Elokuvien ja tv-sarjojen hemaisevat soturinaiset silpovat niin, että veri roiskuu. Naisen voiman, erotisoidun ulkonäön ja radikaalin väkivallan kiehtova keitos on suunniteltu maistumaan monenlaisille katsojille.


Naisen voiman, erotisoidun ulkonäön ja radikaalin väkivallan kiehtova keitos
on suunniteltu maistumaan monenlaisille katsojille.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006



Kaunis nainen keltaisessa verryttelyasussa taistelee raivoisasti japanilaista rikollisjoukkiota vastaan. Veri ja ruumiinosat lentävät näyttävästi, ja sankarittaren vaalea tukka liehuu vauhdissa. Kohtaus on Kill Bill Vol. 1 -elokuvasta, mutta samankaltaisia näkyjä vilisee muuallakin viihdeteollisuuden kuvissa. Soturinainen on populaarin median uusi lempilapsi.

Taisteleva sankaritar tuntuu ensi silmäyksellä uudentyyppiseltä hahmolta. Vahvoja, itsenäisiä naisia on nähty elokuvien ja sarjojen pääosissa jonkin verran, mutta naisen asettaminen toimintatarinan väkivaltaiseksi johtohahmoksi vaikuttaa radikaalilta.

- Hahmojen ulkonäkö kuitenkin sotii sarjojen radikaaliutta vastaan, huomauttaa Tampereen yliopiston Kaarina Nikunen, joka on mediakulttuurin tuntiopettaja. Hän tutki väitöskirjassaan muinaisajan soturiprinsessa Xenasta kertovan tv-sarjan faneja.

Korostetun seksikkyytensä vuoksi sankaritar on vaarassa esineellistyä pelkäksi himokkaan katseen kohteeksi. Erotisoitu ulkonäkö vahvistaa perinteistä ja ahdasta täydellisen naisen ihannetta. Perinteisiä ovat yleensä myös tarinoiden juonenkulku ja ympäristö. Taustalla vaikuttaa populaarikulttuurin konservatiivisuus.

Mitä kalliimpi viihdetuote on kyseessä, sitä enemmän tekijät tahtovat pelata varman päälle ja tarjoilla katsojille sellaista, minkä on aiemmin havaittu tekevän kauppansa. Elokuvien ja tv-sarjojen tuotannossa tämä näkyy nimenomaan kliseisinä hahmoina ja juonina mutta myös uudelleenfilmatisointeina ja jatko-osina.

Tutut tarinat ja hahmot myyvät, mutta eivät kuitenkaan ilman sävähdyttävää ripausta "jotain uutta". Tämän vuoksi viihdeteollisuudessa on jatkuvasti tasapainoiltava tutun ja turvallisen sekä uuden ja kiehtovan välillä.


Tarinahistoria ulottuu amatsoneihin

Taistelevan naisen idea ei sinänsä ole uusi. Soturinaisten esiäidit ovat jättäneet jälkensä eri kulttuurien taruihin ja historiaan. Ajatus kyti jo antiikin Kreikassa, jossa kirjattiin tarinoita villeistä barbaarinaisista, amatsoneista.

Myös nykyajan viihdekulttuuri löysi hahmon jo varhain. 1960-luvulla syntynyt sarjakuvasankaritar Modesty Blaise on tästä hyvä esimerkki. Ideaa hyödynnettiin aina silloin tällöin myös elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta varsinainen suursuosio antoi odottaa itseään.

1960- ja 1970-luvuilla tuotettiin pornahtavia pienen budjetin toimintaelokuvia, joissa väkivaltaiset, muodokkaat naiset olivat pääroolissa. Lajityyppiä viljelivät muun muassa elokuvantekijät Andy Sidaris ja Russ Meyer. 1970-luvulla alkoi syntyä myös joitakin valtakulttuuriin lukeutuvia tv-sarjoja, joissa taistelivat miesten sijaan sankarittaret. Näitä ovat esimerkiksi Charlien enkelit, Bionic Woman ja Wonder Woman.

Barbaarielokuvat kokivat 1980-luvulla lyhyen kulta-ajan, ja niissäkin esiintyy harvakseltaan naissotureita. Klassisia esimerkkejä päättäväisistä voimanaisista ovat myös Alien- ja Terminator-elokuvien Ellen Ripley ja Sarah Connor. Voimakkaat naiset pysyivät viihteen sankaritarinoissa kuitenkin suhteellisen pienenä ja marginaalisena vähemmistönä - ainakin vuosituhannen vaihteeseen asti.

2000-luvun alun länsimaissa naisten vapautuminen kodin hengettäristä yhteiskunnan täysivaltaisiksi toimijoiksi on jo niin pitkällä, että viihteen naishahmoja on melko helppo asettaa johtavien, voimaa käyttävien sankarien rooleihin. Tuotteen menestys ei tästä kärsi, vaan lopputulos saattaa olla jopa päinvastainen.

Siinä missä länsimainen nykynainen voi ajatella olevansa oman elämänsä hallitsija, sankarittaret raivaavat tiensä viidakoissa ja tulevaisuuden suurkaupungeissa. Voimakkaat naissankarit ovat nyt itsenäisempiä ja suositumpia kuin koskaan aiemmin.


Taustalla tabuja ja parodiaa

Toisaalta naisen väkivaltaa on länsimaissa aina pidetty erittäin kielteisenä ilmiönä. On ajateltu, että naisille on luontaista synnyttää ja hoivata, ei vahingoittaa tai tappaa. Siksi naisen väkivaltaisuuden näyttäminen viihteessä voi järkyttää mutta samalla kiehtoa.

Yhdysvaltalainen filosofi Douglas Kellner kuvailee värikkäästi kaupallisen median johtotähtiä teoksessaan Media Culture (1995). Hänen mukaansa media tarttuu hanakasti jopa tabuina pidettyihin aiheisiin saadakseen yleisöä tuotteilleen, sillä ristiriitaisia tunteita herättävät aiheet vangitsevat katsojan huomion tehokkaasti.

Aiheen synkkä kiehtovuus ei kuitenkaan ole ollut ainoa syy väkivaltaisten naiskuvien yleistymiseen. Toimintasankarittarille raivasi tietä myös 1990-luvun toimintaelokuvien ja -sarjojen aiempaa kevyempi ja parodioivampi asenne.




1960-luku
- Russ Meyerin b-luokan pornahtavat elokuvat voimanaisineen
- Peter O’Donnellin sarjakuvasankaritar Modesty Blaise


1970-luku
- Andy Sidarisin pienen budjetin pornahtavat toimintaelokuvat kurvikkaine naistähtineen
- Uusia "kiltimpiä" tv-sarjoja, joiden pääosissa toiminnalliset naiset


1980-luku
- Toimintaelokuvien nousukausi, sankareina useimmiten viileät machomiehet
- Barbaarielokuvien lyhyt kulta-aika


1990-luku
- Kevyempi ja sarjakuvamaisempi tyyli toimintaviihteeseen
- Sankarittarien suosion kasvu


2000-luku
- 1970-luvun naistoiminta-hahmojen uusiokäyttöä
- Sankarittarien vakiintuminen osaksi toimintaviihteen henkilögalleriaa




Pamela Andersonin

Perinteistä silmänruokaa miehille

Toimintagenret on perinteisesti suunnattu nuorille miehille, ja niiden pääosassa on ollut macho miessankari. Kaupallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sankarittarien yksi tehtävä on saada myös nuoret naiset viihtymään toiminnan äärellä. Mieskatsojia ei tietenkään haluta menettää, joten heihin pyritään vetoamaan totutuin keinoin.

Susanna Paasonen, mediatutkija ja digitaalisen kulttuurin yliassistentti Jyväskylän yliopistosta, muistuttaa, että naispuolisia toimintahahmoja kohdennetaan monenlaisille yleisöille.

- Tämän vuoksi silmänruoka ja kamppailukyvyt kulkevat yhdessä paketissa. Monet toimintasankarittaret ovat lisäksi lainaa supersankarisarjakuvista, joissa on omanlaisensa ruumiinestetiikka.

Sankarittaret ovat lähes poikkeuksetta hyvin kauniita, nuoria ja kaikin puolin viehättäviä neitokaisia. Niukoilla asusteilla ja harkituilla kuvakulmilla saatetaan korostaa ruumiinmuotoja.

Taistelun tiimellyksestä aggressiivinen soturinainen siirtyy suihkuun huuhtomaan nujakoinnin pölyt, kuten elokuvassa Lara Croft: Tomb Raider. Feminiininen vesielementti ja alastoman kehon pyöreät muodot muistuttavat katsojia siitä, että kyseessä on nainen, vaikka hahmo käyttääkin maskuliinisina pidettyjä toimintatapoja.

Vaikuttaa myös siltä, että pääosan esittäjän tulee olla mieluummin siro ja hento kuin uskottavan näköinen taistelija. Naisten liiallista lihaksikkuutta ei pidetä kauniina ja eroottisena, joten sitä pyritään välttämään. Naisruumiin erotisoinnilla on elokuvahistoriassa pitkät perinteet, ja tuttuja kaavoja toistetaan.


Uutta naisen dramaattinen kosto

Kaikki ei sentään mene vanhan kaavan mukaan. Soturinaisen myötä toimintatarinan tuttuihin juonikuvioihin saadaan uutta potkua. Tunteet ja ihmissuhteet saadaan istutetuiksi tarinaan entistä helpommin, kun päähenkilö ei olekaan kivikasvoinen, katkeroitunut yksinäinen susi.

Toimintagenreissä tavallinen kantava rakenne ja jännitteen luoja on oikeutettu kosto. Kun päärooliin asetetaan nainen, kosto voidaan oikeuttaa esimerkiksi äitiydellä tai raiskausuhalla.

Kostajan naispuolisuus ei välttämättä vähennä koston verisyyttä ja väkivaltaisuutta.

Tästä tyylipuhtaita esimerkkejä ovat kulttimaineeseen nousseen yhdysvaltalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvat. Niiden punaisena lankana on sankarittaren kostoretki, jonka syynä on hänen omissa häissään tapahtunut verilöyly. Naisen sulhanen ja häävieraat ovat kuolleet, ja hän luulee menettäneensä myös lapsensa. Lisäksi sankaritar on maannut pitkään koomassa, jolloin sairaalan yöhoitaja on myynyt hänen ruumistaan. Kosto tuntuu vähintäänkin oikeutetulta - ehkä erityisesti juuri naisnäkökulmasta.


Voimantunnetta naiskatsojille

Hallitseva sankaritar voi tehdä toimintatarinoista helpommin lähestyttäviä naisille. Samastuminen ei riipu pelkästään sukupuolesta, mutta aktiiviseen hahmoon sekä itselle tuttuihin tuntemuksiin ja kokemuksiin on helpointa samastua.

Erotisoidusta ja kliseisestä ulkonäöstään huolimatta voimakkailla naishahmoilla on selvästi myönteistä merkitystä naisille. Hahmojen faneja tutkinut Kaarina Nikunen on havainnut, että sankarittaret voivat antaa naisille hetkellisen voimantunteen ja rohkeutta.

- Monet fanit ovat kertoneet voimakkaiden hahmojen auttaneen esimerkiksi ujouden ylittämisessä, mutta myös faniyhteisöllä on tässä oma roolinsa, Nikunen arvelee.

Faniyhteisö antaa tunteen kuulumisesta johonkin, ja sen parissa fani saa tukea omille näkemyksilleen ja tulkinnoilleen. Scifin ja fantasian piirissä myös niin sanottu fanituotanto on varsin laajaa. Naiset kirjoittavat fanfictionia eli omia jaksoja ja tarinoita sarjoista sekä analysoivat ja pilkkovat tarkkaan sarjojen eri kerroksia.
Entä ulkonäköpaineet? - Pelkkä hahmojen ulkonäkö tuskin vääristää fanien omaa ruumiinkuvaa, mutta jos koko kulttuuri esittää samanlaista vaatimusta, se on jo ongelma, Nikunen pohtii.

Kohti moniulotteisempia hahmoja

Ehkä seuraavan sukupolven naissankarit ovat nykyistä selvemmin muutakin kuin pitkäsäärisiä potkutaitureita. Mediatutkija Susanna Paasonen huomauttaa, että sankarittarista on jo karissut voimakkain uutuudenviehätys. Fantasia ja seikkailu -lajityypistä ollaan siirtymässä uusille alueille, jolloin hahmot monipuolistuvat.

- Kehityslinja on todennäköisesti samankaltainen kuin televisiofiktiossa yleisemminkin. Reality-buumia vastaan taistellaan kunnianhimoisemmin käsikirjoitetuilla sarjoilla, joiden henkilöhahmoissa on monenlaista tarttumapintaa, Paasonen ennustaa.

Hänen mukaansa uuden Taisteluplaneetta Galactica -sarjan Kara "Starbuck" Thrace on hyvä esimerkki tästä. Henkilöhahmossa toiminnallisuus on yksi ulottuvuus muiden joukossa.



Johanna Ylipulli on filosofian maisteri ja vapaa toimittaja. Hänen kulttuuriantropologian pro gradu -työnsä "Taistelua ja tasapainoilua: mediakulttuurin uudet naiskuvat" (Oulun yliopisto 2005) käsitteli artikkelin aihepiiriä.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25744
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.