Meidät on ohjelmoitu uumoilemaan ikävyyksiä.

Teksti: Mikko Puttonen

Meidät on ohjelmoitu uumoilemaan ikävyyksiä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011.Poika, 12-vuotias, on käymässä sukulaisten mökillä Porkkalassa. Ennen nukkumaan menoa pitäisi vielä käydä pissalla. Yksin. Mökin nurkalta alkaa säkkipimeä metsä. Sinne yöhön pitäisi uskaltaa, pois mökin valoista ja tutuista äänistä. Kirjoittamaton sääntö nimittäin kuuluu, että tarpeet tulee tehdä metsän puolelle eikä pihamaalle.Mutta poika ei pysty noudattamaan sääntöä, vaan lorottaa häthätää seinän juurelle. Silloinkin selän takaa huokuu mahtava pimeys, missä Pahan Olennon läsnäolon voi aavistaa. Kohta se käy kimppuun… Ei sentään käynyt. Mutta en mene aikuisenakaan vapaaehtoisesti pimeään metsään, vaikka tiedän, että ei siellä puiden kätköissä piileksi kovin paljon karhuja, saati Bodominjärven murhaajia.Pimeä metsä merkitsi ihmislajin alkutaipaleella todellista vaaraa. Kannatti olla säikky. Pelkääjät välttivät pedot eivätkä pistäneet suuhunsa myrkyllisiä marjoja. He selvisivät jatkamaan sukua.Sisäinen hälytysjärjestelmämme toimii pitkälti entisellään, vaikka savanni on aikoja sitten vaihtunut lähiö- ja mediamaisemaksi. Pelkäämme yhä pimeää metsää, tauteja ja susia, mutta myös uudempia ilmiöitä: lentämistä, julkista puhumista, ydinvoimaa, muuntogeenisiä elintarvikkeita ja terrori-iskuja. Muun muassa. Pelon tehtävä on edelleen pitää ihminen hengissä. Vastaako hälytys sitten luotettavasti todellista riskiä? Ei läheskään aina.

Nopea mutta epätarkka mieliRiskin kokemista vinouttavat mielen taipumukset, joita psykologit kutsuvat harhoiksi. Kyse ei kuitenkaan ole hallusinaatioista vaan mielen oikopoluista, joilla ihminen tekee pikaisia päätöksiä ja tilannearvioita, siis käyttää intuitiota. Yksi päätelmiä jouduttava mutta myös totuutta värittävä oikotie on kielteisyysharha. – Mikään ei ole niin läpitunkeva kuin herkkyys epämiellyttävälle ja kielteiselle. Lähes kaikki ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmän osat havaitsemisesta sosiaaliseen päättelyyn painottavat enemmän kielteisiä kuin myönteisiä asioita, sanoo psykologian tutkija Sointu Leikas Helsingin yliopistosta. Huomaamme pelottavat asiat nopeammin ja meidän on vaikeampi ohittaa niitä kuin myönteisiä asioita. Kun ihmiset pannaan tekemään tarkkaavaisuutta vaativaa tehtävää ja heille vilautetaan jotakin vastenmielistä, kuten kuvaa vihaisista kasvoista tai ruumiinavauksesta, he häiriintyvät. Jos kuvassa on jotain miellyttävää, häiriö jää paljon pienemmäksi. Myös hävitty sata euroa tuottaa paljon enemmän mielipahaa kuin voitettu sata euroa ilahduttaa.Reilua tai ei, muodostamme käsityksemme toisista ihmisistä niin ikään kielteisyysharhan vallassa. Jotta voimme sanoa jostain ihmisestä, että siinäpä miellyttävä tyyppi, tarvitsemme keskimäärin yli kymmenen esimerkkiä hänen miellyttävyydestään. Sitä vastoin ”ikävä heppu” -tuomioon päädymme jo alle viiden esimerkin todistusaineistolla. Kielteinen mielleyhtymä jää kiinni kuin lika. Sitä ei saa pois kuin voimaperäisillä pesuohjelmilla. – Voidaan puhua seitsemän kertoimen säännöstä. Jos ensin jonkin sanotaan olevan vaarallista, pitää vakuuttaa seitsemän kertaa sen vaarattomuutta, ennen kuin käsitys muuttuu, kertoo riskitutkija Olli Leino Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta.

Turma sattuu muilleKielteisyysharha herkistää meidät ylipäätään uumoilemaan ikävyyksiä ja yliarvioimaan kaikenlaisia riskejä. Vainuamme herkästi pahaa, ja vielä herkemmin vainuamme sitä muille kuin itsellemme. Auto-onnettomuudet, rikokset, maanjäristykset, depressio, ei-toivotut raskaudet, sairaudet ja ruokaan liittyvät vaarat kohtaavat todennäköisemmin muita kuin meitä itseämme. Tätä ilmiötä kutsutaan optimismiharhaksi. Tunne omasta haavoittumattomuudesta on vielä vahvempi, jos homma on jollain lailla omissa hyppysissä, kuten autoilijoilla ja tupakoijilla. Kontrolli tuo itseluottamusta, katteetontakin. – Valtaosa autoilijoista uskoo olevansa keskivertoa parempia kuskeja, Leikas muistuttaa. Autossa ratti on omissa käsissä. Lentokoneessa taas ei ole muita kuin pelkääjän paikkoja. Kun lentäminen ei ole omassa hallinnassa, pelkäämme sitä kohtuuttomasti riskiin nähden. Matkakilometreihin suhteutettuna lentoliikenteessä kuolee paljon vähemmän ihmisiä kuin teillä. Silti lentämistä pelätään, kun taas autoilla porhaltavat huolettomat huldat ja hannut. Pelko saa lisämaustetta taipumuksestamme korostaa katastrofaalisia seurauksia. Vaikka onnettomuuden todennäköisyys on pieni, vaara koetaan suureksi, jos seuraukset ovat katastrofaalista luokkaa. Tästä syystä myös ydinvoima herättää pelkoa, vaikka asiantuntijat pitävät ydinturman todennäköisyyttä pienenä.

Maistamalla tutuksiPelkokoneistoamme kiinnostaa myös kovasti, onko jokin asia tuttu vai tuntematon – varsinkin kun on kyse siitä, mitä pistämme suuhumme. Uudella tekniikalla tuotettu tai käsitelty ruoka on epäilyttävää frankenfoodia, kun taas luomu saa mielen hyrisemään luottamusta. – Teknologiassa uutuus on etu, ruoassa haitta. Ihmiset suhtautuvat epäilevästi pitkälle prosessoituun ruokaan, kuten muuntogeenisiin elintarvikkeisiin. Kaikella ruokaan ulkoa tuodulla on kielteinen leima, riskitutkija Olli Leino sanoo. Toisaalta ruokaan liittyvät pelot haihtuvat helpolla niksillä: maistamalla. Tämä on Leinon mukaan havaittu monissa tutkimuksissa– Tuttuus vähentää koetun riskin määrää, ja tuttuus lisääntyy yksinkertaisesti maistamalla. Kun jää eloon, uskaltaa toisenkin kerran syödä, Leino selittää. Ruokaan liittyvät pelot tuppaavat muutenkin hälvenemään nopeasti: pitäähän ihmisen kuitenkin jatkuvasti syödä.

Valta tuo turvallisuudentunnetta Tuttuus ei ole suinkaan ainoa pelkoa lieventävä asianhaara. Pelkäämme vähemmän, kun olemme hyvällä tuulella ja onnellisia. Jos taas olemme maassa ja pahalla päällä, riskit korostuvat. Poikkeuksen kielteisissä tunteissa tekee viha: se vähentää riskin pelottavuutta yhtä paljon kuin onnellisuus. Onnellisuutta ja vihaa yhdistää Sointu Leikaksen mukaan itsevarmuuden ja hallinnan tunne. Kun tuntee olevansa elämänsä ohjaksissa, ei huolehdi huomisesta. Valta-aseman on huomattu vaikuttavan samaan suuntaan: riskit tuntuvat pienemmiltä. Hallinnan tunne petti kaiketi monilla laman aikana. Väkivallan pelko lisääntyi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan jyrkästi vuosina 1988–1997. Ihmiset sanoivat myös välttävänsä yhä enemmän yksin liikkumista. Todellisuudessa pelolla ei ollut katetta: samana aikana väkivaltarikokset eivät lisääntyneet vaan pysyivät ennallaan. Riskin kokemisen tutkijat ovat huomanneet niin sanotun valkoisen miehen vaikutuksen. Monet psykometriset tutkimukset osoittavat, että miehet kokevat riskit pienempinä kuin naiset. Sukupuolieroa korostaa valtaosin Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa aivan erityinen miesporukka: hyvin toimeen tulevat, korkeasti koulutetut valkoihoiset miehet, jotka kannattavat politiikassa oikeistoa. He kokevat riskit poikkeuksellisen pieniksi.Kun tutkijat Anna Olofsson ja Saman Rashid selvittivät Yhdysvaltoja tasa-arvoisemmassa Ruotsissa riskinkokemisen sukupuolieroja, he eivät löytäneet niitä. Sen sijaan he havaitsivat, että maahanmuuttajataustaiset pitivät riskejä suurempina kuin kantaruotsalaiset. Tukijat päättelevätkin, että riskikokemuksen erot juontavat pikemminkin yhteiskunnallisen aseman eroista kuin siitä, onko kokija mies vai nainen. Vähävaltainen pelkää enemmän. Äskeinen Jyväskylän ja Tampereen yliopiston selvitys ydinjätteen loppusijoituksesta osoitti, että sekä sukupuolella että sosiaalisella asemalla on väliä. Loppusijoitukseen suhtautuivat myönteisimmin suurituloiset, hyvin koulutetut ja hyvässä ammattiasemassa toimivat. Miehet olivat hankkeelle paljon myötämielisempiä kuin naiset.

Valistaja turhautuu Valistajat uskovat kovasti tiedon jakamiseen. Kun ihmisille antaa tietoa riskeistä, heidän turhat pelkonsa hälvenevät tai he havahtuvat väärästä turvallisuudentunteestaan. Uuden tiedon valaisemina he pureksivat kiltisti gm-tomaattinsa tai sammuttavat viimeisen tupakkansa. Valistajien harmiksi ihminen ei ole noin suoraviivainen. Tiedon tarjoamisen merkitys on osoitettu sangen vähäiseksi.– Kun viranomaiset antavat tietoa ydinvoimasta tai muuntogeenisistä elintarvikkeista, pelko ei vähene yhtään. Ihmiset etsivät lähinnä sellaista tietoa, joka vahvistaa heidän olemassa olevia käsityksiään, Leikas kertoo. Hyötypuhekaan ei uppoa. Mieleemme ei Leikaksen mukaan mahdu ajatus, että pelkoa herättävä asia, vaikkapa ydinvoima, voisi olla hyödyllinen.

Elämmekö pelon kulttuurissa? Brittiläisen Kentin yliopiston sosiologian professori Frank Furedi väittää, että länsimaihin on levinnyt pelon kulttuuri, vaikka elämme turvatummin kuin koskaan ennen. Meiltä on Furedin mielestä katkennut henkilökohtainen suhde siihen, mitä pelkäämme. Media ja viranomaiset tehtailevat eteemme uhkakuvia, joita sitten vain passiivisesti otamme vastaan. Pelon lietsonta luo sosiologin mukaan ihmisiin sekaannusta ja epävarmuutta. Koemme olevamme olosuhteiden heiteltävinä pikemminkin kuin toimijoita, jotka voivat vaikuttaa kohtaloonsa. Lääkkeeksi Furedi ehdottaa riskinoton kunnianpalautusta. Mitään myönteistä kehitystä ei ole koskaan ollut ilman jonkinlaista riskinottoa, uskallusta kokeilla jotain uutta. Niin, kenties minäkin löytäisin jotakin uutta, jos rohkenisin tunkeutua pimeään metsään. Ehkä löytäisin tuoksuja, ääniä, väkevän yhteyden luontoon tai muuta sellaista. Joka tapauksessa palaisin ihmisten ilmoille voittajana, pelon voittajana.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25729
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.