Ei ole, vastaavat radiofilosofit Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander.

Teksti: Annikka Mutanen

Ei ole, vastaavat radiofilosofit Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy, Jukka Relander siteeraa vanhaa raamatunkäännöstä. – Se on kalamiehen uskontunnustus. Jumala on kuin kala pinnan alla.

– Kaikenlainen luottamus on uskoa näkymättömään, Tuomas Nevanlinna jatkaa. Jo arkinen luottamus toiseen ihmiseen on uskoa sellaiseen, mistä ei voi olla varma.

Työpari Relander ja Nevanlinna on tunnettu muun muassa Radio Helsingin Tukevasti ilmassa -ohjelmasta. Keväällä he julkaisivat kirjan Uskon sanat. Siinä he harrastavat – oman määritelmänsä mukaan – kokeellista teologiaa, toisin sanoen pohdiskelevat kristinuskoa omista filosofin, historioitsijan ja kulttuurikristityn lähtökohdistaan.

Ei kiinnosta, onko Jumalaa

Heiltä on siis mahdollista saada harkittuja ammattiajattelijan vastauksia uskontoa koskeviin kysymyksiin. Pyydän niitä siellä, missä kirja on kirjoitettu, Rytmi-baarissa Helsingin Hakaniemessä. Jo ennen kysymistä kaksikko hylkää kysymyksen siitä, onko Jumala olemassa.

– Se ei kiinnosta meitä pätkääkään, Relander sanoo. Uskontokeskustelua hallitsee hänestä liiaksi ateistien ja fundamentalistien loputon jankkaus Jumalan olemassaolosta. Molemmilla on samalla tavalla virheellinen käsitys uskonnosta ja sen ilmiöistä. Sekä fundamentalistille että ateistille Jumala on kuin jokin näkymätön kaasu, ja sen olemassaoloa käsitellään tieteellisenä väitteenä.

– Molemmat palauttavat uskon tietoon, selventää Nevanlinna. Fundamentalisti uskoo, että hänellä on tieto jopa siitä, mitä Jumala haluaa. Ateistille tämä väite on jo liiankin helppo alasammuttavaksi.

Lepsupeput oikeassa

Uskonto kuitenkin puhuu paljon vaikeammin kiinni naulattavista asioista. Uskonnon kieltä käytettäessä ei tarkoiteta sitä, mitä kirjaimellisesti sanotaan. Relander tiivistää Uskon sanat -kirjassa Raamatun viestiksi, että kristinuskon pääosassa on Jumalan sijasta usko itse. Usko taas on jatkuvaa etsimistä ja armon varaan heittäytymistä. Uskon asioita ei voi "tietää oikein".

Nevanlinnakaan ei usko, että korkeampien henkiolentojen olemassaolo tai sen puute on uskonnon ydinkysymys – myöskään sille kristikansan passiiviselle enemmistölle, jota filosofi hellästi kutsuu "valtavirran lepsupepuiksi".

Jumalan käsittäminen joksikin sellaiseksi, joka ei voi olla olemassa samassa mielessä kuin oliot ovat, on satoja vuosia vanha ja kaikille teologeille tuttu ajatus, Nevanlinna huomauttaa. Sen ääneen lausumisesta voi kuitenkin yhä seurata kirkon viranhaltijoille vaikeuksia, ja siksi liberaalipapitkin tasapanoilevat sen kanssa, mitä ajatuksia ilmaisevat.

Kristikunnan suuri enemmistö ei välttämättä ole kelannut asiaa omassa päässään yhtä sinnikkäästi. Tavalliset ihmiset tunnustavat usein mielellään, että Jumalan, uskonnon ja jopa oman uskonnollisuuden määrittely on vaikeaa.

Uskon sanat -kirjan aiheuttamissa keskusteluissa Relander havaitsi, että hänen tuttunsa eivät tunnista itseään mistään lokerosta: he eivät tunne itseään sen enempää ateistiksi, uskovaksi kuin agnostikoksi.

– Omaakaan vakaumustani en pysty tiivistämään lyhyeen, sanoo Nevanlinna.

Ei romahda virheeseen

On myös uskonnon väärin käsittämistä ja esittämistä väittää sitä rakennelmaksi, joka antaa valmiit vastaukset elämän suuriin kysymyksiin. Relanderin ja Nevanlinnan mielestä uskonto ennemminkin avaa kyselyn ja tutkistelun tilan. Juuri vaikeasti muotoutuvien kysymysten esittämiseen uskontoa tarvitaan.

– Mitä tahansa liikettä tai aatetta, jota ihmiset kannattavat, pitävät yllä probleemat eivätkä vastaukset. Esimerkiksi feminismiä pitää elossa kysymys naiseudesta ja naisen asemasta. Siitä syntyvät riidat ja erimielisyydet kertovat, että aatteessa on yhä voimaa.

On siis harhaluulo, että uskonto kaatuisi siihen, että siitä paljastuu jokin virhe, vaikkapa epätosi oletus. Se ei ole korttitalo, joka romahtaa, kun yksi väärä pohjakortti vedetään pois.

Uskonto on olemassa

Uskonto – meidän kulttuuripiirissämme kristinusko – on joka tapauksessa erittäin vahvasti olemassa ja vaikuttaa vääjäämättä yksilöihin ja yhteiskuntaan. Vaikka Jeesuksen ristiinnaulitsemista ei olisi edes todellisuudessa tapahtunut, se on kulttuurihistoriallinen käänne, jonka tuotteita me olemme.

Sen vuoksi uskontoa täytyy opettaa ymmärtämään jo koulussa. – Nykyisen uskontokeskustelun tasosta herää kysymys, opetetaanko sitä tarpeeksi, Relander sanoo.

Luterilainen kirkko on kuitenkin yhteiskunnallisena instituutiona kilpailuasemassa, joka on epäreilu muille. Relanderin mielestä verotusoikeus pitäisi antaa kaikille uskonnollisille yhteisöille. Kenellä vain pitäisi olla oikeus ylläpitää hautausmaita – ja kerätä sitä varten vapaaehtoisia maksuja, jollainen kirkollisverokin oikeastaan on. Yhteisöverotuksessa yrityksellä tai yhteisöllä pitäisi olla oikeus valita, maksaako uskonnolliselle yhteisölle vai osoittaako rahat vaikkapa kehitysapuun.

Kysymykset omasta traditiosta

Uskon sanoissa kirjoittajat esittävät, että radikaaleinta uskonnollista etsintää ei ole lähteä hakemaan vastauksia syvimpiin kysymyksiinsä kaukaa idän uskonnoista vaan pikemminkin porautua pintaa syvemmälle oman kulttuurin uskonnolliseen traditioon.

Kun kysymyksemme ovat syntyneet kristillisen tradition piirissä, eivät muut uskonnot välttämättä pysty niihin vastaamaan.

Relanderin ja Nevanlinnan mielestä kristinusko ei myöskään ole mikä vain uskonto, yksi muiden samanlaisten joukossa.

Mikä kristinuskossa on sitten parasta?

– Ajatus, että pahaa ei voi ulkoistaa, Relander vastaa.

– Jota usein myös perisynniksi kutsutaan, Nevanlinna täydentää.

– Perisyntioppi on kristinuskossa parasta, hahahaha, nauraa Relander, mutta pitää kiinni ajatuksesta.

– Ristiinnaulitsemisen jälkeen synnin puhdistaminen uhrin kautta käy opillisesti mahdottomaksi. Ihmisen täytyy käsitellä omat pahat tekonsa itse. Eikä ketään voi tuomita, koska kukaan ei ole synnistä vapaa eikä voi siis tuomita muita.

Aiheuttaako hyvää vai pahaa?

Mutta miten mahtaa olla, tuottaako uskonto maailmassa enemmän hyvää kuin pahaa?

– Sen mittaamiseksi pitäisi luoda rinnakkainen maapallo, Relander huomauttaa.

– Koejärjestely on riittämätön asian selvittämiseen, toteaa Nevanlinna.

Lähtökohdan saamiseksi pitäisi yrittää vakavasti tutkia, millaista uskonnoton elämä on. Neuvostoliitto on ollut tähän asti kattavin ateistinen kokeilu. Historioitsija Relanderin mukaan sekin oli niin vajavainen, ettei siitä voi päätellä ateismin johtavan suoraan gulagiin eli vankileirien saaristoon. Eikä neuvostoateismi liioin näyttänyt ratkaisevan ihmisen ongelmia. 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25758
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.