olisi ollut vain punaista? Miksei töitä esimerkiksi luonnosteltu hiilellä?

Kenties maalaukset alun perin tehtiin runsaammin värein mutta vain kestävin eli hematiitti säilyi Pohjolan karuissa oloissa nykypäiviin. Hiilimusta ja luuvalkea eivät ehkä kiinnittyneet kunnolla kalliopinnalle, ennen kuin sille ehti muodostua suojakerros. Valkea pigmentti saattoi yksinkertaisesti liueta kalliopinnan lievästi happamaan veteen.













Mars-tutkijat vahvistivat syntyteoriaa

Edellä kuvattu silikasilausten syntytapa kuulostaa vakuuttavalta, mutta aina vuoteen 2005 saakka se oli paljolti oletusten varassa. Silloin teoria sai yllättäen vahvistusta Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan organisoimista Mars-tutkimuksista.

Silikasaostumat kiinnostavat Mars-tutkijoita, sillä Marsista löytyvät piisilaukset voisivat kertoa mahdollisesta elämästä. Silauksissa voi olla alkukantaisen elämän merkkejä, tai elollinen toiminta on voinut vaikuttaa kalvojen syntyyn.

Tästä syystä maapallon silikasaostumia tutkittiin uusimmilla analyysimenetelmillä ja myös saostettiin keinotekoisesti laboratoriossa syntyolojen selvittämiseksi. Kun kokeissa lopulta onnistuttiin, havaittiin, että saostumia muodostuu elottomissa oloissa, kun haihtuminen muuttaa vettä emäksisemmäksi.


Säilyttäviä kallioita on järvialueella

Kivikalvon merkitys näkyy käytännössä siinä, että vaikka pystysuoria graniittiseinämiä on melko tasaisesti ympäri Suomea, säilyneet kalliomaalaukset on löydetty juuri sellaisista pystypinnoilta, jotka olivat otollisimpia kalvon muodostumiselle.

Tällaisia paikkoja olivat tavallisimmin alapäästään lievästi sisäänpäin viettävät luode-kaakkoissuuntaiset seinämät ja niiden länsi- tai lounaispuoleiset sivut. Nämä seinämät ovat maankuorta leikkaavien ikivanhojen ruhjevyöhykkeiden osia, jotka törröttävät maanpinnasta. Kallioperän rikkoutumisen oletetaan saaneen alkunsa jo prekambriajalla 1 800-1 600 miljoonaa vuotta sitten.

Näihin ikivanhoihin liikuntovyöhykkeisiin muodostui järvialtaita. Jääkautinen luoteesta kaakkoon suuntautunut kulutus hioi joskus myös pystypinnat sileiksi. Kun tällainen seinämä vietti alapäästään sisäänpäin, se oli sattumoisin juuri sellainen, joka kykeni säilyttämään maalauksia sille saostuvan suojakalvon ansiosta.




Miten vanhoja kalliomaalauksemme ovat?


Suomesta löydetyt kalliomaalaukset ovat lähes aina veteen rajoittuvissa seinämissä. Meillä käyttökelpoisin ajoitusmenetelmä onkin rannansiirtymisen tutkimus. Maankohoamisnopeus tunnetaan maaperägeologisten tutkimusten perusteella tarkasti, joten maalauspaikan nykysijainnista voidaan määrittää sen ikä. Tässä oletetaan, että maalaukset on tehty lähellä silloista rantaviivaa, jolloin nykyisin hankalalta näyttävään maalauspaikkaan on päästy käsiksi veneestä tai jäältä.

Rannansiirtymiskronologian avulla niin Saimaan kuin Päijänteen järvialtaista kalliomaalausten ikä rajautuu välille 5000-1500 eKr. Enemmistö on noin   000 vuotta vanhoja eli kampakeraamiselta kivikaudelta. Tätä ikää tukevat nykyään myös arkeologiset löydöt ja aineistot.
Ennen arkeologit uskoivat maalausten voivan olla paljonkin kivikautta nuorempia. Aloitteen yhteistyöhän kvartäärigeologien kanssa teki Astuvansalmen maalausten löytäjä arkeologi Pekka Sarvas.





Maalausten kohtaloa vaikea taata

Ensimmäisiä löydettyjä kalliomaalauksia puhdistettiin satakunta vuotta sitten jäkäläpeitteestä suolavedellä ja harjalla; suojaavasta silikakalvosta ei vielä tiedetty. Kaikeksi onneksi maalaukset eivät tuhoutuneet rajussa käsittelyssä. Nykyarkeologit asennoituvat niihin yhtä varjelevasti kuin kallisarvoisiin öljymaalauksiin. Syynä on kallion pinnan rikkonaisuus.

Suojapinnan toiminta edellyttää, että rapautuminen ja liuenneiden ainesten uudelleen saostuminen ovat tasapainossa. Nykyajan ympäristömuutokset ilmansaasteineen ja happamine sateineen muuttavat tätä kalliopintojen herkkää tasapainoa.

Monissa maalauskallioissa kivi hilseilee ohuina laattoina. Niiden alle imeytynyt vesi saa aikaan pakkasrapautumista. On jopa mahdollista, että pintaa suojaava kivikalvo ajan mittaan edistää hilseilyä. Silika-aines käyttäytyisi tässä mielessä kuin väärin valittu, hengittämätön maalipinta, joka aiheuttaa oman hilseilynsä ja tuhonsa.

Kohtiin, joista kivilevyjä on irronnut, on jo monesti saostunut uutta suojakalvoa. Kalliopinnan oma suojamekanismi kyllä toimii, mutta samalla maalauskuviot vähitellen tuhoutuvat.

Havainnolla on merkitystä, kun harkitaan maalauspaikkojen suojelua. Pintojen eristäminen ulkoilmasta ja sateesta voisi muuttaa oloja arvaamattomasti ja jopa nopeuttaa tuhoutumista.

Australiassa tutkitaan mahdollisuutta sivellä kalliomaalausten pintaan keinotekoista silikaliuosta, josta kovettuisi luonnon mekanismeilla uutta suojakalvoa rikkoutuneisiin kohtiin. Jos tulos osoittautuu kestäväksi, meidänkin kalliomaalauksemme voivat saada vielä muutaman vuosituhannen lisäaikaa.


Kari A. Kinnunen on geologi, joka työskentelee erikoistutkijana Geologian tutkimuskeskuksen mineralogian laboratoriossa. Hän on tutkinut arkeologien kanssa Suomesta löydettyjä kivikautisia kivimateriaaleja.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25765
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.