Neljä tapausta 1600-luvun Suomesta.
Historioitsija Kustaa Vilkuna puki ylleen tuomarinviitan ja kaivoi arkistojen kätköistä henkirikoksia 1600-luvun Suomesta. Syntyi kirja Neljä ruumista.
Hattu pois päästä, nyt jaetaan oikeutta tuomari Vilkunan tapaan!


Hattu pois päästä, nyt jaetaan oikeutta tuomari Vilkunan tapaan!


Lopulta puhui hiilihanko


Uusikaarlepyyläinen raatimies Per Tysk oli joulukuun kuudentenatoista vuonna 1654 humalassa ja vihainen. Tyskiä riepoivat alueen korkeimman virkamiehen, veronkannosta vastaavan hopmannin Peder Vernen toimet.

Yhteistyössä pormestari Cordt Bockmöllerin kanssa Verne oli kaapannut tervakaupan hallinnan. Tervaa sai enää myydä vain kruunun edustajalle, joka oli Verne. Ja Verne maksoi kehnosti, vaikka myi kalliilla tervan edelleen Tukholmaan. Voitot olivat huikeita.

Tysk halusi selvittää asiaa hopmannin kanssa. Iltapimeällä hän astui sisälle Vernen taloon. Alkoi uho ja riitely. Verne provosoitui Tyskin herjauksista. Lopulta puhui hiilihanko. Piesty tervaporvari hoipparoi kapakan kautta kotiin.

Verne tiesi mokanneensa. Virkamies saattoi ojentaa alamaisiaan muttei hakata raa’asti hiilihangolla. Pari päivää myöhemmin Verne yritti paikata tekoaan sopimalla pahoinpitelyn rahalla. Houreinen Tysk taipui sopimukseen juuri ennen kuin kuoli vammoihinsa. Tyskin vaimo ei sopimusta hyväksynyt, ja tapaus siirtyi oikeuden käsiteltäväksi.


Kiperä tapaus raatimiehille

Tyskin kuolema oli skandaali. Humalainen nujakointi oli arkea herrojenkin kesken, mutta riidat yleensä sovittiin pian.

- Nyt uhri edusti tervaporvareita, syytetty taas ylintä valtaeliittiä. Vastakkain oli kaksi valtaklikkiä. 1600-luvulla varsinainen rikostutkinta oli vielä vierasta, joten todistajien kertomukset olivat ratkaisevassa asemassa, Kustaa Vilkuna sanoo.

Välikohtauksen silminnäkijät kuuluivat Vernen leiriin. Oikeudessa pahoinpitelyä kuvattiin köykäiseksi. Raastuvanoikeuden raatimiehille tapauksesta tuli kiperä. Vernen toteaminen syylliseksi tahtotappoon merkitsi kuolemantuomiota. Vahinkotaposta tuomio oli sakko. Vai oliko Verne peräti syytön? Tyskin lopullista kuolinsyytä ei kyetty selvittämään.


Hovi päätyi sakkoon

Asia siirtyi Suomen ylimmän oikeusasteen Turun hovioikeuden päätettäväksi. Sieltä uskottiin löytyvän riittävästi lainopillista viisautta oikeudenmukaiseen tuomioon. Hovioikeus perusti erillisen, paikalliset olot tuntevan lautakunnan puimaan hankalaa tapausta.

Hovioikeus päätyi lainmukaiseen tuomioon: 100 hopeataalaria sakkoa ja julkinen anteeksipyyntö. Tuomiota edelsi Vernen kulisseissa käymä peli. Hän oli yhä korkeassa asemassa, ja suosijoitakin löytyi.

Verne jatkoi hopmannina, mutta arvovalta mureni käsiin. Mielenterveyskin alkoi horjua. Hän menetti vähitellen tervakaupan hallinnan ja kuoli tautikohtaukseen vuonna 1659 matkalla Tukholmaan.

- Ihmisten mielessä Verne välttyi suhteillaan oikeudenmukaiselta tuomiolta mutta sai lopulta ansionsa mukaan ja kohtasi Jumalan tuomion. Kiinnostavaa tapauksessa oli sovintoratkaisun haku. Jos leski olisi korvauksen hyväksynyt, oikeustapausta ei olisi koskaan tullut, kuuluu tuomari Vilkunan päätös.



Vänrikin päässä naksahti


Viipurin vakinaiselle sotaväelle 1600-luvun loppupuolen pitkä rauhan kausi kävi turhauttavaksi. Ajankulua haettiin juopottelusta. Perjantaina 6. kesäkuuta 1676 kokoontui lauma upseereita Boismanin taloon nostamaan maljoja.

Vänrikki Johann Neuman joi rähinäviinaa. Upseeritoveri Michel Michelsson lähti leikkiin mukaan. Miekkoja kalisteltiin. Kunniastaan arka Neuman uhkasi Michelssonia kaksintaistelulla. Neumanin kasvinkumppani, alempaan päällystöön kuulunut vääpeli Mårten Scheibe onnistui rauhoittamaan tilanteen. Hyvä niin, kaksintaistelusta olisi joutunut oikeuteen ja se olisi tiennyt henkiin jääneelle kuolemantuomiota.

Hässäkän jälkeen väki hajaantui ympäri Viipuria. Neumanin päässä naksahti jokin. Hän vaati nyt Scheibea kaksintaisteluun ja lähti jahtaamaan miestä. Viipurilaiset olivat tottuneet öisin kaduilla möykkääviin sotilaisiin, mutta Neumanin riehuminen miekka kädessä keskellä päivää oli oudompaa. Huhu kiiri kulovalkean lailla kaupunginosasta toiseen. Scheibekin sai siitä kuulla ja varustautui teroituttamalla miekkansa.

Puoli Viipuria peloteltuaan umpikänninen Neuman lopulta kohtasi uhkailusta raivostuneen mutta selväpäisen Scheiben. Pienellä pihamaalla käytiin epämääräinen kaksintaistelu. Neuman sai miekasta viillon kylkeensä. Tuntia myöhemmin hän oli kuollut.


Oikeutta kuninkaalta asti

Raastuvanoikeudella oli tapauksessa harvinaisen paljon todistajia. Periaatteessa asia oli selvä. Kaksintaistelulain perusteella Scheibe tuli tuomita kuolemaan. Sitä ei kuitenkaan otettu esille. Neumanin käytös oli ollut niin erikoista ja uhkaavaa, että Scheiben vapauttamista itsepuolustukseen vedoten harkittiin. Oli epäselvää, pistikö Scheibe vai syöksyikö Neuman vahingossa miekkaan.

Oikeus päätyi todistajanlausuntojen perusteella tahtotappoon ja kuolemantuomioon, mutta päätös alistettiin hovioikeudelle. Hovioikeudessa tapausta puitiin koko syysistuntokausi. Äänestyskään ei tuottanut tulosta. Osa kannatti kuolemantuomiota, enemmistö asian siirtämistä meren yli Tukholmaan lopulliseen oikeusasteeseen, kuninkaalliseen revisio-oikeuteen.

Kului vielä vuosi, ennen kuin kuninkaallisen oikeuden päätös tuli. Scheibe tuomittiin vahinkotaposta 100 hopeataalarin sakkoon ja uhri riehumisestaan pienempään sakkoon. Scheibe käveli vapauteen. Virka säilyi, mutta merkityn miehen urakehitys tyssäsi.

- Tapauksesta tuli poikkeuksellisen tutkittu juttu. Oikeusasteille tuomioasteikko oli ongelma: kuolemantuomio tai sakko. Vankeusrangaistuksia ei tunnettu. Argumentit puolesta ja vastaan olivat niin vahvat, että ratkaisu vietiin kuninkaalle asti. Epäselvissä tapauksissa kuolemantuomiota ei haluttu langettaa. Ihmishenki oli aina tärkeä. Se koitui Scheiben pelastukseksi, tuomaroi Vilkuna.


Kuka murhasi paimenpojan?


Katovuodet olivat koetelleet keuruulaista talollista Matti Somppia useana vuonna. Kesän 1687 koittaessa tila oli vararikon partaalla. Riesana oli vielä talvella ylläpitopalkalla taloon otettu 14-vuotias paimenpoika Heikki Yrjönpoika. Poika oli maannut viikkoja sairaana paimentamatta karjaa.

Ruokaa Sompeilla ei tahtonut löytyä omille, saati hyödyttömälle paimenelle. Matti Somppi päätti häätää pojan kesken sopimuskauden takaisin äitinsä luokse.

Viikkoa myöhemmin ilmestyi Sompeille paimenpojan äiti, Elina Heikintytär. Poika ei ollut ilmestynyt kotiin. Kylällä huhuttiin kuolemasta. Äiti vaati Somppeja kanssaan etsimään poikaa. Tämä löytyi talon laidunmailta suuren kiven päältä. Päässä oli paha, verinen ruhje, kengät puuttuivat.

Äiti tiesi heti, että jokin oli vinossa. Hän pyysi kyläläisiä paikalle todistamaan näkyä. Niin Sompit kuin muutkin talolliset olivat haluttomia tutkimaan asiaa. Elina Heikintyttären onneksi Keuruulle sattui veronkerääjä, kruununmies Johan Spoof. Hän haistoi palaneen käryä ja määräsi pojan ruumiin hautauskieltoon.


Tutkinta jäi huiskinnaksi

Asia eteni Spoofin hoivassa käräjille. - Suomessa ei ollut niin vähäistä ihmistä, jonka asiaa ei olisi oikeudessa käsitelty. Äidille oli tärkeä päästä oikeuteen, löytää mahdollinen syyllinen ja saada poika kunniallisesti haudatuksi, Vilkuna sanoo.

Tapauksella ei ollut silminnäkijöitä, eikä siten varsinaista syytettäkään esitetty. Todistajia kuultiin vielä kaksilla käräjillä. Tutkinta jäi silti puolinaiseksi. Mätänevä ruumis makasi koko ajan Somppien aitassa hautauskiellossa.

Lopulta tuomio syntyi. Somppi perheineen vapautettiin kaikista epäilyistä. Tapaus alistettiin vielä hovioikeuteen, joka totesi sen huonosti tutkituksi. Tuomio jäi silti voimaan, ja vihdoin Heikki Yrjönpoika saatettiin haudata - puolitoista vuotta kuolemansa jälkeen.


Totuutta ei tiedetä

Kymmenen vuotta myöhemmin paimenpojan tapaus nousi vielä kerran esille. Turun hovioikeudessa oli väki vaihtunut ja huomattu vanha, kaikin puolin surkeasti hoidettu oikeusjuttu.

Ja niin 1699 istuttiin vielä kerran käräjiä paimenpojan kuolemasta. Kaikki asianosaiset olivat ehtineet jo kuolla. Pääepäilty Matti Somppi oli teloitettu vuonna 1691 erään toisen pojan murhasta. Uusia todisteita ei enää löytynyt. Paimenpojan tapaus vietiin selvittämättömänä henkirikoksena oikeuden pöytäkirjoihin.

- Ilmeisesti Matti Somppi oli pikaistuksissaan lyönyt sopimusrikkomukseen syyllistynyttä poikaa, joka epäonnekseen oli kuollut iskuun. Ajan käsityksen mukaan isännällä oli oikeus kurittaa talonsa asukkaita. Nyt vain harkinta petti, voimankäyttö oli liiallista. Totuutta ei silti tiedetä. Sompit tiesivät olevansa vahvoilla oikeudessa. Siksi oli parempi jättää ruumis löydettäväksi kuin kätkeä se, arvioi Vilkuna.


Vimmatauti otti vallan


Kiteen vaarat olivat kietoutuneet lumivaippaan kaksi viikkoa ennen joulua vuonna 1688. Kiertävän kyläsepän Matti Vareksen savupirtissä herättiin talon 18-vuotiaan pojan Juho Vareksen vaikerrukseen ja harhaiseen höpinään.

Äiti Kirsti Nikitär arvasi, että poika on taas vimmataudin vallassa. Se oli Juhoa riivannut pienestä asti. Pannut pojan pelkäämään näkymätöntä väkeä ja kuulemaan olemattomien puhetta. Joskus poika oli repinyt vaatteet yltään ja karannut metsään.

Tuona kohtalokkaana aamuna vimmatauti koetteli Juhoa kovemmin kuin koskaan. Poika hyppi ja vaikersi, hätisteli näkymättömiä vainoajiaan. Yllättäen hän tarttui suureen puunuijaan ja iski sillä äitinsä hiljaiseksi. Juho kirkui kuin riivattu. Nuija heilahti uudelleen ja uudelleen. Äidin aivot valuivat murskatusta pääkopasta lattialle.

Julma surma ei Juhoa pysäyttänyt. Hän huitoi myös pakoon säntääviä siskojaan ja taloon asettunutta leskivaimoa Elli Juvatarta. Vain räppänäaukosta paennut pikkuveli selvisi vammoitta.

Lopulta ilkialaston ja verinen Juho astui lähinaapurin Monosen pirttiin ja istui rauhallisena alas penkille. Vimmatauti oli helpottanut. Hän kertoi karmean tekonsa naapureille.


Tekijä uskoi armoon

Juho Vares joutui oikeuteen vuoden 1689 maaliskuisilla talvikäräjillä. Tapaus oli periaatteessa selvä. Hän oli tunnustanut tekonsa, silminnäkijöitä oli useita. Ainoa mutta oli Juho Vareksessa itsessään. Hän väitti toimineensa vieraan mielen vallassa.

Juhon vimmatauti oli kyläläisten tiedossa. Häntä pidettiin riivattuna, kenties paholaisen ottamana. Huhuttiin noidista ja parantajista, joita oli kutsuttu poikapolosta pahaa karkottamaan. Mitäpä muuta vanhemmat olisivat voineet tehdä lapsensa hyväksi?

Oikeudessa todistajat puhuivat vimmataudista ja parantajista varoen. Aihe oli arka. Kukaan ei halunnut, että asiasta alettiin kuiskia noituutena. Valtakuntaa riivanneet noitavainot olivat vielä lähimuistissa. Tuomaria hämmensi sekin, ettei vimmataudille ollut ruotsinkielistä vastinetta.

Juho odotti saavansa armoa ja pääsevänsä vapaaksi. Teot oli tehty pahan vallassa, vieraalla mielellä. Ei hän itse kenellekään ollut pahaa halunnut.

Lautamiehet olivat yksimielisiä. Äidinsurma oli niin karmea teko, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin teloittaminen. Päätös alistettiin hovioikeuteen. Turussa Vares herätti oppineen ja arvovaltaisen hovioikeuden kiinnostuksen.
Tapaus lähetettiin uudelleen käräjille lisätodistajien kuulemiseksi. Ennen kaikkea piti kuulla ensimmäisiltä käräjiltä pois jäänyttä isää, Matti Varesta. Hänen lausunnostaan riippui paljon lopullisen tuomion laatu.


Kuolema ainoa vaihtoehto

Käräjäoikeus sai uudessa käsittelyssä kuulla niin isältä kuin muilta todistajilta lisää Juhon vimmatautikohtauksista. Niihin ei liittynyt aiemmin väkivaltaa, mutta ilmiselvästi poika joutui tuon tuosta pahan valtaan.

Tuomari ja lautakunta päätyivät lailliseen ja moraaliseen ratkaisuun. Tuomio oli Mooseksen lain hengessä kuolema. Oikeus totesi sovinnollisesti, ettei Juho Vares itse ehkä ollut paha vaan paha oli se vieras mieli, joka teon aiheutti. Kuolemantuomio oli ainoa keino kitkeä paha tästä maailmasta. Se myös tarjosi Juho Varekselle mahdollisuuden päästä sovintoon Jumalan kanssa.

Lokakuussa 1690 maakuntaa kiertänyt pyöveli Hans Schreiber hoiti hovioikeudelta saamansa toimeksiannon Kiteen kirkolla: Juho Varekselta hakattiin ensin irti käsi, sitten pää. Ruumis murskattiin teilipyörässä.

- Oma arvioni on, että Juhon vimmatauti oli skitsofre¬niaa, johon yhdistyi paranoidi psykoosi. Syyntakeettomuutta ei tuolloin tunnettu. Oikeudella ei ollut käytössä muita keinoja rangaista mielisairasta tappajaa kuin kuolema. Tapaus kuitenkin tutkittiin ja pohdittiin perusteellisesti. Juho Varesta ei haluttu tuomita kevyin perustein, toteaa Vilkuna.


Mika Remes on vapaa toimittaja.
Kustaa Vilkunan kirja Neljä ruumista (Teos) ilmestyi syyskuussa. Vilkuna toimii Suomen historian opettajana ja tutkijana Jyväskylän yliopistossa.


 


Tuomari tuomitsi taiten


Suurvalta-ajalla Ruotsista ja Suomesta sen osana kehittyi hyvin organisoitunut ja tehokas tuomariyhteiskunta, jossa tuomarin tehtävä oli totuuden paljastaminen tuomioistuintutkinnassa. Se oli lainkäytön ylevimpiä periaatteita.

Ihmiset tulivat oikeuteen hakemaan oikeutta. Se velvoitti tuomaria kohtelemaan ihmisiä oikeamielisesti. Tuomari ei saanut puuttua osapuoliin, hänen oli puhuttava siveellisesti ja vältettävä torumista. Käytös ei saanut herättää epäluuloa eikä heikentää oikeuden uskottavuutta.

Tuomarinohjeiden mukaan tuomarin piti luottaa oikein hankittuihin todisteisiin ja välttää kidutusta ja piinaamista. Keskeisellä sijalla oli sanallisen todistuksen voima.

Tuomari sai tuomita vain kirkkaiden todistusten mukaan. Jos perusteet jäivät heikoiksi, oli parempi päästää syytetty vapaaksi. Hämärissä tapauksissa syytetyn vapauttaminen oli ensisijainen vaihtoehto.

- Tuomiot olivat lainmukaisia, mutta eivät aina oikeudenmukaisia. Paljon riippui tuomarin ammattitaidosta ja persoonasta, tulkitsee historian tuomari Kustaa Vilkuna.

Viina vei, mies löi


1600-luvulla henkirikokset tehtiin yleensä humalassa. - Voi sanoa, että 1600-luvulla kaikki aikuiset joivat. Viinaa käytettiin lääkkeenäkin, ja olutta juotiin päivittäin runsaasti. Talvi oli varsinkin maaseudulla hiljaiselon aikaa, silloin jäi aikaa vaikka juopotella, kertoo Kustaa Vilkuna.

Missä kupin äärelle kokoonnuttiin - yleensä kapakoissa, kievareissa ja majataloissa - syntyi helposti äkkipikaisia riitoja. Nujakat pyrittiin sopimaan mahdollisimman pian, ja osapuolet myönsivät syyllisyytensä. Jos vammoja syntyi, niistä suoritettiin korvaus.

- Tappaminen tai pysyvän vamman tuottaminen oli harvoin tarkoituksena. Ruumiita syntyi, kun voimakeinoja ei osattu arvioida oikein, Vilkuna sanoo.

Henkirikoksen taustalla oli usein myös taloudellinen hyöty. Köyhät olivat todella köyhiä, pienenkin summan takia oltiin valmiita vaikka tappamaan. Väkivallan yleisyydestä ei ole tilastoja. Ruumiillinen kurittaminen kuului isäntien ja herrojen etuoikeuksiin, mutta vain kohtuudella.

- Ihmiset tuskin elivät arvaamattoman väkivallan pelossa. Enemmän huolta tuottivat luonnonvoimat ja sodat, Vilkuna sanoo.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25759
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.