Kaloille koralliriutat tarjoavat rikkaita ruokailumaastoja ja suojaisia lepo- ja lisääntymispaikkoja. Kuva: Shutterstock

Lähes kolmannes on jo mennyttä. Lopuilla on vielä toivoa. Puoli miljardia ihmistä saa elantonsa koralleista, samoin tuhannet kalalajit. Jos emme toimi nyt, kiihtyvä kasvihuoneilmiö hävittää riutat vuosisadan loppuun mennessä. Se käy kalliiksi.

Näihin aikoihin Australian Isolla valliriutalla käynnistyy maailman suurin seksitapahtuma.

Meri suorastaan tulvii sukusoluja, hehkuttaa Queenslandin yliopiston meritieteen professori Ove Hoegh-Guldberg australialaisen ABC-radion haastattelussa. Korallit lähettävät niitä liikkeelle miljoonittain.

Australian runsaat 2 000 kilometriä pitkä Iso valliriutta on maapallon suurin eliöiden tuottama rakennelma. Satojen korallilajien ja tuhansien muuntyyppisten selkärangattomien lisäksi siellä elää yli tuhat kalalajia sekä merikäärmeitä, kilpikonnia ja delfiinejä. Riutta onkin turistimagneetti, joka tuottaa Australialle vuosittain yli kuusi miljardia dollaria.

Tosin turismitulot uhkaavat huveta, sillä yhä useammin sukeltajaa odottaa kalvennut riutta.

Haalistuminen kertoo stressistä

Korallit ovat herkkiä veden lämpötilan, suolaisuuden ja valoisuuden vaihteluille. Epäedullisissa oloissa korallipolyyppien kudoksissa elävien symbioottisten levien yhteyttäminen häiriintyy, ja polyyppi karkottaa heikkokuntoiset kumppaninsa.

Näiden zooksantelleiksi kutsuttujen panssarilevien mukana polyypin pinnalta pakenee väri, sillä se on vain lainaa niiltä. Polyypin oman läpikuultavan pinnan alta paistaa valkoinen kalkkiluuranko. Ilman yhteyttäviä leviä korallipolyyppi nälkiintyy. Haalistunut koralli kasvaa hitaammin ja on alttiimpi sairauksille ja ympäristörasitteille kuin hyväkuntoinen naapurinsa.

Vaateliaat korallit menestyvät tropiikin ja subtropiikin valoisissa ja lämpimissä, runsassuolaisissa vesissä. Australian lisäksi riuttoja on noin sadan valtion alueella Intian valtamerellä, Tyynellämerellä, Karibianmerellä ja Punaisellamerellä. Kolmannes maailman riutoista sijaitsee Intian valtameren ja Tyynenmeren välisessä saaristossa. Siellä myös riuttojen lajirikkaus on runsaimmillaan.

Kohonneeen lämpötilan tiliin pantu joukkokalpeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö, jota on havaittu 1980-luvulta lähtien. Vuosina 19971998 kalpenemisaalto teki tuhoja 75 prosentilla maailman riutoista; 16 prosenttia menehtyi. Viimeksi vuonna 2006 Australian Iso valliriutta kärsi laajasta haalistumisesta, ja 2005 Karibian riuttoja koetteli niiden toistaiseksi tuhoisin haalistumispiikki.

98 % mennyttä vuonna 2050

Lähes kolmannes maailman riutoista on jo lopullisesti menetetty, arvioi hollantilainen ympäristötutkija Herman Cesar vuonna 2003 julkaisemassaan raportissa. Toinen kolmannes on vaarassa tuhoutua seuraavien 30 vuoden aikana. Lopuista saattaa kiihtyvä kasvihuoneilmiö tehdä selvää, ennustaa 17 tutkijan ryhmä vajaa vuosi sitten Science-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa.

Nykymenolla toiveikkaimmatkin ennusteet arvioivat ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden lähes tuplaantuvan teollistumista edeltävän ajan lukemista ja lämpötilan nousevan vähintään kaksi astetta nykyisestä viimeistään vuosisadan loppuun mennessä. ”Niissä oloissa koralliriutoista on jäljellä vain kivikasoja”, julistaa artikkelin pääkirjoittaja Hoeg-Guldberg.

Meri nielee neljänneksen hiilidioksidipäästöistä ja hillitsee siten maapallon keskilämpötilan nousua. Mutta merten elämälle hiilinieluna toimiminen tuottaa ongelmia.

Kasvava hiilidioksidikuorma nimittäin happamoittaa veden ja muuttaa sen karbonaattikoostumusta. Hiilidioksidin liuetessa veteen syntyy hiilihappoa. Se hajoaa bikarbonaatti- ja vetyioneiksi, ja jälkimmäiset reagoivat veden karbonaattien kanssa muodostaen lisää bikarbonaatteja.

Näin bikarbonaattien osuus kasvaa karbonaattien kustannuksella, mikä heikentää korallien mahdollisuuksia saostaa vedestä kalsiumkarbonaattia tukirankojensa rakennusaineeksi. Ne alkavat kärsiä ”luukadosta”: riuttojen kasvu hidastuu, ja ne haurastuvat.

Muutos näkyy jo. Tänä vuonna kansainvälisessä koralliriuttasymposiumissa esitetyt tutkimustulokset osoittavat, että korallien kalkinsaostusnopeus on merkittävästi hidastunut.

Tätä tahtia merten kemia voi vuosisadan puoleenväliin mennessä keikahtaa karbonaattien liukenemisen puolelle, uumoilevat myös Scienceen kirjoittaneet 17 tutkijaa. He pelkäävät, että vuoteen 2050 mennessä 98 prosenttia riutta-alueista muuttuu liian happamiksi koralleille.

Merten sademetsiä

Miksi riuttojen tilasta sitten kannattaa huolehtia? Mitä hyötyä niistä on?

Maailman merialasta vain 0,1 prosenttia on koralliriuttojen peitossa, mutta niillä elää neljännes merten lajistosta, joukossa tuhansia ainoastaan riutoilta tavattuja kaloja ja selkärangattomia. Lajirunsautensa, tuottoisuutensa ja ekologisen merkityksensä vuoksi koralliriuttoja kutsutaankin merten sademetsiksi.

Mutta sademetsiinkin verrattuna riutoissa on vielä paljon tutkittavaa. Tutkijat arvioivat, että toistaiseksi niiden lajistosta tunnetaan vain 15 prosenttia.

Juuri siksi riutoissa piilee vielä monia mahdollisuuksia, kenties jopa lääke tappavaan tautiin tai apu tulevaisuuden ruoka- ja raaka-ainepulaan. Riuttalajien tutkimus on jo tuottanut markkinoille ainakin kosmetiikkaa ja särkylääkkeen sekä lääkeaineita aidsin ja syövän hoitoon.

”Merten mahdollisuudet ovat häikäisevät”, hehkuttaa floridalaiskemisti Hendrik Luesch, joka löysi koralliriutan sinilevistä eli syanobakteereista syöpäsolujen kasvua hillitsevän uuden lääkeaineen.

Riutuvat riutat käyvät kalliiksi

Riuttojen taloudellinen merkitys on valtava. Yli puolet noin sadasta riuttamaasta elää turismista. Arviolta puoli miljardia ihmistä saa toimeentulonsa riutoista. Ne tarjoavat miljoonia työpaikkoja ja tuottavat vuosittain 30 miljardin dollarin edestä hyötyä riuttamaiden talouksille, laskeskelee Herman Cesar.

Riuttojen taantuminen supistaa kalansaaliita ja tyrehdyttää turistivirrat. Riuttoihin taloudellisen toivonsa panevat kehitysmaat ovat vaarassa suistua köyhtymiskierteeseen. Vakavimmillaan riuttojen kalansaaliin ehtyminen voi johtaa aliravitsemukseen riutan antimista riippuvaisilla köyhillä rannikkoalueilla.

Lisäksi riuttamaiden satamat ja kaupungit sekä turistien suosimat valkoiset korallihiekkarannat ovat vaarassa joutua meren aaltojen, tulvien ja myrskyjen armoille. Terveet riutat suojaavat rantoja aaltojen kulutukselta ja tukahduttavat yhdessä rantojen mangroverämeikköjen kanssa vähintään 7090 prosenttia tuulen nostattamien aaltojen energiasta, todetaan YK:n julkaisemassa tutkimusraportissa.

Merenpinnan nousu ja ennusteet trooppisten myrskyjen yltyvästä raivosta synkentävät jo muutenkin lohduttomalta näyttävää tulevaisuutta entisestään.

Seksiä kerran vuodessa

Vajaa viikko lokakuisen täysikuun jälkeen Isolla valliriutalla alkaa tapahtua. Korallipolyypit sylkäisevät alkukevään lämmön kypsyttämät sukusolupakettinsa mereen. Näyttää kuin veden alla puhkeaisi lumipyry, mutta täällä pyryttää ylöspäin, kohti pintaa.

Paikasta toiseen levitäkseen korallien on tuotettava veteen leviäviä sukusoluja ja niiden yhtymisestä syntyviä uivia toukkia. Monista polyyppiryhmistä poiketen korallipolyypit nimittäin saavat suvuttomasti aikaan vain samassa runkokunnassa pysyviä kumppaneita, eivät uimaan lähteviä meduusatoukkia.

Korallit kutevat kerran vuodessa. Koska naaras- ja urospolyypit eivät pääse kosketukseen keskenään, lisääntymisen onnistuminen on kiinni laukaisun ajoittamisesta.

Kuinka korallit sitten sopivat lisääntymisajasta?

Kun sukusolut ovat kypsiä, kuutamo virittää polyypit valmiuteen, selviää biofyysikko Oren Levyn johdolla Australiassa tehdystä tutkimuksesta. Sen jälkeen ratkaisee vuorokaudenaika: korallit suosivat pimeää. Ehkä ne lisäksi viime hetkellä kuiskivat toisilleen kemiallisia viestejä, uskoo kansainvälisessä riuttasymposiumissa puhunut Floridan yliopiston tutkija Don Levitan.

Yhtyneistä sukusoluista kehittyy siis toukka, joka aikansa aalloilla kelluttuaan kiinnittyy pohjaan ja muuttuu polyypiksi. Itseään monistamalla tuore polyyppi perustaa uuden runkokunnan. Sen suureksi kasvaminen vie kymmeniä, ellei satoja vuosia.

Mutta aikaa on vähän. Siksi tutkijoiden, ympäristöjärjestöjen ja hallitusten yhteistyöelin International Coral Reef Initiative julisti vuoden 2008 kansainväliseksi riutan vuodeksi. Jos haluamme  säilyttää edes osan koralleista, on hiilidioksidipäästöjä vähennettävä rajusti seuraavien 20 vuoden aikana. ”90 prosentin päästövähennys vuoteen 2050 mennessä on aivan välttämätön”, tähdentää Ove Hoegh-Guldberg.

Onnea matkaan, polyyppi!

 

Eeva Mäkelä on Saksassa asuva filosofian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja.

Artikkelin pääasiallisina tietolähteinä on käytetty
YK:n vuonna 2006 julkaisemaa raporttia In the front line Shoreline protection and other ecosystem services from mangroves and coral reefs,

Pew Center on Global Climate Changen tutkimusraporttia Coral reefs & Global climate change vuodelta 2004,

Cesar Environmental Economics Consultingin 2003 julkaisemaa tutkimusraporttia The Economics of Worlwide Coral Reef Degradation,

Brestin Oceanopolis-akvaarion koralliriuttoihin liittyvän näyttelyn tekstejä,

Yhdysvaltain meri- ja ilmatieteen laitoksen Noaan,  World Resources Instituten ja Coral Reef Alliancen nettisivustojen koralliantia
sekä jutussa mainitun kansainvälisen koralliriuttasymposiumin workshopien tuloksia ja mainittuihin tutkimuksiin liittyviä lehdistötiedotteita..

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2008

Korallit kovilla

Maailmanlaajuisesti koralliriuttoja koettelee ilmastonmuutos. Sen lisäksi niitä uhkaavat paikalliset haitat:

- saastuminen
- pintavaluman ja eroosion voimistuminen maatalouden ja metsänraivauksen takia
- rehevöityminen
- korallikalkin louhinta rakennuskiveksi
- ylikalastus
- kalansaaliin huvetessa entistä voimaperäisemmät pyyntimenetelmät, kuten räjähteet ja myrkyt, jotka ovat erityisesti kehitysmaiden ongelma.

 

Suuren riutan rakentuminen vie miljoonia vuosia

Riutta rakentuu toinen toistensa päälle kerrostuneista pienenpienten korallipolyyppien luurangoista.

Yksittäinen korallipensas tai puu on yhden polyyppirunkokunnan uurastuksen tulos. Sillä voi olla ikää tuhat vuotta.

Päällimmäisenä on ohut kerros elävää runkokuntaa, jossa elää kylki kyljessä satoja tai jopa satoja tuhansia yksittäisiä polyyppeja.

Riutta kasvaa keskimäärin vain nelisen milliä vuodessa.

Useimmat nykyisistä riutoista ovat rakentuneet 10 000 viime vuoden kuluessa, mutta suurten atollien ja valliriuttojen joukossa on myös sellaisia, joiden kalkkinen historia yltää kymmenien miljoonien vuosien taa.

 

Koralliriuttojen kolme mahdollista tulevaisuutta

Hiilidioksidipitoisuuden ja lämpötilan nousu vaikuttavat näkymiin.

375 ppm
+1°

Korallit selviävät, jos ilmakehän hiilidioksidipitoisuus onnistutaan pitämään nykytasolla. Silloin maapallon keskilämpötila kohoaa vuosisadan loppuun mennessä yhden asteen.

450−500 ppm
+2°

Riutat muuttuvat korallivaltaisista levä- ja sienivaltaisiksi, jos hiilidioksidia kertyy enemmän. Vain sitkeimmät korallilajit ja niistä elantonsa saavat muut lajit säilyvät.

> 500 ppm
+3°

Useimmat riutat menehtyvät, jos hiilidioksidia kasaantuu näin paljon.

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017