Sienten ulkonäköön kätkeytyy paljon tietoa niiden evoluutiosta. Oikeat sukulaiset on tärkeä tunnistaa, muuten ei edes tiedä, voiko sientä syödä. Harmi kyllä moni helpon näköinen tuntomerkki hämää.



Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2009

Väitetään, ettei ilmaisia lounaita ole. Sienet ovat tästä säännöstä miellyttävä poik¬keus, koska niitä voi todellakin poimia ilmaiseksi. Taitava kotikokki loihtii niistä mitä hienoimpia makuelämyksiä.

Ilmaisen lounaan sääntö iskee takaisin kaikessa voimassaan, jos haluaa välttämättä tilata ravintolassa lihapiirakan kahdella tryffelillä - tai jos ruvetaan puhumaan sienten tunnistamisesta. Sienilajeja on Suomessa tuhansia. Helppoja yleisohjeita niiden tuntemiseen ei ole.

Jo kauan on ymmärretty, että kaksi eri heimoon kuuluvaa sientä voi olla petollisen samannäköisiä. Tuttu esimerkki on punakärpässieni, joka sateiden jälkeen voi näyttää punaiselta haperolta, kun lakin suojusjätteet eli "pilkut" ovat huuhtoutuneet pois.

Toisaalta yksi ja sama sieni voi muuntua eri asuihin. Jos punaisen haperon lakki haalistuu valkeaksi, sitä voi luulla jopa valkokärpässieneksi. Vastaavia ongelmia kohdataan aivan hyväkuntoistenkin sienten määrityksessä. Mitä sienten ulkonäkö oikein kertoo?


Väreillä vai ilman?

Sienestä huomataan usein ensimmäiseksi lakin väri. Se on kuitenkin tuntomerkiksi hyvin häilyväinen. Värikäs osa voi olla vain millimetrin paksuinen kelmu lakin pinnassa. Tunnistuksen kannalta tärkeämpää olisi käännellä sientä eri puolilta ja katsella sen alapintaa ja jalkaa. Myös nuoren ja vanhan sienen vertailu voi kertoa todellisesta sukulaisuudesta.

Valkoisten sienten väri ei vaadi syntyäkseen mitään erityistä väriainetta eli pigmenttiä. Näiden sienten rihmasto vain on lasin tai jään tapaan väritöntä. Rihmojen väleissä olevat ilmakuplat ja muut pinnat heijastavat sekaisin kaikkia valon värejä, ja niiden summa on valkoinen.

Valkokärpässieni on siis valkoinen samasta syystä kuin näemme valkeana lumikinoksen. Tuhansien eri sienilajien rihmasto on väritöntä, eikä tämä piirre osoita yhteistä sukulaisuutta.

Yksi sienisolu on noin millimetrin sadasosan paksuinen. Sitä ympäröi jäykkä kuori, soluseinä. Tummien itiöiden soluseinässä on ruskeita väriaineita, melaniineja. Niiden kemiallinen koostumus vaihtelee, eivätkä nekään osoita yhteistä sukulaisuutta. Tummat värit suojaavat solun sisältöä säteilyltä. Kypsän herkkusienen heltat ovat siis mustat, koska niiden itiöt ovat hankkineet aurinkolasit!

Sienikunta vilisee erilaisia väriaineita, kuten keltavahveron karotenoideja, haperoiden riboflaviineja, homejuustossa vihreänä näkyviä heksaketidejä. Sienistä onkin ennakoitu aarreaittaa uusien värikemikaalien tuotantoon.


Asiaa kärpäsille? - Haise!

Kukkien värit houkuttavat pölyttäviä hyönteisiä. Ovatko sienet värikkäitä samasta syystä?

Jotkin hyönteiset, kuten sienisääskien toukat, syövät sieniä. Eräät sienet - kuten muurahaisloisikka - taas syövät hyönteisiä. Saalistus ei kumpaankaan suuntaan perustu väreihin. Useimpien sienten ulkomuoto ei näytä houkuttelevan hyönteisiä millään tavalla.

Monet sienisääsket ovat tarkkoja ruokasienensä suhteen, mutta ne löytävät sienen tuoksun perusteella. Vanhaa, löysää herkkutattia, jonka suojissa kuhisee tuhatpäinen toukkasuku nauttimassa ilmaista gurmeeruokaa, kutsutaan Suomessa "matoiseksi", Italiassa taas kuulemma "ministeriksi".

Jotkin sienet, kuten jäykän siittimen näköinen haisusieni, tarvitsevat ahneita hyönteisiä levitäkseen. Tämän lajin itiöt eivät lennä tuulessa vaan ovat sitkaana, tummana limakerroksena sienen latvassa. Limassa parveilee villinä kärpäsiä, joiden mukana itiöitä kulkeutuu uusille kasvupaikoille.

Tässäkään sienessä kärpäsiä ei houkuta väri vaan tyrmäävä haju, jonka ihminen voi aistia kymmenien metrien päähän. Haisusieni on eteläinen ja vaatelias laji, jonka aromeista pääsee meillä nauttimaan harvoin.

Pistiäiset osaavat suunnistaa valon mukaan. Sienisääskillä loisivat pistiäiset saattavat löytää punikkitatin värin perusteella. Värikkäillä aineilla on kuitenkin useita tehtäviä, joita ei voi päältäpäin arvata. Sama aine voi toimia bakteerien torjunta-aineena, kun sienirihma kilpailee maassa muiden mikrobien kanssa. Värikemikaali voi myös syntyä satunnaisena sivutuotteena, kun sieni valmistaa jotakin itselleen tärkeämpää ainetta.


Dna paljastaa sientenkin isyyden

Vaikka ulkomuoto pettää, sienten todellista sukulaisuutta on selvitetty viime vuosina jättiharppauksin. Tärkein tutkimuskeino on dna:n emäsluenta eli sekvensointi, joka on laboratoriotyötä.

Kun johonkin geeniin sisältyvä tieto eli emäsjärjestys on saatu luetuksi, tietoa verrataan laskentaohjelmien avulla vastaavaan tietoon muista sienilajeista. Näin saadaan selville todennäköisimmät sukupuut eli reitit, joita pitkin nykyiset lajit ovat vuosimiljoonien kuluessa polveutuneet ja kehittyneet yhteisistä kantamuodoista.

Tietoa hankitaan useista perimän alueista, esimerkiksi ribosomien rakennetta määräävistä rdna-geeneistä. Ribosomit ovat pieniä, elämälle välttämättömiä solunsisäisiä jyväsiä. Niitä on kaikissa eliöissä, bakteereista ihmiseen asti.

Ribosomeja määräävät geenit näyttävät nykyään jo melko tarkan yleiskuvan koko eliökunnan valtavasta sukupuusta, jossa itse olemme vain yksi pikkuruinen haara ja sienet serkkujamme. Maailman yli miljoonan sienilajin osalta selvitystyö on vasta alussa.


Ulkonäön samuus hämää

Perimän tutkimus on paljastanut monia sieniryhmiä, joissa itiöemän eli näkyvän "sienen" ulkomuoto heijastaa oikeaa sukulaisuutta. Esimerkiksi rouskut ja haperot ovat todellakin keskenään sukua. Joissakin sienissä ulkonäkö on taas johtanut tutkijoita harhaan.

Itiöemän piirteitä, kuten lakin alapinnan heltallisuutta tai piikkisyyttä, pidettiin aiemmin osoituksena ryhmän yhteisestä sukulaisuudesta. Esimerkiksi tattien, joilla alapinta rakentuu mehupillin näköisistä putkista, arveltiin olevan keskenään läheistä sukua.

Dna-tuntomerkit ovat kuitenkin osoittaneet, että evoluutio on kaulinnut ja käännellyt sienten muotoa rajummin kuin uskallettiin arvata. Joustavasti sopeutuvat sienet ovat ehtineet "keksiä" samoja ratkaisuja jo moneen kertaan.
Nykyään voidaan yleistää, että kaikkia itiöemän perusmuotoja on kehittynyt kaikista sienten pääryhmistä. Esimerkiksi tattien sukuhaarasta on kehittynyt joitakin heltallisia sieniä sekä maan alle jääviä, palleromaisia sieniä.


Pulmia? Vajoa maan alle!

Monista "maanpäällisistä" sienistä, kuten tutuista rouskuista, on aikojen kuluessa kehittynyt lajeja, jotka kypsyttävät itiönsä jo ennen pintaan nousua, maan tai lehtikarikkeen alla. Tällaisen sienen itiöt vapautuvat vasta sienen hajotessa.

Maan alla kypsyvä sieni ei tarvitse lakkia eikä jalkaa, ja nämä osat surkastuvat. Yhteisen ympäristönsä vuoksi monet maanalaiset sienet ovatkin ihmissilmille hämäävän samanlaisia, tryffelien näköisiä mukuloita. Syötävät, huippukalliit tryffelit ovat itse maljasienten edustajia, jotka ovat siirtyneet maan alle.

Ilmaston kuivuminen tai muut ympäristön muutokset ajavat sieniä vastedeskin itiöimään maan sisään, tasaisempiin oloihin. Nykyisestä karvalaukusta saattaa miljoonien vuosien päästä olla elossa enää perunan näköisiä jälkeläisiä, joista vuotaa rikottaessa maitoa.


Nuija oli helppo keksiä

Myös nuijamaisia, melko sileäpintaisia sieniä on kehittynyt erikseen etäisissä sieniheimoissa. Niitä on kutsuttu nuijakkaiksi, mutta nimi ei kerro samasta alkuperästä.

Yksi syy nuijan suosioon lienee sen yksinkertaisuudessa. Jos langoista halutaan tehdä paksumpi esine, on luontevaa punoa ne köydeksi tai sitoa niistä kimppu. Nuijamainen itiöemä on samansuuntaisista rihmoista muodostunut tappi, joka työntyy maasta ja nostaa sienen latvan korkeammalle. Näin sieni pääsee levittämään itiöitään tuuleen vähällä vaivalla.

Dna-tuntomerkit ovat paljastaneet, että eräät nuijakkaat ovat yleisten helttasienten - kuten vahakkaiden - sukulaisia. Näissä tapauksissa nuijakas voidaan olettaa vanhemmaksi muodoksi, eli joidenkin helttasienen läheinen esi-isä on ilmeisesti ollut nuijamainen.

Sienet keksivät nuijan kuitenkin jo paljon aikaisemmin, aivan evoluutionsa alkuhämärissä! Suomessakin harvinaisena kasvava valelapakka (Neolecta vitellina) on tavallisen, pienen nuijakkaan näköinen. Sen mikroskooppirakenne on kuitenkin erikoinen, ja sen paikka sienten sukupuussa oli pitkään epäselvä. Dna-tulokset osoittivat suurena yllätyksenä, että tuo vaatimaton keltainen patukka muodostaa aivan oman sienilahkon. Suomessa sen lähimmiksi serkuiksi osoittautuivat pölymäisen pienet tuulenpesäsienet.


Alalta suomalainen uutispommi

Tuhansilla sienilajeilla itiöemä on hyvin pieni, mutta niiden rihmastoilla voi olla metsämaassa suuri rooli. Nämä lajit tunnetaan Suomessa heikosti, koska metsäntutkimuksemme on kohdistunut etupäässä puiden tehokkaaseen kaatoon.

Hienoja tieteellisiä löytöjä voi tehdä tavalliselta suomalaiselta suolta. Nuori turkulainen biologi Tomi Laukka tutkii työtovereineen rahkasammalilla kasvavia pikkuruisia, tuskin silmin näkyviä sieniä. Heidän tutkimusryhmänsä on parhaillaan julkaisemassa Neolectan kaltaista sienitieteen uutispommia: yksi Laukan löytämistä sienilajeista muodostaa dna:n perusteella uuden, ekologisesti mielenkiintoisen sienilahkon, jolle ei tunneta lähisukulaisia koko maailmasta.


Jouni Issakainen on biologi (FT), jonka erikoisaloja ovat sienet, kasvit ja tieteen popularisointi.



 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25758
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.