Jutut | Artikkelit

Julkaistu:

Nanosukset alle

Nanosukset pitävät ja luistavat voitelematta, kunhan ne ensin hiihtää sisään.

Teksti: Annikka Mutanen

Nanosukset pitävät ja luistavat voitelematta, kunhan ne ensin hiihtää sisään.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2012

Mieheni on hankkinut minulle sukset. Olen järkyttynyt, sillä tällä tavalla ei voi saada sopivia hiihtovälineitä. Sukset täytyy ostaa henkilökohtaisesti, jotta voi seisoa kaupassa niiden päällä samalla, kun avustaja liu'uttaa paperipalaa suksen keskikohdan alta.

Perinteisen murtomaasuksen täytyy olla juuri sopivan jäykkä. Jos suksi on liian jäykkä hiihtäjän painoon, voimaan ja tekniikkaan nähden, hän ei saa potkaistuksi keskikohdan pitoaluetta lumeen kiinni eikä suksi pidä. Liian löysä suksi taas ei luista, koska pitoalue hankaa vasten latua myös silloin, kun hiihtäjä haluaisi liukua.

Mies sanoo, että nyt ei ole niin tarkkaa, koska nanosuksessa pitoaluetta on koko suksen mitalta. Tästä huolimatta suksi lupaa myös luistaa. Ja tämä kaikki ilman voitelua. Mahtaako toimia? Se täytyy nyt testata, sillä pidän hiihtämisestä mutta inhoan suksien voitelemista. Mieskään ei enää suostu tekemään sitä puolestani.

Vesi pitää ja luistaa

Ensin nanosuksien kehittäjä Matti Järvinen saa kuitenkin luvan selittää, miten nano toimii suksissa. Näin se kuulemma käy:

Kaikkien suksien varsinainen luisto- ja pitovoide on vesi. Kitkan vaikutuksesta osa lumikiteistä sulaa suksen alla, ja vesipisarat ovat kuin kuulalaakereita, joiden päällä suksi liukuu. Kun suksi polkaistaan hiihtopotkulla tiiviisti maahan, vesipisarat litistyvät yhtenäiseksi patjaksi, joka imaisee suksen kiinni latuun. Tästä syntyy pito.

Suksivoiteilla yritetään vaikuttaa veden määrään ja pisaroiden kokoon. Nanopinnoitteella pyritään samaan. Pikkuruisten nanohiukkasten tehtävä on kirjoa suksen pohja niin epätasaiseksi, että kitkaa ja pisaroita syntyy enemmän kuin tavallisessa suksessa. Mitä enemmän erillisiä pisaralaakereita, sitä liukkaampi meno.

Toisaalta hiihtopotkun paineessa suuremmasta pisaramäärästä syntyy tasaisempi patja ja imu.

Näin nanopohja tehostaa sekä luistoa että pitoa.

Neitsythiihto hallissa

Alkutalven hiihtokelit ovat olleet pääkaupunkiseudulla olemattomat. Lumi puuttuu. Lasken siis uudet vadelmanpunaiset sukseni ladulle helsinkiläisessä Ylläshallissa. Lumi on rakeista ja lämpötila nelisen astetta nollan alapuolella.

Ensin sukset ovat tahmeat, mutta parinkymmenen metrin päästä hiihto alkaa sujua. Pito tuntuu suunnilleen yhtä hyvältä kuin viime talvena toisenlaisiin suksiin asentamallani pitoteipillä. Tasaisella saan mukavan potkun siellä, missä latu on kunnossa. Pikkuinen nyppylä ylittyy ketterästi, mutta hallin iso ylämäki täytyy nousta haarakäynnillä. Takakaarteen pehmeäksi muhjuuntuneessa lumessa pito häviää tasaisellakin.

Luistoa löytyy siedettävästi. Vuorohiihdossa pääsen lähes nautittavaan liukuun. Tasatyönnössä suksi kuitenkin luistaa kitsaasti. Mäenlasku sujuu turvallisesti, sillä kaikki vauhdin hurma puuttuu.

Hiihtäminen on selvästi kivan puolella, sillä pidän joka tapauksessa eniten tasamaasta ja vuorohiihdosta. Mäet on hallissa mahdollista jättää väliin. Lopetan viiden kilometrin jälkeen vain siksi, että monot hankaavat.

Toinen hiihtokerta hallissa ja kolmas kevyessä uudessa luonnonlumessa viidessä pakkasasteessa antavat saman kokemuksen. Nanosuksilla voi yllättävän hyvin hiihtää myös koskemattomassa lumessa, kunhan alta tapaa pitävän pohjan.

Sisäänajo tarvitaan

Nanosuksilla täytyy valmistajan mukaan hiihtää jonkin verran, ennen kuin ne alkavat olla parhaimmillaan, Alku voi olla hankala, jos keli on huono tai suksia ei ole sopivasti hiottu. Pohjia ei pystytä hiomaan tehtaalla valmiiksi, sillä liika hiominen voi hävittää ohuen pinnoitteen paikoin kokonaan. Varmimmin sukset muokkautuvat optimikuntoon ladulla.

Minun neitsythiihtoani auttoivat olot, sillä nanosukset luistavat parhaiten muutaman plusasteen ja miinus kymmenen asteen välillä.

Miehen alkutaival oli raskaampi. Hän hankki omat nanosuksensa toissa talvena, jolloin kylmää ja lunta oli yli tarpeen. Sisäänajo täytyi suorittaa keskimäärin 15 asteen pakkasilla. Niinpä sukset pitivät aluksi yhtä hyvin eteen- kuin taaksepäin. Niitä piti raahata jaloissa ensimmäiset 50 kilometriä.

Sisäänajovaihetta pidensi se, että koko talven satoi vain kevyttä ja pehmeää pakkaslunta. Se hioi suksen pohjaa hellästi ja hitaasti. Nopeimmin hioutuminen tapahtuu suojalla sataneella ja sitten karkeaksi jäätyneellä lumella.

Ei koville pakkasille

Nyt miehen suksilla on hiihdetty noin 150 kilometriä, ja pikkupakkasissa ne toimivat jo erinomaisesti. Kovilla pakkasilla voitelu- ja hiihtotaitoiset vanhat miehet liu'uttelevat edelleen ohitse. Kisaa on jonkin verran tasoittanut nanosuksille kehitetyn hoito- ja luistovoiteen sutiminen suksenpohjiin. Järvisen mukaan siinä parantaa luistoa fosfori, jota käytetään myös perinteisissä luistovoiteissa.

Jos nanosuksien toiminta alkaa kilometrien kertyessä huonontua, vika on Järvisen mukaan yleensä pohjien likaantumisessa. Laduista tarttuu muilta irronnutta liisteriä ja muuta törkyä. Se kannattaa puhdistaa hoitovoiteella tai tavallisella voiteenpoistoon tarkoitetulla aineella, Järvinen sanoo.

Sen Järvinen vahvistaa, että yli kymmenen asteen pakkasissa nykymallin nanosuksi ei kulje hyvin edes sisään ajettuna. Tämä johtuu siitä, että kitkalämpö ei riitä sulattamaan lumikiteitä eikä pisaroita synny.

Perinteisillä suksilla ongelma ratkaistaan voitelemalla kärjen ja kannan luistoalue niin sileäksi ja kovaksi, etteivät lumikiteet tartu suksenpohjan mikroskooppisiin epätasaisuuksiin. Nanosuksiinkin on mahdollista jättää kärkeen ja kantaan voideltava luistoalue. Silloin pito kuitenkin kärsii eikä hiihtäminen enää onnistu kaikilta.

Pitoa löytyi lapsellekin

Matti Järvinen sanoo ideoineensa ensimmäiset nanosukset nimenomaan sellaisille hiihtäjille, joiden hiihtotekniikka on epätäydellistä. Nanosuksien lupauksiin kuuluu, että niillä pärjäävät aloittelijat, lapset, vanhukset ja 40 vuotta poissa ladulta olleet paluuhiihtäjätkin. Keskikohdan pitoaluetta ei tarvitse pystyä potkaisemaan latuun, koska pitoa on koko suksessa.

Tätä lupausta testaamaan tarvitaan vielä yksi henkilö, sillä itse olen kasvanut maalla sukset jalassa ja arvioin itseni hiihtotaitoiseksi. Miehessä on sama vika. Värvään kotoa testihenkilöksi 11-vuotiaan helsinkiläislapsen. Hiihtokokemusta on, mutta ei taatusti liikaa.

Maassa on viisi senttiä tuoretta puuterilunta, lämpötila –8 astetta. Latua ei ole.

Lapsi lähtee suksilla liikkeelle loivaan ylämäkeen. Kunnon potkusta ei ole tietoakaan, mutta sukset näyttävät silti pitävän. Jopa pieni nyppylä ylittyy ilman lipsahduksia. Tasaisella syntyy pientä liukuakin. Sukset siis toimivat. Loivaa alamäkeä poika tökkii alas rauhallista vauhtia. Sitten hän horjahtaa – ja muksahtaa kyljelleen. Puuteri pöllähtää.

No, voisiko näillä hiihtää?

– Voisi, vastaa lapsi, ottaa sukset jalasta ja juoksee pulkkamäkeen.

Nanoa kahdelta kotimaiseltaPerhetestissä olivat Karhun Optigrip-nanosukset, minulla ja lapsella sunnuntaihiihtäjälle suunniteltu Centra-malli, miehellä hiukan vaativammalle aktiivihiihtäjälle suunnattu Spectra. Peltosen vastaavat suksimallit ovat Nanogrip Facile ja CL Race.

Sekä Peltosen että Karhun nanosuksissa on Matti Järvisen kehittämä pinnoite, mutta koostumuksessa on Järvisen mukaan hieman eroa. Lisäksi Peltonen on jättänyt CL Racen kannan pinnoittamatta saadakseen suksen luistavammaksi.

Salomonilla on oma nanosuksi, jossa pinnoite on vain suksen keskiosassa. Sen nanoaine tulee eri valmistajalta.

Vesi on voide, joka pitää ja luistaaPienten nanohiukkasten avulla suksen pohjaan saadaan enemmän kosketuspintaa, joka lisää kitkaa suksen ja lumen välillä. Kitkan aiheuttama lämpö sulattaa lunta vesipisaroiksi.

Liukuvaiheessa suksi kulkee vesipisaroilla kuin laakereilla.

Potkuvaiheessa paine litistää vesipisarat ohueksi patjaksi, joka imaisee suksen kiinni latuun. Sama ilmiö imaisee märät juomalasit tiukasti toisiinsa. 

Kommentoi kirjoitusta

Kommentit

Keskusteluun osallistuminen vaatii kirjautumista.
Tieteen tarjous
MBnet