Yhdeksänmetrinen peto jahtasi esiäitiämme. Täkäläisiä vesiä hallitsivat ennen kalojen valta-aikaa lähes kymmenmetriset oikosarvet. Goljatit eivät olleet pelkkiä muskelipakkauksia. Niissä yhdistyivät pelottavalla tavalla noiden aikojen suurin koko ja terävin äly.





Itämeren alue 450 miljoonaa vuotta sitten. Aurinko tulee esiin pilven takaa, ja veteen siilautuu valokeila. Lohkareen suojissa kyyhöttävä, jättikokoista siiraa muistuttava niveljalkainen äkkää liikettä pohjaliejussa. Se kohdistaa tarkat verkkosilmänsä merililjojen ympäröimälle aukiolle. Merililjat nyökyttävät hitaasti päätään virtauksessa, ja siellä, aivan niiden juurella, lieju kohoilee lupaavasti.

Niveljalkainen, tarkemmin sanottuna trilobiitti, uskaltautuu näkösälle. Se tietää olevansa aukiolla kuin tarjottimella, mutta riski on otettava. Elämä ei trooppisen lämpimässä muinais-Itämeressä ole leppoisaa lomailua.

Vedessä vilisee mustekalamaisia petoja, ja pohjallakin uudet tulokkaat kiristävät kilpailua ravinnosta. Ordoviikin aikana eli 488-444  miljoonaa vuotta sitten elämä levittäytyy meren kaikkiin kerroksiin. Uusia eliöitä riittää vedessä leijuvasta planktonista pohjamutien tonkijoihin, jotka nekin ovat alkaneet kaivautua entistä syvemmälle sedimenttiin. Onpa osa trilobiiteistakin ruvennut uimareiksi tai valinnut tunnelien rakentamisen elämäntehtäväkseen.


Saalis suojautuu panssarein ja piikein

Kilpailu on kalkkitasanteella kovaa. Trilobiitit yrittävät pärjätä parhaansa mukaan.

Toiset ovat kasvaneet 70-senttisiksi kolosseiksi, toiset paksuntaneet panssariaan ja kolmannet aseistautuneet piikein.

Jotkin ovat ehkä jopa hiukan liioitelleet. Pitkät, vartalon suuntaiset piikit kannattelevat upottavaa pohjaliejua tonkivaa trilobiittia, mutta yltympäriinsä piikikkäät otukset näyttävät tähtäävän pelkkään puolustukseen. Kun ne vaaran uhatessa kääriytyvät palloksi, tulee mieleen keskiaikainen aamutähti. Siinä jää panssaroimaton saalistaja toiseksi.


Huononäköinen peto iskee lonkerotuntumalla

Trilobiitti pysähtyy tonkimaan liejua ja vetää esiin madon, jota se alkaa pilkkoa panssarinsa alla. Se valmistelee ateriaansa kaikessa rauhassa eikä ahneuksissaan edes hätkähdä ylleen laskeutuvaa varjoa.

Merililjametsikön takaa valon eteen lipuu yhdeksänmetrinen oikosarvi. Se on jo haistanut trilobiitin ja makustelee nyt lonkeroillaan vettä saalista etsiskellen. Sillä on suuret silmät, mutta se ei näe niillä kovin tarkasti, sillä niistä puuttuu linssi. Toimintaperiaatteeltaan sen silmät muistuttavat neulanreikäkameroita - ne ovat pimeitä onkaloita, joiden valoherkkiin soluihin lankeaa valoa pienestä aukosta. Myös merivesi pääsee aukosta sisään ja ulos. Näön tarkkuudessa oikosarvi häviää kirkkaasti trilobiitille, jolla on verkkosilmissään useita kalkkikiteistä rakentuneita linssejä.

Oikosarven valtteja ovat kätevät, tuntevat lonkerot, joilla se nyt hamuilee saalistaan. Siinä! Yksi nopea lonkeron ojennus, ja trilobiitti on satimessa. Oikosarvi kietaisee sen syleilyynsä ja vie aterian lonkeroiden keskellä odottavaan suuhun. Kuuluu vain vaimea rusahdus, kun voimakkaat, nokkamaiset leuat rouskaisevat panssarin paloiksi.

Saalis leuoissaan ordoviikkikauden merten yksinvaltias lähtee perääntymään paikalta hiukan vaappuen, kuori takakenossa.


Pitkä kuori kelluttaa ja suojaa

Monimetrisenä aikuisena oikosarvella ei enää ole mitään pelättävää. Ravintoketjun huipulla se on meren kalkkitasanteen kiistaton kuningas.

Mutta poikasena, kun se vielä asui ihan häntäpään lokeroissa eikä kuorikaan ollut suuren suuri, sen oli pidettävä varansa suurempien lajitovereiden varalta. Monesti isommat hätyyttelivät sitä.

Pari kertaa pako kuoren suojiin oli todella täpärällä. Se itse vältti leuat juuri ja juuri, mutta ne rouhaisivat palan kuoresta. Aika on parantanut haavat, mutta arvet säilyvät ikuisesti ja jäävät tulevien aikojen tutkijoiden ihmeteltäviksi.

Asuinlokeron takana sijaitsevat oikosarven kuoren kammiot ovat kaasutäytteisiä. Kuori onkin oivallinen kelluke, jonka kannattelemina varhaiset mustekalat nousivat meren pohjakerroksesta ulapan uimareiksi. Kuori antaa oikosarvelle sopivasti nostetta.

Tosin sellaisenaan kuori sojottaisi kohti pintaa ja sen kanssa uiminen olisi vaivalloista. Siksi oikosarvi tasapainottaa itseään erittämällä kalkkia kuoren häntäpäähän, mutta vain vatsapuolelle. Näin kuori kelluu vaaka-asennossa, eikä oikosarvella ole vaaraa kiepsahtaa nurin. Tasapainotetun ja virtaviivaisen kellukkeensa varassa se liikkuu vedessä täysin painottomasti.


Kääntyvä suihkumoottori vauhdittaa

Majesteettisesti lipuen oikosarvi jatkaa perääntymistään kohti ulappaa. Moottorinaan sillä on kuoren suulta esiin pistävä putki eli sifoni.

Normaaliasennossa sifonin suu osoittaa taakse. Kun oikosarvi tahtoo liikkua eteenpäin, se imee vettä kidusonteloonsa ja purskauttaa sen ulos sifonista. Sifoni siis toimii kuin suihkumoottori tai kuin täyteen puhallettu ilmapallo, joka ampaisee liikkeelle, kun sen päästää irti. Oikosarvi ohjailee kulkuaan sifoniaan kääntelemällä. Esimerkiksi nyt perääntyessään saalis nokassaan se on kääntänyt putken eteenpäin. Eteen suihkuava vesi liikuttaa sitä taaksepäin.

Oikosarven sifonin tehokkuudesta ei tosin olla täysin yksimielisiä. Ruotsalaistutkija Harry Mutvei on simulaatioissa havainnut, että jos pitkä oikosarvi uisi vesisuihkulla, evättömänä se kieppuisi vedessä vailla ohjausta.

Niin tai näin, nykynäkökulmasta oikosarvi ei suuren kuorensa kanssa ole järin ketterä eikä nopea liikkeissään. Ihmissukeltaja todennäköisesti pysyisi suhteellisen helposti sen vauhdissa.

Omana aikanaan se kuitenkin edusti petojen huippumuotoilua: kelluttava ja suojaava, kevyt ja kestävä kuori sekä kätevät, aistivat lonkerot ja ordoviikin suurimmat aivot. Meitä selkärankaisia edustavien vähälukuisten, pienten ja alkeellisten puruleuattomien kalojen rinnalla niillä pärjäsi mainiosti. Oikosarvi oli pelottava yhdistelmä ylivoimaisen suurta kokoa, raakaa voimaa ja terävää älyä.

Ordoviikin lopun joukkotuho verotti rankasti suurimpia oikosarvia. Vedenpinnan lasku kutisti oikosarville sopivaa merialuetta. Tuhon jälkeen, siluurikaudella, leuallisten sekä entistä suurempien ja vikkelämpien kalojen kehitys alkoi kääntää voimasuhteita selkärankaisten eduksi. Seuraavalla eli devonikaudella paikka ravintoketjun huipulla siirtyi kalojen hallintaan.


Eeva Mäkelä on filosofian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja.


Oikosarven aistien ja saalistustekniikan kuvaus perustuu helmiveneiden, oikosarvien nykyään elävien kaukaisten pikkuserkkujen, aisteihin ja käyttäytymiseen. Juttua varten on haastateltu Anneli Uutelaa ja Mikko Haaramoa Helsingin yliopiston paleontologian museosta ja fossiilisia pääjalkaisia tutkivaa Björn Krögeriä Berliinin luonnontieteellisestä museosta.

Lisätietoa: Pääjalkaisiin erikoistuneen Tonmo-nettilehden artikkeli varhaisista mustekaloista: www.tonmo.com/science/fossils/nautiloids.php
Pääjalkaisten kehityksestä ym.: www.thecephalopodpage.org/evolution.php



Löydä oikosarvet Helsingin keskustasta





Yllättävän monen julkisen rakennuksen lattiaa peittää merieliöiden jäännöksistä syntynyt kalkkikivi, jossa komeilee oikosarvien fossiileja. Vilkaise siis välillä jalkoihisi! Oppaaksemme lähtee Helsingin yliopiston Geologian museon intendentti Anneli Uutela.

Oikosarvikalkki muodostui täkäläisen subtrooppisen meren pohjakerrostumista ordoviikkikaudella, joka vallitsi 488-444 miljoonaa vuotta sitten.

Subtrooppinen meri peitti kauden loppupuoliskolla suurinta osaa Baltikan muinaismantereesta, johon Suomi kuului. Manner sijaitsi päiväntasaajan eteläpuolella ja liikkui päiväntasaajaa kohti, joten lämpöä ja valoa riitti runsaan elämän ruokkimiseen.


Kahta tyyppiä

Suorakuoriset oikosarvet jaetaan kahteen päätyyppiin: endokeereihin ja ortokeereihin. Niillä on alan tutkijoiden mukaan suunnilleen yhtä paljon eroa kuin kissoilla ja koirilla.

Avain tunnistamiseen on kuorten kalkkikerrostumissa. Kaikki oikosarvet tasapainottivat kevyen kaasutäytteisen kuorensa vaaka-asentoon kerrostamalla kalkkia sen häntäpäähän mutta hieman eri paikkoihin.

- Endokeereihin kuuluivat suuret saalistajat, joita Luonnontieteellisen museon yhdeksänmetrinen malli edustaa. Ne erittivät kalkkia kuoriontelon keskelle, pitkittäiseen kammiosuoneen. Se erottuu lattialaattojen fossiileissa valkeana juovana. Muuten endokeerit tahtovat maastoutua lattiaan, sillä niiden ohut kuori on ympäröivän kiven täyttämä.

- Ortokeerit keräsivät valkoisen painolastin kuoren lokeroiden seinämille. Kammiosuoni on ohuempi kuin serkuilla, ja lokeroiden seinämät ovat paksumpia ja kaarevampia. Niistä tulee mieleen piparminttutanko tai sikari.


Miksi monen mittaisia

- Oikosarvi kasvatti kuortaan pidemmäksi ja laajemmaksi sitä mukaa kuin se kasvoi. Hiotussa lattian pinnassa näkyy siis eri-ikäisinä kuolleiden oikosarvien kuoria.

- Joukossa on myös useaa lajia. Ordoviikkikauden meressä elämän monimuotoisuus oli huipussaan. Kuorellisten pääjalkaisten ryhmä eli kukoistuskauttaan, ja meressä uiskenteli monenkokoisia mustekalatäytteisiä porkkanoita ja jäätelötötteröitä.


Rautatie¬asemalla

Asemaravintola Elielin punaruskean ja vihertävän kirjavaa Öölannin kalkkikivilattiaa täplittävät oikosarvifossiilit.


Ateneumissa jopa kivijalassa

Ateneumin julkisivun luona Anneli Uutela osoittaa kivijalasta oikosarvia, jotka tosin erottuvat ympäröivästä kivestä vain hiukan vaaleampina kohtina.

Sisällä portaikon lattialaatoissa oikosarvia ei voi olla näkemättä. Tosin monet niistä ovat joutuneet siivouksen uhreiksi, Uutela pahoittelee. Happamat pesuaineet liuottavat kalkkia, ja fossiilista lohkeaa paloja.


Postitalossa paljon

Postitalon katutason kerroksessa Elielinaukion puolella on Viron vihreänharmaalla kalkkikivellä päällystettyä lattiaa. Siinä näkee runsaasti erikokoisia oikosarvien kuoria, isoimmillaan muutamien kymmenien senttien mittaisia. Anneli Uutela kertoo, miten niistä erottaa kaksi eri tyyppiä.


Yliopiston päärakennuksessa

Fabianinkadun puolen aulan lattiasta putkahtaa pöydän alta esiin komeita endokeereja.

Nousemme aulasta raput ylös ja jatkamme käytävää kohti vanhaa puolta. Matkalla valkoiset oikosarvitikut täplittävät siellä täällä vihertävää kalkkikiveä.

Oikosarvia komeilee myös Unioninkadun puolen porrasaulan käytävillä.


Kahviloissa ja ravintoloissa

Kun hoksaa, miltä oikosarvet näyttävät, niitä tapaa monesta muustakin paikasta, esimerkiksi Esplanadilla Kappelin kahvilan punaruskeasta lattiasta ja Hallituskadulla sijaitsevan Olutkellari Helsingin vastaavanlaisesta lattiasta.


Käy myös Geologian museossa

Snellmaninkadulla Senaatintorin laidalla sijaitsevaan Yliopistomuseoon kuuluu Geologian museo. Siellä näet malliesimerkkejä ordoviikin ajan fossiileista: oikosarvia, sammaleläimiä, trilobiitteja ja lonkerojalkaisia. Erillisessä lasikaapissa komeilee Ahvenanmaalta löytyneitä trilobiitteja.
Ti-pe klo 11-17, viikonloppuisin klo 12-16.
www.museo.helsinki.fi/


Oikosarvia muissakin Suomen kaupungeissa
Tässä muutama esimerkki lattioista, joihin on käytetty oikosarvikalkkia:
- Espoon Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston toisessa kerroksessa
- Järvenpään kirjastossa ja Järvenpäätalossa
- Porin sairaalassa
- Tampereen taidemuseossa
- Turun tuomiokirkossa.


...ja Öölannissa

Oikosarvifossiileja on kutsuttu nimellä Ölandsspikar, Öölannin naulat. Niitä löytyy rantakallioista esimerkiksi Hälluddenissa, Hagetissa ja Horns Uddessa.
www.igcp503.org/IGCP503/page/Oeland.pdf


Suosittu lattialaatta


Ordoviikin helposti työstettävä kalkkikivi on suosittu lattiamateriaali. Helsingissä paljon käytetty Viron ja Öölannin kalkkikivi on väriltään harmaanvihreää tai punaruskeaa tai näiden värien kirjomaa. Punaruskea väri syntyy raudan hapettumisesta ja on tyypillinen Öölannin kalkkikiville. Oikosarvirunsautensa vuoksi näitä kiviä kutsutaan usein oiko¬sarvikalkeiksi.


Jääkausi vei Suomen ordoviikkikivet


Ordoviikkimereen kerrostuneita kalkkikiviä on runsaasti Virossa ja Ruotsissa, mutta Suomesta viime jäätiköityminen hioi pois lähes kaiken senaikaisen kiven.

Ordoviikkikalkkia fossiileineen on säilynyt vain Ahvenanmaan, Lappajärven ja Kaikkoselän meteoriittikraattereissa. Lisäksi Lounais-Suomen rannikolta on löydetty sinne ajautuneita ordoviikkikautisen sedimenttikiven lohkareita.

Vaikka kauempaa pohjoisesta suorat todisteet merestä puuttuvat, ordoviikkikauden meren arvellaan Suomessa ehkä yltäneen Koillis-Lappiin asti, kertoo Anneli Uutela. Arvio perustuu Virossa tehtyihin kairauksiin. Uutela itse on löytänyt ordoviikkikautisia mikrofossiileja jääkauden kerrostamasta harjusorasta Etelä-Pohjanmaalta.


Meidän oma merihirviö








Lauantaiaamuna Helsingissä Luonnontieteellisen museon Elämän historia -salissa parveilee lapsiperheitä. Dinosaurukset vetävät, mutta myös niitä edeltävän käytävän katossa majailee jokin yllättävän iso otus.

- Hyi, mikä toi on? moni ihmettelee päänsä yläpuolella riippuvaa harmaata jättiläisporkkanaa. Varsien ja lehtien sijasta esiin pistää joukko ohuita vaaleanpunaisia ulokkeita. Porkkanan kummaltakin sivulta tuijottaa suuri silmä. Jos uskaltautuu lähemmäs, erottuu ulokkeiden keskeltä mustat, papukaijan nokkaa muistuttavat leuat.


Mustekalojen esiäiti

- Kyl tää kuule mustekala on, tokaisee tyttö, joka tietää. - Joku mustekala.

Totta. Kammoa ja kummastusta herättävä otus on oikosarvi, nykyisten mustekalojen, tai oikeammin pääjalkaisten, 488-444 miljoonaa vuotta sitten Itämeren alueella elänyt esiäiti.


Kuori tyhjää täynnä

"Porkkana" on oikosarven pitkänomainen kaasutäytteinen kuori, joka oli sisältä jakautunut moneen lokeroon. Itse pehmeäkudoksinen, nykyisiä mustekaloja muistuttava eläin asui uloimmassa lokerossa kuoren suulla. Kun se kasvoi, se rakensi uuden, edellistä suuremman lokeron, muutti sinne ja muurasi uuden ja vanhan kodin väliin seinän. Samalla porkkana venyi.

En voi kuin ihailla yhdeksänmetristä oikosarvea, vaikka sille tuoreimman tiedon mukaan onkin kertynyt liikaa lonkeroita. Toissa vuonna selvisi, että niitä todennäköisesti oli vain kymmenen. Näin kertoi minulle Berliinin luonnontieteellisen museon Björn Kröger, joka tutkii fossiilisia pääjalkaisia.

Ylläni riippuvan oikosarven ennallistuksen rakentajien kannalta tieto on tullut liian myöhään. He ovatkin selvästi käyttäneet mallina oikosarven kaukaisia pikkuserkkuja helmiveneitä. Se on ymmärrettävää, sillä niitä pidetään oikosarven lähimpinä elossa olevina sukulaisina.


Tötteröitä, vappupillejä

Ensimmäiset pääjalkaiset ilmestyivät meriin kambrikaudellla noin 515 miljoonaa vuotta sitten. Ne olivat pieniä kuorellisia eläimiä, jotka alkoivat räjähdysmäisesti moninaistua ordoviikkikaudella. Ne kasvattivat kokoaan ja ilottelivat kuorensa muodoilla kuin modistit ikään.

Pitkänomaisten suorien tötteröhattujen rinnalle ilmestyi loivasti kaartuvia, koukkupäisiä tai vappupillimäisesti löyhälle tai tiukemmalle rullalle käpertyneitä tötteröitä ja niistä pitkiä ja ohuita, paksuja ja lyhyitä sekä kierteisiä versioita.

- Inhottava, yök! kiljaisee viereeni ihmettelemään ilmestynyt pikkupoika. Myönnetään. Otus ei todellakaan ole mikään söpöliini. Eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se oli keski- ja yläordoviikin muinaisen Itämeren herra - huippupeto, joka ylivoimaisen kokonsa lisäksi peittosi kaikki muut uimataidollaan, kätevyydellään ja ennen kaikkea älyllään. Se oli aikakautensa suuriaivoisin eläin

Millainen oikosarvi oli


Oikosarvet tunnetaan kuorifossiileista. Niiden perusteella yli tuhat lajia on löydetty.
- Pääjalkaisten sukua: päätelty kuoren rakenteesta, esimerkiksi sen keskustan kammiosuonesta.
- Aikansa hallitsevia petoja: päätelty nykysukulaisten elintavoista.
- Kuori: fossiilien perusteella jakautui ilmalokeroihin, joten uintisyvyys säätyi kuorensisäisen kaasun ja nesteen määrää muuttamalla kuten lähimmillä nykysukulaisilla, helmiveneillä.
- Aivot: pääjalkaiset ovat selkärangattomien älykköjä.
- Silmät: nykyisillä helmiveneillä on alkeelliset silmät.
- Nokka: nykysukulaisillakin on, ja fossiileista löytyy arpeutuneita nokkaisujälkiä.
- Sifoni: nykysukulaisillakin on tällainen vesisuutin, ja kuorifossiileissa on sifonin paikaksi sopiva, kannun kaatonokkaa muistuttava uloke.
- 10 lonkeroa: päätelty vertailemalla nykyisten pääjalkaisten alkionkehitystä.

Näitä se söi


Oikosarvien saaliista ei ole suoria todisteita, mutta isojen petojen voi olettaa syöneen kaikkia kiinni saamiaan itseään pienempiä eläimiä:
- trilobiitit: siiramaisia niveljalkaisia, hyvin monimuotoisia
- leuattomat kalat
- pienemmät oikosarvet
- muut selkärangattomat, kuten meren erilaiset äyriäiset.

Mikä pääjalkainen


Pääjalkaiset on nilviäisten noin 650-lajinen luokka, johon nykyeläimistä kuuluvat alaluokkina mustekalat ja helmiveneet. Niillä on lonkeroiden ympäröimä nokallinen suu, kaksi silmää ja säkkimäinen ruumis. Ne elävät meressä saalistaen kaloja ja äyriäisiä.

Muinaisryhmistä tunnetuimpia ovat oikosarvien ohella kierteiskuoriset ammoniitit.

Useimmilla nykylajeilla on kuoren sijasta tukenaan ruumiinsisäinen kalkkilevy. Ulkoinen kuori on helmiveneillä ja paperiveneillä.

Nykyisten mustekalojen silmät ja aivot ovat selkärangattomien edistyneimmät.

Eeva Mäkelä on filosofian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25747
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.