Ihminen on vallitsevan käsityksen mukaan läheisintä sukua simpansseille, mutta antropologi Jeffrey Schwartzin mielestä asia ei ole loppuun käsitelty.



Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2009

Arvostetulta yhdysvaltalaiselta monitieteilijältä Jared Diamondilta ilmestyi vuonna 1991 kirja nimeltä Kolmas simpanssi. Siitä tuli suosittu; viimeisin uusittu laitos tuotiin markkinoille vuonna 2006. Teoksen nimi johtui siitä, että simpanssit oli dna-tutkimuksin todettu ihmisen lähimmiksi eläinsukulaisiksi.

Koska meillä ja simpansseilla on eroa vain 1,6 prosentissa dna:sta mutta simpansseilla ja gorilloilla 2,5 prosentissa, meidät voi päätellä jopa gorilloja läheisemmiksi simpanssin serkuiksi.
Isoista ihmisapinoista kaikkein kaukaisimpia sukulaisiamme ovat orangit, joilla on eroa meihin 3,5 prosentin verran.
Yhdysvaltalaisantropologi Jeffrey Schwartz ei kuitenkaan usko, että pelkkä erojen määrä dna:n emäsjärjestyksessä välttämättä osoittaa todellisen sukulaisuuden astetta.

Hän huomauttaa, ettei ylivoimaisesti suurin osa dna:sta sisällä tietoa ja ettei tietoa sisältämättömien alueiden eroista voi päätellä paljonkaan, koska ne eivät aiheuta eroja mihinkään esiin tuleviin ominaisuuksiin. Tietoa sisältävien alueiden eroista pitäisi puolestaan arvioida muita merkittävämmiksi ne, jotka osuvat muiden geenien toimintaa sääteleville alueille. Kritiikkiinsä vedoten hän väittää, että kiista ihmisen lähimmästä sukulaisesta on yhä ratkaisematta: ehkä yhtä hyvä ehdokas kuin simpanssi on vaikkapa oranki.


Linné erehtyi orangista

1700-luvulla vaikuttanut eliökunnan luokittelun isä Carl von Linné arvioi ihmistä eniten muistuttavaksi ihmisapinaksi juuri orangin. Tämä käsitys sopi hyvin yhteen Itä-Intian saariston eli nykyisen Indonesian asukkaiden käsityksen kanssa. Nimitys oranki nimittäin perustuu malaijinkieliseen nimeen oran utan, metsän ihminen.

Linnén käsitys pohjautui kuitenkin erehdykseen. Ainoa hänen tutkimansa oranki oli erään merikapteenin omistama lemmikki, joka oli vasta parin vuoden ikäinen. Kaikki ihmisapinat muistuttavat nuorina ihmistä paljon enemmän kuin aikuisina. Asian voi sanoa myös niin, että ihmisessä on säilynyt monia piirteitä, jotka ovat tyypillisiä ihmisapinavauvoille.

Tutkimansa orangin nuoruudesta tietämätön Linné piti otusta kovin pienenä - siitä lajinimi Pongo pygmaeus - mutta muutoin hyvin ihmismäisenä. Jos hän olisi päässyt tutkimaan aikuista urosorankia uhkeine naamalevyineen ja isoine pömppövatsoineen, nimi olisi tuskin viitannut pienuuteen ja ajatus ihmismäisyydestäkin olisi saattanut jäädä syntymättä.


Orankien mailta etsittiin esi-isiä

Luonnonvalintateorian 1859 esittänyt ja koko evoluutioajatuksen isänä usein pidetty Charles Darwin puolestaan uskoi, että ihmisen lähimpiä sukulaisia ovat Afrikassa elävät suuret ihmisapinat simpanssi ja gorilla. Tästä syystä hän arveli ja kirjoitti, että ihmisen kehitykseen liittyviä fossiileja löytyy todennäköisesti nimenomaan Afrikasta.

Evoluutioteorian innokas tukija ja esitaistelija, Darwinia 25 vuotta nuorempi saksalainen evolutionisti Ernst Haeckel puolestaan uskoi ihmisen kehittyneen Kaakkois-Aasiassa. Tämän käsityksen hän perusteli sillä, että alueella on useampia ihmisapinalajeja kuin missään muualla.

Kaakkois-Aasian mantereella ja saarilla elää todella toistakymmentä gibbonilajia ja kaksi orankilajia, joita tosin ennen pidettiin yhtenä lajina. Gibbonit eli pienet ihmisapinat ovat kuitenkin selvästi melko kaukaista sukua ihmiselle. Mutta Haeckelin mielestä oranki muistutti kaikista ihmisapinoista eniten ihmistä.

Vuonna 1859 syntynyt hollantilainen lääkäri, anatomiaan erikoistunut Eugene Dubois innostui Darwinin ja Haeckelin evoluutioteoriaa käsittelevistä kirjoituksista ja erityisesti ihmisen kehityksestä. Hän jätti työnsä yliopistossa ja lähti 1887 perheineen Hollannin Itä-Intiaan sotilaslääkäriksi. Hänen tarkoituksensa oli löytää ihmisen esivanhemmat, jotka Haeckelin mukaan olivat eläneet tällä alueella. Merkillistä kyllä, niin hän myös teki.

Dubois sai täyden tuen aluetta hallitsevalta kuvernööriltä ja tätä kautta kaikilta virkamiehiltä. Hän sai avukseen joukon rangaistusvankeja ja näitä vartioimaan pari sotilasta.

Alun kaivauksilta Sumatrasta ei löytynyt muinaisten ihmisten jäännöksiä, mutta Jaavasta tuli vuonna 1891 esiin erittäin paksuluinen ja matala aivokopan kalotti. Seuraavana vuonna löytyi ihmismäinen reisiluu. Dubois piti löytöä puuttuvana renkaana ihmisen ja ihmisapinoiden välillä ja antoi sille nimen Pithecanthropus erectus, pystyasentoinen apinaihminen.

Nykyisin tiedämme, ettei Dubois’n löytö ollut mikään ihmisten ja ihmisapinoiden väliin sijoittuva "puuttuva rengas". Kyse oli meitä vanhemmasta ihmislajista, joka nyt tunnetaan nimellä Homo erectus, pystyihminen. Vallitsevan käsityksen mukaan se tai sen kantamuoto vaelsi Aasiaan Afrikasta.


Kiista ratkesi - vai ratkesiko?

1900-luvulla tutkijat pitivät ihmisen lähimpinä sukulaisina milloin simpansseja, milloin taas gorilloja tai orankeja. Kun vertailut perustuivat ainoastaan rakenteeseen ja käyttäytymiseen, mielipiteet menivät väistämättä ristiin. Kaikki kolme isoa ihmisapinaa ovat varsin älykkäitä ja oppivaisia ja pystyvät liikkumaan kahdella jalalla.

1900-luvun puolivälin jälkeen alettiin tehdä immunologisia tutkimuksia. Niillä pyrittiin selvittämään, kuinka samanlaisia tai erilaisia vertailtavien eläinten veren proteiinit ovat. Yhtäläisyydet viestivät geenien eli dna:n rakenteen samanlaisuudesta ja tätä kautta sukulaisuudesta, pääteltiin.

Immunologiset tutkimukset osoittivat kiistatta ihmisen ja simpanssien veren muistuttavan toisiaan enemmän kuin ihmisen ja gorillojen veren. Ihmisen ja orankien veren välillä on vielä suurempi ero. Simpanssit ovat siis ihmisen lähimpiä sukulaisia - vai ovatko?


Entä jos geenit harhauttavat?

Viime aikoina yhdysvaltalaistutkijat Jeffrey Schwartz ja John Grehan ovat kritisoineet ajatusta, että dna:n rakenteen yleinen samanlaisuus mitoittaisi sukulaisuutta. He muistuttavat, että samanlaisuus voi johtua muinaisten geenien säilymisestä ennallaan (primitive retentions) tai samanlaisten ominaisuuksien erillisestä kehittymisestä (derived novelties), eivätkä tavanomaiset vertailut erittele, kummasta on kyse.

Jospa ihmisen ja simpanssin dna-molekyylien samanlaisuus johtuukin lähinnä vanhojen geenien säilymisestä muuttumattomina, he ehdottavat. Se ei viestisi läheistä sukulaisuutta.

Johtavat ihmisen evoluution ja dna-taksonomian spesialistit ovat kuitenkin toista mieltä. Harvardin yliopiston tutkijan Maryellen Ruvolon mielestä nykyisin tiedetään varsin hyvin, miten dna:n rakenne muuttuu ajan myötä. Myös geenien samanlaisuuden syistä ollaan perillä. Mikä tärkeintä: uusimpien tutkimusten mukaan ihmisellä ja simpanssilla on nimenomaan enemmän yhteisiä uusia ominaisuuksia kuin ihmisellä ja orangilla.


Naama ja tavat yhdistävät

Schwartz ja Grehan eivät heti lannistu. Dna-kritiikin lisäksi he perustavat päätelmänsä anatomisiin tutkimuksiin. He ovat vertailleet ihmisen, simpanssin, kongonsimpanssin ja 14:n sukupuuttoon kuolleen ihmisapinan rakenteen yksityiskohtia. Ulkoisten tuntomerkkien tarkka analyysi osoittaa heidän mielestään, että ihmiset ja orangit sekä muinaiset apinaihmissuvut Australopithecus ja Paranthropus muodostavat yhden ryhmän. Toisen ryhmän muodostaisivat puolestaan simpanssit ja gorillat.

Ihminen ja orangit ovat ainoat ihmisapinat, joilla karvat kasvavat pitkiksi. Yhteinen piirre on myös urosten pitkä naamakarvoitus eli parta. Hampaita peittävä kiillekerros on paksu sekä ihmisellä että orangeilla. Tämä ominaisuus on kuitenkin vaihdellut ihmisen evoluutiossa melkoisesti lajista toiseen. Näyttää siltä, että kiillekerros voi kehittyä paksummaksi tai ohuemmaksi suhteellisen nopeasti, kun ravinnon koostumus muuttuu.

Orankinaaraat eivät markkinoi ovulaatiotaan ulkoisten sukupuolielinten turpoamisella, missä ne muistuttavat ihmisiä. Simpansseilla ja gorilloilla on säilynyt apinoille tyypillinen, erittäin silmiinpistävä ovulaatioturvotus. Orangit myös parittelevat mielellään ihmisten tavoin naamat vastakkain.

Orankien, kuten ihmisenkin, kulmahampaat ovat paljon pienemmät kuin simpanssien ja gorillojen. Silmien yläpuolinen luupaksunnos on voimakas simpansseilla ja gorilloilla, heikko tai puuttuva nykyihmisellä ja heikko orangeilla. Paksunnos oli kuitenkin vahva useimmilla apinaihmisillä ja pystyihmisillä, joita pidetään nykyihmisten esi-isinä. Ihmisten kehityslinja oli eronnut ihmisapinoista paljon ennen pystyihmisvaihetta, joten kulmaharjanteen heikkous tai vahvuus ei välttämättä todista mitään sukulaisuudesta.


Muut tutkijat tyrmäävät

Useimmat tutkijat eivät pidä näyttöjä ihmisen ja orangin läheisestä sukulaisuudesta alkuunkaan riittävinä. He hyväksyvät mieluummin jo muutaman vuosikymmenen ajan totena pidetyn käsityksen, jonka mukaan ihmisen lähimpiä sukulaisia ovat simpanssit. Dna-molekyylien erot ja yhtenevyydet ovat objektiivista tietoa, jota ulkoiset tuntomerkit eivät suinkaan aina ole.

Jeffrey Schwartz on lähes 30 vuotta vastustanut ajatusta simpanssimaisuudestamme ja puoltanut orankimaisuutta. Kantaansa tukemaan hän on vyöryttänyt jatkuvasti uusia argumentteja. Aiemmat on aina kumottu, ja nyt hänen uusimmallekin tutkimukselleen näyttää käyvän samoin.

Schwartzin ja Grehanin todistelussa on kuitenkin hyvät puolensa. Ainakin se pakottaa tutkijat ajattelemaan asiaa pelkän vanhan dogmin passiivisen hyväksynnän sijasta. Schwartz itsekin sanoo, ettei hän välttämättä ole oikeassa mutta että asiasta pitää voida edes keskustella.


Juha Valste on tiedetoimittaja, FM ja evoluutiobiologi. Hän luennoi Helsingin yliopiston ekologian ja evolutiikan laitoksessa ihmisen evoluutiosta ja on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa sekä useita artikkeleita.

Meitä ihmisapinoita on 21 lajia


Ihmisapinat, yläheimo Hominoidea



Isoihmisapinat, heimo Hominidae


Afrikan ihmisapinat, alaheimo Homininae, 5 lajia:

- lännengorilla, Gorilla gorilla

- idängorilla, G. beringei

- simpanssi, Pan troglodytes

- kongonsimpanssi, P. paniscus

- ihminen, Homo sapiens


Orangit, alaheimo Ponginae, 2 lajia:

- borneonoranki, Pongo pygmaeus

- sumatranoranki, P. abelii



Gibbonit,
heimo Hylobatidae, 14 lajia:

- lari, Hylobates lar

- sirogibboni, H. agilis

- valkopartagibboni, H. albibarbis

- borneongibboni, H. muelleri

- hopeagibboni, H. moloch

- kalottigibboni, H. pileatus

- mentawaingibboni, H. klossii

- hulokki, H. hoolock

- siamanki, H. syndactylus

- indokiinangibboni, H. concolor

- hainaningibboni, H. hainanus

- valkoposkigibboni, H. leucogenys

- laosingibboni, H. siki

- kultaposkigibboni, H. gabriellae


Lähde: Colin Groves, Order Primates, kirjassa Mammal species of the world (The Johns Hopkins University Press 2005)



 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25729
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2015 yli 242 000 ihmistä, koettelivat muuten 660 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta yli 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos vuosiraportissaan 2016, jossa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Raportin ilmestymisen jälkeen tuholukuja ovat ennättäneet kasvattaa muun muassa Winston, Nepartak, Linrock, Haima ja Matthew. Elokuun lopussa Harvey hukutti Houstonin, nyt Karibialla ja kohta Floridassa riehuu Irma, Atlantin myrskyjen mittaushistorian voimakkain hurrikaani.

Ilmastonmuutos suosii myrskyjä?

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Hallitsevan käsityksen mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se kyllä voimistaa myrskyjä mutta vasta pitkällä aikajänteellä.

Jotkut ovat kuitenkin alkaneet empiä. 

Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski jo 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi puolestaan, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Kummassakin tutkimuksessa tärkein muutosvoima löytyi sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen otaksutaan vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on tänä vuonna mitattu pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 8.9.2017. Korjattu hurjimpien myrskytuulten nopeudeksi metriä sekunnissa 8.9.2017.