Lemmikin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta kivusta kärsivät todennäköisesti kaikki sellaiset eläimet, joilla on kipureseptoreja ja aivot.  Kuva:  Eugene/Wikimedia Commons
Lemmikin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta kivusta kärsivät todennäköisesti kaikki sellaiset eläimet, joilla on kipureseptoreja ja aivot. Kuva: Eugene/Wikimedia Commons

Käyttäytymisestä ja elimistön reaktioista voi päätellä paljon, samoin hermoston rakenteesta.

Kirjolohi kiertelee levottomasti akvaariossa ja hieroo suutaan pohjaan. Sillä on ongelma. Tutkija Lynne Sneddon skotlantilaisesta Edinburghin yliopistosta on juuri ruiskuttanut sen huuliin etikkahappoa.

Kun muu ei auta, kala alkaa huojua paikallaan. Tutkijoiden kulmakarvat kohoavat. Tätähän luulisi näkevänsä apinahäkissä eikä akvaariossa. Nisäkkäiden tiedetään joskus turvautuvan merkityksettömän liikkeen toistamiseen, koska se saa elimistön tuottamaan pieniä määriä endorfiineja kivunlievittäjiksi.

Muutkin samaan käsittelyyn joutuneet kirjolohet hierovat huuliaan tai huojuvat. Jotkin kieltäytyvät syömästä ja ”läähättävät” eli leyhyttelevät kiivaasti kiduksiaan.

Paitsi yksi joukko ne, joihin tutkijat tuikkaavat morfiinia. Nisäkkäillä morfiinin tiedetään poistavan kivun tunnetta, ja kuinka ollakaan: morfiinia saatuaan kalatkin rauhoittuvat ja palaavat normaaleihin puuhiinsa.

Kun Sneddonin tutkimustulokset julkaistiin vuonna 2003, brittilehdistössä käynnistyi kiivas keskustelu. Kykenevätkö kalat tuntemaan kipua? Jos kykenevät, miltä mahtaa tuntua niistä kaloista, joita mukavat perheenisät leppoisina viikonloppuina kiskaisevat vedestä huulen lävistävän ongenkoukun varassa?

Ennen Sneddonin tutkimuksia ei kalojen kivuntuntokyvystä ollut olemassa tieteellistä tietoa juuri lainkaan. Hänen tuloksensa viittaavat siihen, että kalat todella kokevat kipua. Sneddon on syynännyt myös kalojen kipureseptorien eli ihon pinnassa olevien aistinhermopäätteiden rakennetta ja kalojen kipuhermoston toimintaa, ja ne ovat osoittautuneet vastaaviksi kuin meillä.

Nisäkkäiden kipu kuin ihmisten

Eläinten kivun tutkimus ei tieteenalana ole kaikkein yksinkertaisimpia niin kuin ei ihmistenkään. Teknologia ei ole vielä tuottanut kipumittaria, joka yksiselitteisellä asteikolla siististi kertoisi ihmisen tai eläimen kokeman kivun määrän.

Nisäkkäistä, lähimmistä sukulaisistamme, tiedetään eniten.

Hyvin todennäköiseltä näyttää, että nisäkkäät kokevat kivun samantapaisena kuin me, sanoo eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio Helsingin yliopistosta.

Siihen viittaa sekä niiden käyttäytyminen että se, että niillä on samanlainen keskushermosto, hermot ja kipureseptorit kuin ihmisellä. Kivun tunteminen myös aiheuttaa niillä samanlaisia muutoksia hermoston välittäjäaineissa, ja elimistössä erittyy samoja opioideja eli kipua vaimentavia aineita kuin meilläkin.

Jos lähdetään kiipeilemään eläinkunnan sukupuussa kauemmas, tehtävä muuttuu haastavammaksi. Tuntevatko sammakot kipua? Muurahaiset?

Paremman tiedon puuttuessa lähtökohtana voitaneen pitää hermoston rakennetta, pohtii eläintieteen professori Kai Norrdahl Turun yliopistosta.

Ilmeisesti koetun kivun voimakkuus riippuu hermoston, etenkin keskushermoston, kehittyneisyydestä. Myös kipureseptoreina toimivien aistinhermopäätteiden määrä ja laatu vaikuttaa.

Eläinten tuntemuksia tulkittaessa on muistettava, etteivät eläimet aina ilmaise kipua samoin kuin me. Suhtautuisimmekohan kaupalliseen kalastukseen toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä kirkuna?

Hiiri kärsii siinä missä hevonenkin

Jotta eläin voisi pelkkien väistämisrefleksien lisäksi myös tuntea kipua, sillä on oltava jonkinlainen tietoisuus. Kivuntuntokykyyn vaadittavan tietoisuuden ei silti tarvitse olla sellaisella tasolla, että sillä voisi hoitaa teoreettisen filosofian professuuria. Kaikki eläimet, joiden aivojen rakenteeseen sisältyy myöhäisaivovaippa eli neokorteksi, ovat nykyisen käsityksen mukaan siinä määrin tietoisia, että ne kokevat kipua ja kärsivät siitä.

Suurin ja poimuttunein myöhäisaivovaippa on valaiden, ihmisten ja apinoiden aivoissa, Kai Norrdahl kertoo.

 Muidenkin nisäkkäiden aivot ovat suhteellisen isot ja kehittyneet. Kaikilla nisäkkäillä on myös kivun aistimiseen sopivia aistinhermopäätteitä. Siksi on syytä olettaa, että kaikki nisäkkäät pystyvät tuntemaan kipua ja kärsimystä.

Ominaisuus ei riipu eläimen koosta. Hiiren ja hevosen kokemassa kivussa ei ole periaatteessa mitään eroa, Outi Vainio korostaa.

Ratkaisevaa ei ole sekään, nukkuuko nisäkäs sohvallamme.

 Ihmiset ovat keskimäärin herkempiä seura- ja harraste-eläinten kivuille kuin niiden, joita ajatellaan ”massaeläiminä”, kuten sikojen, Vainio muistuttaa. Hiiret ja rotat taas koetaan usein vieraiksi ja tuholaisiksi, joten niidenkin kipua aliarvioidaan helposti.

Jyrsijöiden tuntemukset jäävät monelta huomaamatta siksikin, että kiinni otettu eläin näyttää reagoivan kipuun vain avaamalla suunsa. Esimerkiksi rottien kivunhuudot ovat niin korkeita, että ne havaitsee vain ultraääniä rekisteröivillä laitteilla.

Myös linnut tiedostavat kivun

Lintujen tiedetään välttävän visusti sellaisia ihmisiä ja tilanteita, joihin niiden muistissa yhdistyy kipukokemus. Kipu näyttää olevan todellisuutta myös höyhenikkään pään sisällä:

 Lintujen keskushermosto, kipureseptorit ja välittäjäaineet ovat samanlaisia kuin nisäkkäiden, ja linnut reagoivat kipulääkkeisiin samalla tavoin, Outi Vainio kertoo.

Kärsimisen tyyssijana pidetty myöhäisaivovaippa on lintujenkin aivoissa, joskaan se ei ole yhtä poimuttunut kuin nisäkkäiden.

Matelijoilla, kuten käärmeillä, liskoilla ja kilpikonnilla, on hiukan yksinkertaisemmat aivot. Kilpikonnien keskushermoston eräät osat kuitenkin muistuttavat kovasti nisäkkäiden myöhäisaivovaippaa. Kai Norrdahl arvioi varovasti matelijoiden sijoittuvan kivuntuntokyvyltään suunnilleen samaan joukkoon kuin linnut.

Sammakkoeläimillä ja kaloilla ei ole myöhäisaivovaippaa, mutta tuskin niiden elämä silti on täysin kivutonta. Molemmilla on kipuaistimuksiin tarvittavia hermorakenteita, ja molemmat lakkaavat reagoimasta kivunaiheuttajiin, jos niille annetaan kipulääkettä.

Aivojen olemassaolo rajaviivana?

Kalat siis vaikuttavat kivuntuntokykyisiltä, mutta entä ongenkoukussa kiemurteleva mato?

Jos varsinaisen kivun kokijoita etsiessämme pitää johonkin kohtaan vetää raja, tärkein ero saattaa olla siinä, onko eläimellä aivot. Aivollisiin lukeutuvat kaikki selkärankaiset eläimet eli nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet ja kalat. Selkärangattomilla, kuten hyönteisillä, on usein muutama komentokeskuksen virkaa toimittava hermosolmupari, mutta aivojen nimellä niitä ei voi kunnioittaa.

 Selkärangattomat reagoivat äkilliseen ärsykkeeseen, mutta se ei vielä kerro kivuntuntokyvystä, Kai Norrdahl pohtii. Toisaalta hän huomauttaa, että yksinkertaisimpia hyönteisiä myöten lähes kaikki eläimet kykenevät oppimaan.

 Oppimiskyky edellyttää muistia. Ei tiedetä, kokevatko hyönteiset kärsimystä, mutta ainakin ne muistavat haitalliset asiat ja välttävät niitä myöhemmin.

Magneettikuvaus kurkistaa aivoihin

Aivojen olemassaolo ja hermoston rakenne antavat eväitä sen päättelemiseen, onko eläimen edes mahdollista kokea kipua. Tutkijoiden konstit eivät kuitenkaan lopu siihen. Etenkin nisäkkäiden kipua voi havainnoida epäsuorasti eläinten käyttäytymisen perusteella.

Toisen kurkistusikkunan tarjoaa autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston toiminta.

 Kipu aktivoi sympaattisen hermoston toimintaa jolloin muun muassa sydämen syke, verenpaine ja hengitystiheys nousevat, Outi Vainio kertoo.

Verinäytteestä voidaan mitata välittäjäaineiden pitoisuuksia: kortisolia, katekoliamiinia, noradrenaliinia, dopamiinia… Vainio huomauttaa, että niiden pitoisuuksien kasvu voi johtua myös stressistä. Mutta jos eläimellä on kudosvaurio ja se käyttäytyy kivuntuntemuksille ominaisella tavalla, välittäjäaineiden pitoisuudet kertovat lisää siitä, kuinka tukala eläimen olo on.

Elimistö tuottaa myös omia ”kipulääkkeitään”, kuten beetaendorfiinia. Kun elimistö pyrkii hallitsemaan kipua, endorfiinien pitoisuudet nousevat. Niidenkin tulkinnassa on otettava huomioon, että endorfiininsa saa kohisemaan myös reippaalla liikunnalla.

Mielenkiintoinen tulossa oleva mittauskeino on toiminnallinen magneettikuvaus, jolla on muutaman viime vuoden aikana jo päästy kuvaamaan ihmisten tunteita, Vainio sanoo.

 Tietyt aivoalueet aktivoituvat ihmisellä kivun kokemisen aikana. Jos eläimillä aktivoituvat vastaavat alueet, saadaan aika objektiivinen tapa kivun havaitsemiseen.

Magneettikuvauksen pitää kuitenkin ottaa vielä muutama tekninen kehitysaskel, ennen kuin sillä päästään kurkistamaan karvaisten päiden sisään. Kuvaus onnistuu vain, jos potilas ei hievahdakaan. Eläimille levollisuuden tekee vaikeaksi se, että nykyiset kuvauslaitteet pitävät melkoista meteliä.

Koe-eläinten kohtelu parantunut

Kivuntuntoa tutkittaessa nousee väistämättä esiin myös tutkimuseettisiä kysymyksiä. Outi Vainion omalla tutkimusalalla, eläinlääketieteellisessä farmakologiassa, tutkimuskohteena on eläinten kivun ja stressin lievitys lääkkeillä.

 Tutkimme kipua potilaseläimissä, joilla jo on jokin sairaus tai vastaava. Katsomme, muuttuuko eläimen käyttäytyminen ja muu reagointi, kun sille annetaan kipulääkettä. Emme siis aiheuta sitä kipua, Vainio kertoo.

 Eettisistä syistä emme käytä plaseboryhmiä. Olisi väärin jättää yksi ryhmä vaille kipulääkettä. Myöskään eläinlääketieteelliset lehdet eivät onneksi hyväksy sellaisia tutkimuksia. Sen sijaan kokeellisen kipututkimuksen tekijät, jotka itse aiheuttavat kivun, jättävät osan koe-eläimistä ilman kipulääkettä.

Lääketieteellisissä tutkimuksissa koe-eläimille koituu monesti kipua. Sitä pyritään yleensä lievittämään muttei välttämättä aina riittävästi.

– Syöpä- ja tulehdustutkimuksissa kivun annetaan usein kehittyä voimakkaaksi ilman että eläimelle annetaan kipulääkettä, Vainio sanoo.

Suurimmaksi osaksi Suomi on koe-eläinten kohtelussa edistyksellisempi kuin monet muut maat tai oma historiansa.

 Sellaisia kauhukuvia, joita on ollut 2030 vuotta sitten, ei Suomesta enää löydy, Norrdahl toteaa. Suomessa on vuosi vuodelta menty tiukempaan suuntaan. Pian saatava uusi koe-eläinlaki parantaa tilannetta edelleen.

Aspiriini vaaraksi mirrille ja mustille

Tutkimustyön ansiosta kipulääkkeet ovat parantuneet paljon parin vuosikymmenen takaisista.

 Nykyään on olemassa varta vasten koirille ja kissoille tarkoitettuja kipulääkkeitä. Ne tehoavat näihin eläimiin paremmin ja aiheuttavat niille vähemmän haittoja kuin ihmisten kipulääkkeet, Outi Vainio iloitsee.

Aikaisemmin lemmikkien nivelvaivoja ja muita kiputiloja lääkittiin aspiriinilla, mutta sillä on myös vahingossa tapettu monta kissaa. Parasetamoli on nelijalkaisille vielä vaarallisempi. Nykyiset koirien ja kissojen kipulääkkeet sen sijaan sopivat esimerkiksi lonkkavikaisen koiran olon helpottamiseen vaikka vuosien ajan.

Lemmikeille tuottavat kipua yleisimmin juuri nivelvaivat, kuten koirilla lonkkavika tai selkärangan nivelten viat. Tutunkin lemmikin kipu jää usein omistajalta havaitsematta, jos tilanne pahenee vähitellen.

 Kipukäyttäytyminen myös vaihtelee eri lajeilla ja lajin sisälläkin eri yksilöillä, Vainio toteaa.

– Kaikissa eläimen käyttäytymisen muutoksissa on yhtenä mahdollisena syynä kipu. Se voi aiheuttaa esimerkiksi koirien käyttäytymisongelmia, kuten aggressiivisuutta.

Joskus kipu näyttäytyy yllättävissä tilanteissa.

– Koirien eroahdistusta eli hätääntymistä ja tavaroiden pureskelua omistajan poistuessa pidetään yleensä korvien välisenä ongelmana, Vainio sanoo.

 On kuitenkin yksittäisiä koiria, joilta eroahdistusoireet ovat kadonneet, kun ne ovat saaneet kipulääkkeitä. Koiralla on siis ollut krooninen kipu, ja omistajan läsnäolo on toiminut tyynnyttävänä sosiaalisena tilanteena, jonka aikana eläin ei ole kokenut tuntemustaan niin pahana.

Lääketutkimusten myötä on karttunut tietämystä eläinten kipujen syistä.

– Mitä enemmän eläinpotilaiden kivun poistamista on tutkittu, sitä selvemmin on osoittautunut, että niiden kipuun vaikuttavat samanlaiset asiat kuin ihmistenkin, Vainio toteaa.

Helena Telkänranta on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2006
 

Kipua vai nosiseptiota

Nosiseption tuottama väistämisrefleksi alkaa jo ennen kivun tuntemista.
Tuskaa voi puolestaan aiheuttaa sellainenkin epämukavuus, joka jää kipurajan alle.

Jos kosketat vahingossa sormella kuumaa keittolevyä, kätesi on vetäissyt itsensä turvaan jo ennen kuin ehdit tajuta tilannetta. Kipu ilmestyy sormeen vasta hetkeä myöhemmin.

Mitä oikeastaan tapahtui?

Evoluutio on siunannut meitä peräti kahdella erillisellä keinolla pitää itsemme ehjinä. Niin kutsuttu nosiseptio on automaattinen väistämisrefleksi. Kipu taas on tuntemus, joka valjastaa käyttöön yksilön valppauden ja oppimiskyvyn.

Nosiseptio toimii ajatusta nopeammin. Kun sormi koskettaa keittolevyä, tieto kuumuudesta ampaisee ihon aistinhermopäätteistä eli reseptoreista kipuhermoja pitkin selkäytimeen. Selkäydin lähettää lihaksille käskyn vetää käsi poispäin tuntemuksen aiheuttajasta.

Sillä välin sama viesti on lähtenyt myös aivoihin, joissa syntyy kivun kokemus. Hermoratoja pitkin aivoihin on pitempi matka kuin selkäytimeen, ja tiedon käsittelykin vaatii jokusen sekunnin murto-osan. Siksi kipu ilmestyy tajuntaamme vasta, kun nosiseptio on jo tehnyt tehtävänsä.

Pelkkä väistämisrefleksi ei riitä

Nosiseptio on yllättävän tasa-arvoinen ilmiö kautta nisäkäsmaailman.

 Kun reaktiokynnystä on kokeiltu antamalla ihmiselle, koiralle ja rotalle sormen- tai varpaanpäähän niin pieni sähköisku, että siihen juuri reagoi, väistöheijasteen syntymisen kynnysarvoksi on saatu kaikilla aivan sama luku, suunnilleen 0,5 milliampeerin sähkövirta, kertoo eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio.

Mutta jos pystyisimme pelkkään nosiseptioon, länttäisimme sormia yhä uudestaan kuumiin helloihin. Toki sormet ponnahtelisivat pois, mutta ne pysyvät ehjempinä, kun meillä on myös kyky tuntea kipua. Harvinainen kivuntuntokyvyn puute on itse asiassa hankalampi vamma kuin esimerkiksi sokeus tai kuurous: kivuttomat ihmiset tulevat jatkuvasti vahingoittaneeksi itseään.

Kyky tuntea kipua on evolutiivisesti tarkoituksenmukainen. Muun muassa kaikki nisäkkäät ja linnut oppivat nopeasti välttämään asioita, jotka ovat aiheuttaneet niille kipua.

Lemmikeilläkin lienee aavesärkyjä

Entä sitten tuska tai kärsimys? Ovatko ne eri asioita kuin kipu?

 Niille varmasti jokainen antaa vähän erilaisen määritelmän, Vainio sanoo.

 Olen itse pitänyt kiinni siitä määritelmästä, että kivussa on kyseessä kudosvaurio ja siihen liittyvä tuntemus. Kivusta seuraa sitten kärsimystä eli hyvinvoinnin vähenemistä. Tuskaa taas aiheuttaa menetys tai muu henkisempi asia, kuten laumaeläimen erottaminen laumasta.

 Jos vaikka ääni on niin voimakas, että se vahingoittaa tärykalvoa, kyseessä on kipu. Mutta jo ennen kuin ääni voimistuu niin kovaksi, että se aiheuttaa kudostuhoa eli kipua, se saattaa olla tuskallinen, mikä on tämä psyykkinen puoli.

 Esimerkiksi koirat ja kissat kuulevat herkemmin kuin me. Kuitenkin kipu eli äänen aiheuttama vaurio ilmeisesti tulee vasta samassa äänenvoimakkuudessa kuin meillekin, koska kudokset ovat suhteellisen samanlaisia. Mutta tuskan tunne melusta ja hälystä saattaa tulla jo vähäisemmästäkin äänestä kuin meille, koska niiden aistinelimet ovat tehokkaammat. 

Ainakin nisäkkäiltä näyttää löytyvän vastineet kaikille ihmisille tutuille kivun lajeille. Esimerkiksi amputoidun raajan aavesärkyä oletetaan esiintyvän niillä samanlaisena kuin meillä. Koirien hännän ja korvien typistäminen, joka monissa maissa on yhä yleistä, on Suomessa lailla kielletty. Olemattomassa hännässä mahdollisesti jomottavalta aavesäryltä säästyvät lain ansiosta nykyään kymmenettuhannet suomalaiskoirat.

Pelkkiä vaihtoehtohoitoja käyttäneet syöpäpotilaat kuolivat huomattavasti todennäköisemmin kuin tavanomaista hoitoa saaneet, osoitti yhdysvaltalainen tutkimus.

Jos haluaa selvitä syövästä, kannattaa luottaa lääkäriin.

Syöpäkuolleisuus oli Yalen yliopiston tutkimuksessa jopa viisi kertaa suurempaa niillä, jotka hoitivat syöpäänsä pelkillä vaihtoehtoisilla menetelmillä kuin niillä, jotka kävivät tavanomaisissa hoidoissa.

Tulos ei sinänsä yllätä.

Vaihtoehtohoitojen kuten vaikkapa luontaistuotteiden ja homeopatian tehosta syövän tai muiden sairauksien hoidossa ei ole mitään näyttöä. Ne on jopa osoitettu tehottomiksi. Siksi puhutaan myös uskomushoidoista.

Harvemmin on silti tutkittu, miten vaihtoehtohoitoihin turvautuminen näkyy syöpäkuolleisuudessa.

Tutkijat tarkastelivat 840 amerikkalaisen syöpäpotilaan tapauksia. Tiedot oli kerätty kansallisesta syöpätietokannasta.

Potilaista 560 oli saanut syöpäänsä lääketieteellistä hoitoa ja 280 henkilöä hoiti syöpäänsä vain vaihtoehtoisilla menetelmillä. Kaikki potilaat olivat saaneet lääkäriltä syöpädiagnoosin vuosina 2004–2013.

Potilailla oli erilaisia syöpiä. Kaikkien syöpien kohdalla vaihtoehtohoitoihin turvautuneessa ryhmässä kuolleisuus oli suurempi.

Vaihtoehtohoitojen käyttäjistä rintasyöpään sairastuneet kuolivat 5,6 kertaa todennäköisemmin kuin tavaomaista hoitoa saaneet.

Paksusuolen syöpään sairastuneet vaihtoehtohoitojen käyttäjät kuolivat 4,5 kertaa todennäköisemmin ja keuhkosyöpään kaksi kertaa todennäköisemmin.

Keskimäärin riskitiheyksien suhde (hazard ratio) oli 2,5. Se tarkoittaa, että jokaista syöpäänsä kuollutta potilasta kohden vaihtoehtohoitojen käyttäjiä menehtyi 2,5 samaan sairauteen.

”Meillä on nyt näyttöä siitä, että vaihtoehtohoitojen käyttäminen toimivaksi todettujen hoitojen sijaan lisää kuolemanvaaraa. Toivottavasti tiedosta on hyötyä lääkäreille, jotka neuvovat potilaita hoitoihin liittyvissä valinnoissa”, sanoo tutkimusta johtanut syöpälääkäri Skyler Johnson Yalen yliopistollisesta sairaalasta tiedotteessa.

Uusista hoitomuodoista voi toki löytyä joitain toimivia, huomauttaa toinen tutkijoista, tohtori Cary Gross. Niitä pitäisi tutkia lisää.

”Meidän täytyy ymmärtää paremmin, mitkä hoidoista toimivat ja mitkä ei, oli kyse esimerkiksi uudenlaisesta immunoterapiasta tai suurista vitamiiniannoksista, jotta potilaat voivat tehdä oikeita päätöksiä”, Gross sanoo.

Tutkimuksen julkaisi Journal of the National Cancer Institute.

Vaihtoehtohoitoja käytetään Suomessakin. Täysi kieltäytyminen lääkärin hoidosta on kuitenkin harvinaista.

Suomeen on kaavailtu niin sanottua puoskarilakia, joka säätelisi vaihtoehtohoitoja ja niiden antajia, mutta lakihanke kaatui seitsemän vuotta sitten.

Kysely

Oletko kokeillut vaihtoehtohoitoja?

MooM
Seuraa 
Viestejä4918
Liittynyt29.6.2012

Viikon gallup: Oletko kokeillut vaihtoehtohoitoja?

Huomautuksena: on myös kokeellisia hoitoja, jotka ovat sinä vaiheessa testausta, että eivät vielä ole pätevästi toimiviksi osoitettuja. Eivätkä ehkä sellaisiksi koskaan osoitukaan. Näitä tosin ei yleensä nimitetä vaihtoehtohoidoiksi. Muuten samaa mieltä. Tosin onhan meillä vaihtoehtoisia faktojakin nykyisin... Puoskarointi ehkä on turhan painolastinen sana, mutta 'uskomushoito' on oma suosikini.
Lue kommentti

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

Suomen kesä on täynnä kulttuuritapahtumia. Jos kulttuuri ymmärretään väljästi ihmisen eri kykyjen kehittämiseksi, sen piiriin voidaan laskea melkein mitä vain eukonkannosta oopperaan.

Kulttuuri-sanan lähtökohta on latinan cultūra, joka tarkoittaa maanviljelyä tai jalostamista. Jo muinaiset roomalaiset puhuivat ’hengenviljelystä’, jolla tarkoitettiin henkisten kykyjen kehittämistä mahdollisimman täydellisiksi.

Lainasanojen kulkusuuntien perusteella voi päätellä, mistä sanan tarkoittama ilmiö on peräisin ja miten se on levinnyt kielialueelta toiselle.

Uusimman sanaston kohdalla asia tuntuu itsestään selvältä, koska kehitys on yleisesti tunnettua. Ketään ei yllätä tieto siitä, että popmusiikin sanasto on suurelta osin angloamerikkalaista. Vastaavalla tavalla myös vanhemmat sanakerrostumat kertovat kulttuuri-ilmiöiden synty-, kehitys- ja leviämisprosesseista.

Vanhojen lainojen kohdalla asiaa mutkistaa se, että samat sanat ovat kulkeneet monia eri teitä ja niiden merkitys on aikojen kuluessa muuttunut käyttökontekstin mukaan.

Esimerkiksi orkesteri on lainattu suomen kieleen 1800-luvun puolimaissa ruotsista, mutta alkuaan se juontuu antiikin kreikasta, jossa se sananmukaisesti merkitsi tanssimispaikkaa eli kuoron ja näyttelijöiden esiintymisaluetta teatterissa. Vasta 1700-luvulla sana sai soitinyhtyeen merkityksen.

Kreikasta saatu teatteri on alun perin tarkoittanut katselupaikkaa, esimerkiksi istumiseen soveltuvaa rinnettä, jonka edessä näytös esitettiin. Skene oli esiintymisalueen taakse pystytetty teltta tai muu tilapäinen pukusuoja, josta myöhemmin kehittyi oikea näyttämörakennelma.

Suomeen skene on lainattu tuoreena slangisanana englannista näkymän merkityksessä. Teatteriin ja elokuvaan liittyvässä ammattisanastossa samaa alkuperää olevia aineksia on käytetty jo aiemmin. Esimerkkejä ovat käsikirjoittajaa tarkoittava skenaristi ja lavastustaidetta merkitsevä skenografia.

Kesäteatterien suosikkiohjelmistoa ovat huvinäytelmät eli komediat. Nimityksen taustalla on kreikan kulkuetta merkitsevä komos.

Vanhimmat komediat ovat olleet kulkueen muodossa esitettyjä riehakkaita lauluja ja tansseja, joiden lomassa on heitetty herjaa sekä katselijoille että yhteiskunnan silmäätekeville. Samat konstit purevat myös Suomen suvessa, satoi tai paistoi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 8/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Mystiikka palasi metsään

Puilla ei ole tunteita. Se on silkkaa mystiikkaa.

 

PÄÄUUTISET

Unohtaminen palvelee älyä

Muisti syntyi tekemään viisaita päätöksiä,
ei keräämään nippelitietoa.

Nykyihmisen suhteet mutkistuivat

Jo alkuvaiheen esiäiti kohtasi neandertalmiehen.

Auringonpimennys on geometriaa

Avaruuden mitoissa Kuu näyttää meistä
yhtä suurelta kuin Aurinko.

Luvassa akuton puhelin

Mallikappaletta on jo testattu koesoitoilla.

 

ARTIKKELIT

Rakkaus iskee kuin raju stressi

Kun häntätumakkeessa leimahtaa, aivoihin hyökyy
hormonimyrsky, joka suistaa mielen raiteilta.

Mistä löytyy uusi Maa?

Suurteleskooppi alkaa etsiä elämän merkkejä eksoplaneetoilta.
Sille on jo seitsemän lupaavaa kohdetta.

Papillooman perässä

Paleogeneetikko teki hämmästyttävän löydön:
nopeasti yleistyvä seksitauti tuli neandertaleilta.

Viljelmille halutaan villejä pölyttäjiä

Jos kimalaiset ja muut mesipistiäiset katoavat,
me menetämme hedelmät, marjat ja kasvikset.

Jos juokset, juokse oikein

Hyvä tekniikka säästää rasitusvammoilta.
Asiantuntija antaa ohjeet terveelliseen tyyliin.

Paha hiili kiertää hyötykäyttöön

Suomessakin kehitetään menetelmiä, joilla
hiilidioksidista saa ruokaa ja raaka-aineita.

 

TIEDE VASTAA

Kauanko ihminen voi olla pissaamatta?

Miltä avaruudessa tuoksuu?

Voiko verta imevä punkki räjähtää?

Miksi kuulokkeiden piuhat sotkeutuvat?

Miksei alkeishiukkasta voi pilkkoa?

Kuinka kauan kanto elää?

 

KIRJAT

Menneestä jäi järeät jäljet

Kummuissa ja kivissä on meidän tarinamme. Salaisuuksineen.

 

OMAT SANAT

Kesäteatteri palaa juurilleen

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Totuuden rakastaja

Filosofi Ilkka Niiniluoto taistelee huuhaata vastaan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

Kesänviettoon kuuluu itsensä hemmottelu, ja moni tekee sen lukemalla. Mikä olisikaan leppoisana hellepäivänä sen mukavampaa kuin rentoutua lepotuolissa, siemailla virkistävää juomaa ja ottaa käteen hyvä kirja.

Kirjat ovat tulleet suomalaisten elämään jo keskiajalla. Niitä näki kirkon alttarilla sekä pappien ja pyhimyspatsaiden käsissä. Harvat niitä osasivat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa, mutta kirjoiksi ne kuitenkin osattiin tunnistaa ja nimittää.

Kirja-sana esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, myös kantasuomessa, mutta merkitykset vaihtelevat. Ilmeisesti se on alkuaan tarkoittanut neulottua tai piirrettyä kuviota. Tästä muistuttavat johdokset kirjailla ja kirjoa.

Suomen eteläisessä sukukielessä virossa kirjaa sanotaan raamatuksi. Tämä on venäläinen laina, joka on viron kautta levinnyt myös suomeen. Vanhassa kirjakielessä sitä on käytetty yleisesti kirjan merkityksessä, ja vasta myöhemmin se on täsmentynyt tietyn pyhän kirjakokoelman erisnimeksi.

Tästä puolestaan käytettiin nimitystä Biblia ennen kuin se vaihdettiin Raamatuksi 1800-luvulla. Biblia on kreikkaa ja merkitsee kirjoja monikossa. Sanan taustalla on muinaisen foinikialaisen kaupungin nimi Byblos. Sen satamasta laivattiin maailmalle kirjoitusalustana käytettyä papyrusta.

Kirjain on uudissana, jonka on keksinyt E. A. Ingman vuonna 1834. Sitä ennen kirjaimia nimitettiin ruotsin bokstav-sanasta väännetyillä vastineilla, kuten pokstaavi tai puustavi.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja Antti Lizelius tarjosi käyttöön sananmukaista suomennosta kirjansauva, mutta se ei saanut kannatusta.

Lehti on vanha indoeurooppalainen laina, joka alun perin on tarkoittanut kasvin lehteä.

Merkityksen laajenemiselle ovat tarjonneet mallia latinan folium ja ruotsin blad, joilla on jo aiemmin ollut molemmat merkitykset. Vanhassa kirjasuomessa käytettiin lainasanaa plati ennen kuin edellä mainittu Lizelius otti käyttöön lehti-sanan sen rinnalla.

Lukea on vanha perintösana, joka on merkinnyt alkuaan laskemista tai luettelemista. Ulkoluku on ollut muistista luettelemista, sisälukua opeteltiin piispa Gezeliuksen johdolla 1600-luvun loppupuolella. Niistä ajoista muistuttaa sananlasku: Lue poikani kirja, kyllä kirja palkan maksaa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017