Ankarassa syysmyrskyssä vuonna 1468 uponnut arvokaslastinen Hanneke Vromen holkki lepää Suomenlahden pohjassa, toistaiseksi ainakaan virallisesti löytämättä. Arkeologeille hylky tarjoaisi paljon kaivatun suoran ikkunan meikäläiseen keskiaikaan.



Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2009

"Tummanpunainen samettipuku on piloilla. Pahoinvoinnista kärsivä poika oksensi hänen syliinsä heti Arholmasta lähdettyä, eikä palvelija saanut pukua kunnolla puhdistettua etumustan kirjailujen ja koristelujen kohdalta. Nainen tietää, että matka-arkussa on paljon puhtaita ja paljon hienompiakin vaatteita, mutta ei ajattele nyt niitä."


Marraskuun puolivälissä 1468 lähti Lyypekin satamasta neljän aluksen saattue kohti pohjoista Itämerta. Kahdella aluksella päämääränä oli Tukholma, kahdella Tallinna. Tallinnaan suuntaavista aluksista suurempi oli holkki, Itämerellä harvinaisen suuri purjealus, jonka lastina oli muun muassa 200 pakkausta kangasta, lähes 1 200 tynnyriä hunajaa ja monenlaista muuta kauppatavaraa sekä 10 000 kultaguldenia. Lähteiden mukaan aluksessa oli ainakin 180-240 henkilöä. Tukholman edustalta Arholmasta mukaan tulivat myös Raaseporin linnanherran Lauri Akselinpoika Tottin puoliso Katariina Jönsintytär Viffert ja heidän poikansa. Aluksen kapteeni oli lyypekkiläinen laivuri Hanneke Vrome.

Matkan ajankohta oli suunniteltu tarkkaan. Lyypekkiläiset hansakauppiaat pelkäsivät Itämeren kaappareita, joten arvokas lasti päätettiin siirtää pohjoisiin kaupunkeihin vasta purjehduskauden päätyttyä myöhään syksyllä, kun kaappareiden alukset eivät enää olleet liikkeellä. Suunnitelma pysyi salassa, ja alukset välttivät rosvouksen, mutta luonnonvoimille eivät hansatkaan voineet mitään.

Estoniaan verrattava katastrofi

Hanneke Vromen holkin haaksirikosta on säilynyt kertomus, joka ilmeisesti perustuu lähellä purjehtineen toisen laivan miehistön havaintoihin. Laivat olivat ulapalla melko lähellä Tallinnaa, kun ne kohtasivat voimakkaan vastatuulen, joka pakotti ne kääntymään Suomen suuntaan. Silloin toinen - näistä laivoista parempi - kaatui ja upposi. Kertomuksen mukaan kukaan yli 200:sta aluksessa olleesta ei pelastunut, vaan kaikki "laskeutuivat ikään kuin silmänräpäyksessä meren syvyyteen ja hukkuivat". Toinen laiva pääsi Tallinnaan kuin ihmeen kaupalla - keskiaikaisen lähteen mukaan Jumalan avulla.

Tallinnassa koettiin tapauksen johdosta "suurta ahdistusta ja murhetta". Lyypekin valtasi suru. Satamaan pystytettiin muistomerkki katastrofin uhreille. Raaseporin linnanherraa Lauri Akselinpoika Tottia saattoi hitusen lohduttaa, että Karjaalle parhaillaan rakennettava kivikirkko omistettiin pyhälle Katariinalle, hänen hukkuneen vaimonsa kaimalle. Haaksirikon johdosta Lyypekissä ja Tallinnassa säädettiin tärkeiden purjehdusten takarajaksi martinpäivä, 11. marraskuuta.


"Hän vihaa tilliä. Koko matkan hän on yrittänyt pitää pahoinvoinnin poissa pureskelemalla yrttiä. Myrsky yltyy, ja nainen pelkää haaksirikkoa. Hän ei halua kuolla vielä, varsinkaan täällä, kaukana kauniista Tukholmasta ja yhtä kaukana rakkaan miehensä luota, keskellä harmaata merta. Hän kuulee kapteenin huutavan käskyjä miehistölle."

Hylyn löytämisestä unelmoidaan

- Hanneke Vromen aluksen hylyn löytyminen suhteellisen hyväkuntoisena olisi sensaatio, arvioi keskiajantutkija, Suomen Akatemian tutkijatohtori Hannele Klemettilä Cambridgen yliopistosta.

Suomesta keskiaikaisia lähteitä on hyvin vähän, joten hylyistä voidaan saada tietoa, jota ei ole saatavilla muualta. Klemettilä on käyttänyt enimmäkseen keskieurooppalaisia lähteitä, jotka ovat monipuolisempia kuin suomalaiset.

- Kirjalliset lähteet kertovat useimmiten maanomistussuhteista, täsmentää Museoviraston meriarkeologian yksikön tutkija Stefan Wessman. Kukaan ei kuvaile Suomen keskiajan arkielämää, ja siksi hylyistä saatava materiaali voi täydentää isojakin aukkoja tietämyksessämme, Wessman toteaa.

Keskiaikaiset kaupungit ja kylät ovat usein jääneet uudempien rakennustöiden alle, joten kaivauksilta löytyvä aineisto on useimmiten sirpaleista. 1300-lukulaisista Nauvon Egelskärin hylyn keramiikkaruukuista ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi British Museumin tutkijat. Myös hylystä löydetyt pronssipadat ovat maakaivauksilla harvinaisia löytöjä, sillä metalli oli arvokasta materiaalia, joka yleensä sulatettiin ja valmistettiin uusiksi esineiksi.

- Olisi kyllä mahtavaa päästä tutkimaan tällaista hylkyä, innostuu Wessman.

Arkeologi kokoaa palapelinkin

Wessman tekee Museoviraston virkatyön ohella väitöskirjaa Suomen keskiaikaisista hylyistä. Hän ei usko, että Hanneke Vromen hylky voisi enää olla yhtä ehjä kuin kuuluisat Vrouw Maria ja St. Mikael, jotka ovat 1700-luvulta.

- Meillä on yli kymmenen ehjärunkoista 1700-luvun alusta, joista osalla mastotkin ovat edelleen pystyssä. 1600-luvulta on muutamia ehjärunkoisia ja myös muuten hyvin säilyneitä mutta jo romahtaneita, kuten Dalarön hylky.

Suurin osa sadoista ellei tuhansista hylyistämme on kuitenkin hajonnut osiksi ja levinnyt meren pohjaan ehkä laajallekin alueelle.

- Arkeologille hylyn rikkoutuminen ei kuitenkaan ole ongelma. Meidän tehtävämme on koota palapeli, rekonstruoida aluksen alkuperäinen muoto mittaamalla ja laskemalla.

Ongelmallisempaa on, ettei Museoviraston tutkijoilla ole aikaa etsiä uusia tutkimuskohteita. - Meille tulee jatkuvasti ilmoituksia uusista hylkylöydöistä, jotka juuri ja juuri ehdimme tarkistaa, Wessman kertoo.

"Nainen rukoilee. Alkumatkasta hän vetosi pyhään Nikolaukseen, merenkulkijoiden suojeluspyhimykseen. Kapteenin äänestä hän kuulee, että nyt on tosi kyseessä. Nainen rukoilee myös Neitsyt Mariaa ja itse Jumalaa. Hän pelkää mutta on tyyni. Hän ei halua näyttää pelkoaan pojalleen, kertoo kapteenin olevan kaikista taitavin. Sitä paitsi hän on tehnyt matkavalmistelut huolella. Hän on järjestänyt asiansa ja ripittäytynyt, on valmis tuonpuoleiseen, jos se on Jumalan tahto."

Etsinnät alkavat arkistosta

Hanneke Vromen holkin haaksirikosta tiedetään lähteiden perusteella vain vähän.

Historioitsija Jalmari Jaakkola on tutkinut tapauksen jälkeen käytyä kirjeenvaihtoa sekä muita hansoihin liittyviä asiakirjoja; hänen artikkelinsa Unohtunut keskiaikainen suurhaaksirikko julkaistiin jo 1947.

Arkistotutkijalta vaaditaan vanhojen käsialojen ja vieraiden kielten osaamista mutta ennen kaikkea pitkää pinnaa, sillä tietojen löytämiseen saattaa mennä pitkäkin aika. Matkakassakin on oltava, sillä usein on päästävä ulkomaisiin arkistoihin.

Arkistotietojen ja päättelyn avulla etsinnät rajataan tietyille alueille, joilla hylky todennäköisimmin voisi olla.

Lupaavia paikkoja luodataan

Hylyn oletettu sijaintialue jaetaan ensin linjoihin, joita pitkin kaikuluotauslaitetta, "kalaa", vedetään. Kurssi on pidettävä tarkkaan, jotta alue tulee kokonaisuudessaan tutkituksi. Saaristossa syvyydet vaihtelevat paljonkin, joten on huolehdittava myös siitä, ettei "kala" osu kiviin ja vahingoitu tai takerru pohjaan.

Tietokoneruudulle piirtyvää kuvaa täytyy myös osata tulkita. Hylky voi jäädä tutkimatta, jos siitä vihjaavaa muotoa ei huomata kuvasta ja mennä tarkistamaan sukeltamalla tai robottikameran avulla. Jos hylky on pahoin hajonnut, kyljellään tai pohja ylöspäin ja osittain mutaan hautautuneena, tarvitaan harjaantunutta silmää ja juuri oikea tarkastelukulma. Esimerkiksi jatkosodan aikana uponneen panssarilaiva Ilmarisen lähellä oli käyty kaikuluotaimen kanssa useaan kertaan, ennen kuin Merivoimien tutkimuslaitoksen Jouko Nuorteva vuonna 1990 huomasi erikoisen kaiun ja laiva löydettiin.

Jos Hanneke Vromen hylky on pohjassa palasina, kuten Wessman arvelee, sen tunnistaminen voi olla vaikeaa. Ainoastaan kokonaisena säilynyt hylky, kuten Vrouw Maria, erottuu tottumattomaankin silmään viistokaikuluotaimen kuvassa, joka ei ole kovin yksityiskohtainen. Kiinnostavilta näyttävät mahdolliset kohteet kyllä etsitään luotaimella, mutta ne on käytävä tarkistamassa sukeltamalla.

Voi myös käyttää monikeilakaikuluotainta, jolla hylyistä saadaan kolmiulotteista kuvaa, ei tosin kovin tarkkaa sekään. Kuvanlaadun parannuskeinoja on kehitetty skotlantilaisen Richard Batesin johtamissa tutkimuksissa. Kehitystyö kannattaa, koska kaikuluotaimilla merenpohjasta joka tapauksessa saadaan tietoa paljon nopeammin ja helpommin kuin sukeltamalla.

Ehkä oikea hylky jo löytyikin?

Vrouw Marian paikantanut Rauno Koivusaari on etsinyt myös Hanneke Vromen hylkyä. Vieläkö etsinnät jatkuvat? - Mä olen löytänyt sen jo, kuuluu reipas vastaus. - Nyt siellä pitäisi vain tehdä kaivauksia, jos löytyisi kultarahoja tai jotakin, mikä voisi todistaa hylyn olevan Hanneke Vromen holkki.

Koivusaari kertoo havainneensa isolle alueelle hajonneen hylyn jo vuonna 2000.

- Löysin sattumalta Jussarön edustalta hylyn osia, jotka ovat selvästi vanhoja. Silloin en osannut yhdistää löytöä Hanneke Vromen hylkyyn, jota itse asiassa etsin kesällä 2003. Sen jälkeen lähdin Ecuadoriin hylkyjä etsimään. Kun siellä kerran heräsin keskellä yötä, palaset loksahtivat paikoilleen ja tajusin, mitä olin löytänyt.

Koivusaari kertoo, että monet asiat löytöpaikalla täsmäävät hänen teoriansa kanssa: etäisyys Tallinnasta, paikalla olevat jäännökset - tähän laivatyyppiin sopiva massiivinen köli sekä joitakin rakenneosia, joiden tapeista päätellen alus voisi hyvin olla keskiaikainen - sekä hylyn sijainti karikon pohjois- ja länsipuolella.


"Pelko syrjäyttää pahoinvoinnin, kun illan pimetessä myrskyn raivo saa uutta pontta. Aluksella mukana oleva pappi tulee matkustajien kajuuttaan lukemaan rukouksia. Jokaisen aallon pohjalla sydän lyö kovempaa ja korvissa humisee. Laiva nitisee, ja sen rakenteissa paukahtelee. Kuuluu valtava rusahdus, ja laiva kallistuu enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Sen jälkeen kaikki käy nopeasti."

Vain arkeologit voivat varmistaa

Toisessa laivassa olleiden silminnäkijöiden kertomuksen mukaan alus kaatui ja upposi nopeaan tahtiin. Koivusaaren mukaan tämä viittaisi siihen, että laiva ajoi karille ja hajosi. Jos alus olisi vain vuotanut myrskyssä saatujen vaurioiden takia, se olisi ollut pinnalla pitkään, sillä se olisi täyttynyt vedellä hitaasti. Samasta kertomuksesta selviää, että tuuli puhalsi idästä tai kaakosta, joten tuuli olisi painanut hylkytavaran karikon pohjois- ja länsipuolelle.

- Hylkytavaraa löydettiin saaristosta kolme vuotta, joten alus hajosi melko varmasti ulkokiville. Jos haaksirikko olisi tapahtunut sisäsaaristossa Hiittisissä, kuten joissakin lähteissä mainitaan, hylkytavara olisi saatu kokoon paljon nopeammin.

Koivusaaren laskelmien paikkansapitävyys voidaan todistaa vain tekemällä löytöpaikalla meriarkeologinen kaivaus.


Tytti Steel on kansatieteilijä, joka työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa.
Kursivoidut osat ovat fiktiivistä kertomusta Katariina Jönsintytär Viffertin viimeisistä vaiheista. Tarina perustuu jutussa mainittuihin kirjallisiin lähteisiin sekä keskiajantutkija Hannele Klemettilän haastatteluun.
Meikäläisten merien hylyistä aiemmin:
Meri säilöö oikukkaasti, Tiede 5/2000, s. 42-44.
Lepää rauhassa, Vrouw Maria, Tiede 4/2002, s. 18-25.
Vrouw Maria, parhaimmillaan pohjassa, Tiede 4/2008, s. 34-39.
Tekstit myös nettiarkistossa tiede.fi/arkisto

Mikä holkki

Holkki esiintyy laivan nimityksenä kirjallisissa lähteissä 900-luvulta 1600-luvulle. Tänä aikana alus kasvoi yksimastoisesta kolmimastoiseksi. Nimitys on ollut käytössä laajalla alueella Euroopassa, eikä ehkä koskaan voida tarkasti määritellä holkin tyyppipiirteitä, niin erilaisia holkeiksi kutsutut alukset ovat olleet.

Ammattina etsiminen

Hanneke Vromen holkkia on etsinyt muun muassa Rauno Koivusaari, joka löysi Suomenlahden kuuluisimman aarrelaivan Vrouw Marian vuonna 1999. Häntä on pyydetty hylkyjahtiin myös ainakin Brasiliaan, Kanadaan ja Kuubaan.

- Joskus toimeksiantaja ei halua kertoa, minkälaista hylkyä etsii, ja silloin vedetään usein vesiperä. Välineet on nimittäin valittava etsittävän hylyn mukaan. Rautalaivoja etsitään magnetometrillä, puisia aluksia viistokaikuluotaimella.

Miten Koivusaari innostui hylyistä?

- Joskus 12-vuotiaana näin tv:stä dokumentin Titanicista ja kerroin ohjelmasta mummolle. Mummo kertoi, että hänen isoäitinsä veli oli Titanicilla matruusina ja kuoli haaksirikossa.

Jokin aika sen jälkeen Koivusaari leikkasi talteen lehdessä olleen jutun Titanicin tuhosta.

- Ja tietysti Jacques Cousteaun ohjelmia tuli katseltua.

Lopuksi hän haluaa antaa vinkin sukellusseuroille, jotka etsivät hylkyjä:

- Viistokaikuluotaimen käyttö on pitkästyttävää ja vaatii tarkkuutta. Mahdollinen hylkypaikka kannattaa paikantaa ensin; sukeltamaan mennään vasta toisella reissulla.

Geofyysikko innostui hylyistä

Skotlantilaisen St. Andrewsin yliopiston geofyysikko Richard Bates kävi viime keväänä Suomessa kertomassa johtamistaan tutkimuksista, joissa on kehitetty uusia tekniikoita merenpohjan tutkimiseen ilman sukeltamista.

Nykyisillä monikeilakaikuluotaimilla saadaan hylystä kymmenessä minuutissa kuva, jonka hahmottamiseen sukeltamalla ja hylkyä pohjassa mittaamalla menisi useita vuosia. Kuvista saadaan tarkempia, kun niitä otetaan useita eli kun kohteen yli ajetaan moneen kertaan ja tietoja yhdistetään.

Bates halusi selvittää, minkälaisia ja kuinka pieniä muotoja merenpohjasta pystyy erottamaan kaikuluotaimen avulla. Tutkimusryhmä valitsi, suunnitteli ja rakennutti erilaisia esineitä, jotka upotettiin mereen.
Viistokaikuluotaimen kuvassa esineet eivät näy lainkaan, eivätkä ne erotu juuri paremmin monikeilakaikuluotaimella.

Batesin työryhmä on yrittänyt saada kuviin parempaa tarkkuutta rakentamalla aluksen perään syvyyteen laskettavan tangon, jonka päähän mittalaitteita on kiinnitetty. - Arkeologit tarvitsevat parasta mahdollista resoluutiota, mutta tekniikka kehittyy ennen muuta laivaston tarpeiden mukaan. Kehitys on ollut huimaa, sillä kymmenen vuotta sitten ei ollut edes sellaisia tietokoneohjelmia, joilla tarvittavia tietomääriä olisi voitu käsitellä, Bates kertoo.

- Ongelmana alkaakin olla se, etteivät merenkulun välineet kehity samaa tahtia kuin tietokoneet ja kaikuluotaimet. Tukialuksen liike aallokossa vaikeuttaa kuvaamista ja heikentää kuvan tarkkuutta. Esimerkiksi robottikameran tarkkaan paikantamiseen tarvitaan edelleen erittäin kallis meren pohjaan laskettava laite.
Bates kertoi, että Suomen vesillä olevista hylyistä hänelle on tuttu vain Vrouw Maria, joka on saanut kansainvälistä julkisuutta. Hän tutkisi mielellään jotakin suomalaista hylkyä, sillä Britannian vesillä puiset hylyt hajoavat nopeasti.

— Mitä vanhempi hylky, sitä tärkeämpää se on tutkia, koska siten voidaan saada todella uutta tietoa.

Kaksi tapaa luodata


1 Viistokaikuluotain mittaa heijastuvien ääniaaltojen voimakkuutta ja luo sen perusteella epätarkkaa valokuvaa muistuttavan kuvan. Kaiku on voimakkaampi heijastuessaan esimerkiksi kovasta esineestä kuin pehmeästä merenpohjasta. Kuvassa näkyy myös esineen muodon tuottama varjo: alue, josta ääni ei heijastu.


2 Monikeilakaikuluotain lähettää sarjan ääniaaltokeiloja ja mittaa ajan, jossa ne heijastuvat takaisin. Näin saadaan pohjan syvyyskartta, jossa näkyvät erotuskyvyn rajoissa kolmiulotteisena myös pohjalla olevat esineet.

Katupöly on vähentynyt 2000-luvulla. Nastarenkaista luopuminen puhdistaisi ilmaa selvästi.

Pölyä on jo kaupunkien ilmassa. Esimerkiksi helsinkiläisistä jopa 40 prosenttia kärsii katupölystä, kertoo Helsingin Sanomien juttu.

Eniten katupöly vaivaa astmaatikkoja, ikääntyneitä ja ihmisiä, joilla on keuhkoahtaumaa tai sepelvaltimotautia. Näiden ryhmien oireet voivat pahentua, jos siitepölykausi sattuu yhteen katupölyn kanssa.

Katupölystä 40–50 prosenttia irtoaa teiden päällysteistä. Renkaat ja erityisesti niiden nastat jauhavat tienpintaa hiukkasiksi. Nastarenkaista luopuminen vähentäisi katupölyn määrää merkittävästi.

Helsingin alueella neljäsosa autoilijoista käyttää kitkarenkaita. Ne eivät kuluta asfalttia yhtä paljon kuin nastat.

Oslossa kitkarenkaiden osuus on saatu nostettua jo 1990-luvulla 50 prosenttiin. Helsinki tähtää samaan vuoteen 2025 mennessä.

Norjassa on Oslossa ja Bergenissä nastarenkaille tullit. Jos vaihtaa kitkarenkaisiin, saa siihen rahallista tukea. Ruotsissa on katuja, joilla ei saa ajaa nastarenkailla.

Nastarenkaat eivät ole kitkarenkaita turvallisempia. Tutkimusten mukaan kuolonkolareita sattuu molemmilla rengastyypeillä samassa suhteessa.

Kysely

Kärsitkö katupölystä?

Ärrän tärinä häiritsee suloista sisältöä.

Aina kun järjestetään äänestys suomen kielen kauneimmasta sanasta, kärkipäähän nousee rakas tai jokin sen johdannaisista, kuten rakastaa tai rakkaus. Mielenkiintoista kyllä samat sanat sijoittuvat hyvin myös rumimpien sanojen mittelöissä.

Kielentutkijan näkökulmasta kahtalaisuus on ymmärrettävää. Sanoissa on aina kaksi puolta, äänneasu ja merkitys. Rakkaan tapauksessa merkitys on kaunis, äänneasusta voidaan kiistellä.

Kauniina pidetään yleensä sellaisia sanoja, joissa on soinnillisia, pehmeitä konsonantteja. Helmi, lilja, lumi ja solina ovat tyypillisiä esimerkkejä kauniista sanoista.

Sen sijaan voimakkaasti ja terävästi ääntyvät konsonantit voivat tehdä sanasta vastenmielisen: kirota, perkele, räkä, rätti.

Monille rakas voi olla hankala sana jo äänneasunsa takia. Aggressiivisesti tärisevä ärrä vaatii paljon energiaa, eikä ässäkään ole niitä helpoimpia äänteitä. Näitä konsonantteja koskevat ääntämisongelmat ovat tavallisia puhumaan opettelevilla lapsilla, ja niihin saattaa myöhemminkin liittyä henkilökohtaisia pelon ja epäonnistumisen tunteita.

Suomalais-ugrilaiset esi-isämme eivät vielä rakkaudesta haastelleet, sillä rakas on Itämeren alueella saatu germaaninen laina, jolla ei ole vastineita etäsukukielissä.

Nykysuomi antaa sen merkityksestä myönteisellä tavalla yksipuolisen kuvan. Sana on vuosisatojen ajan ollut ahkerassa kirjakielisessä käytössä, ja varsinkin uskonnollisessa kielessä se on jo varhain vakiintunut ilmaisemaan syvää kiintymystä ja kunnioitusta.

Murteissa ja karjalan kielessä merkitysten kirjo on suurempi. Rakas voi tarkoittaa esimerkiksi halukasta, ahnetta, sitkeää tai tarttuvaa, ja sillä voi kuvata muutakin kuin ihmisten tunteita, vaikkapa herkästi tarttuvaa tautia tai kärkkäästi ahdistelevaa kärpästä.

Rakas-sanan alkuperäinen merkitys liittyy haluamiseen ja himoamiseen, ja sen sisältö on täsmentynyt kohteen ja tilanteen mukaan. Vastaava merkityshistoria on myös saksan ja ruotsin rakasta merkitsevillä sanoilla lieb ja kär.

Siirtyminen fyysisen tuntemuksen ilmauksesta abstraktin tunteen merkitykseen on aivan luonnollinen kehityskulku, sillä suuri osa ihmiselle ominaisesta käsitteellisestä ajattelusta on yleensäkin kehittynyt ruumiillisten kokemusten ja niiden vertauskuvallisen laajentamisen pohjalta.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 3/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Ruoasta tuli uskon asia

Ihminen kaipaa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

 

PÄÄUUTISET

Masentunut osaa luopua

Muidenkin olisi hyvä erottaa, milloin sinnikkyys on turhaa.

Maa teki itsekin vettä

Komeetat eivät tuoneetkaan kaikkea kosteutta.

Suomi saa lisää piknikilmoja

Keskimäärin maailma menettää leppeitä säitä.

Kun fakta ei tehoa, käytä judoa

Tosiasiat kilpistyvät usein torjuntaan.

 

ARTIKKELIT

Nyt loppui unohtelu. Terästä muistia

Hyvä muisti ei ole harvojen etuoikeus.
Pitää vain opetella tallentamaan tietoa tehokkaasti.

Maailma rakentaa pilviin

Pilvenpiirtäjistä on tullut niin hulppeita,
ttä korkeimmille on jo omat luokat: super ja mega.

Nitraatti tekee enemmän hyvää kuin pahaa

Yhdisteestä puffahtaa terveellistä kaasua.

Eurooppa rakentui Suomen ympärille

Kun Eurooppa viimein valmistui, Suomi oli pyörinyt
annerten karkeloissa runsaat miljardi vuotta.

Väestöpommi tikittää taas

Maailman väkiluvun kasvu ei taittunut odotetusti.

Mata Hari: Mestarivakooja syntyi
näytösoikeudenkäynnissä

Mata Hari tuo mieleen salaisen agentin yhtä varmasti
uin James Bond. Yhtä fiktiivinen oli urakin.

 

TIEDE VASTAA

Miksi ruostumaton teräs ruostuu?

Reagoiko maanjäristysmittari nauruun?

Helliikö kookosöljy hampaita?

Miten Maan kävisi, jos muut planeetat katoaisivat?

Miksi jokin tuuliturbiineista on aina pysähdyksissä?

Miksi mustat kasvikset ovat harvinaisia?

 

KIRJAT

Toinen äly asuu vatsassa

Julkkisfyysikon kirjantynkä

Vapaus vaatii vastuuta

 

OMAT SANAT

Ruman kaunis rakkaus

Ärrän tärinä häiritsee suloista sisältöä.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Ison datan varhainen velho

Teuvo Kohonen keksi, miten tietomassoja voi järjestää ja tulkita.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet

Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Moni nimi syntyi armeijassa.

Sukunimet säädettiin Suomessa pakollisiksi vasta vuoden 1920 sukunimilaissa. Tätä ennen varsinkin länsisuomalaisen maalaisväestön keskuudessa oli tavallista, että periytyvää sukunimeä ei ollut lainkaan.

Etunimen lisäksi käytettiin jonkinlaista lisänimeä, esimerkiksi isännimeä, kuten Mikko Antinpoika, tai kotitalon nimeä, Isontalon Antti.

Koska nimivalikoima oli suppea, erotettiin samannimiset henkilöt esimerkiksi ulkonäköä, ikää tai ammattia kuvaavilla lisänimillä: Jaakko Vääräsuu, Vanha-Matti, Hannu Suutari. Samalla henkilöllä saattoi olla useita lisänimiä elämänsä aikana.

Armeijan leipiin joutuminen oli nimisysteemin kannalta erityistapaus. Siellä oli tärkeää, että joka miehellä oli lyhyt, iskevä ja saman osaston muista nimistä erottuva nimi.

Sellaisen saattoi antaa vaikkapa rykmentin päällikkö tai häntä avustava kirjuri. Kun armeijan kieli oli 1800-luvun alkuun asti ruotsi, myös annetut nimet olivat yleensä ruotsinkielisiä.

Sotilasnimiä poimittiin sopivista aihepiireistä, esimerkiksi aseiden ja varusteiden nimityksistä – Pihl ’nuoli’, Spets ’kärki’ – ja toivottuja ominaisuuksia kuvaavista sanoista, kuten Modig ’peloton’ tai Rask ’ripeä’.

Eläinten ja kasvien nimiä oli Itä-Suomessa jo vanhastaan käytetty sukuniminä, ja niille löytyi helposti myös ruotsinkielisiä vastineita. Karhusta tuli Björn, Kuhasta Göös, Haavasta Asp ja Tammesta Ek.

Kun kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg kuvasi Vänrikki Stoolin tarinoissa vuosien 1808–1809 Suomen sotaa ja suomalaisia sotilaita, hän käytti näistä tyypillisiä ruotsalaisia sotilasnimiä.

Ne säilytettiin yleensä myös runojen suomennoksissa: Flink ’nokkela’, Klinga ’miekka’, Munter ’hilpeä’, Pistol ’pistooli’, Stolt ’uljas’, Stool ’teräs’, Svärd ’miekka’. Rumpalin nimi oli Larm ’meteli, hälytys’ ja kuormarenki oli Spelt ’spelttivehnä’.

Vain pari nimeä on suomennettu: Luoti ja Miekka. Hurtig ’reipas’ on muokattu asuun Hurtti ja Dufva ’kyyhky’ asuun Tuuva.

Ruotsalaismallinen ruotuarmeija lakkautettiin autonomian alussa, mutta Krimin sodan aikoihin se organisoitiin uudelleen. Silloin alettiin antaa myös suomalaisia sotilasnimiä, esimerkiksi Elo, Kivi, Ranta, Valo, Virta ja Voima.

Suuri osa vanhoista sotilasnimistä on edelleen käytössä sukuniminä joko sellaisenaan tai sukunimille ominaisella nen-päätteellä varustettuna.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2017