Ajattelukin helpottuu elehtimällä.




Tehdäänpä testi. Laita kädet selän taakse ja kerro, mikä on vieteri tai pyörre. Vaikeaa, vai mitä? Ota kädet selän takaa ja kuvaile uudestaan. Ele, jonka todennäköisesti teit, oli niin kutsuttu ikoninen ele eli ele, joka esittää kohdettaan.

Kaikki ihmiset käyttävät eleitä. Kun puhut, kätesi rytmittävät puhetta, tehostavat sitä, kuvailevat asiaa, josta kerrot. Jokainen tietää varmasti ihmisiä, jotka elehtivät erityisen paljon, puhuvat käsillään, niin kuin sanotaan.

Tehdään toinen testi. Kerro kuvitteelliselle tien kysyjälle, miten paikasta, jossa nyt olet, pääsee lähimpään postiin. Osoitit todennäköisesti vähintään kerran sormellasi tai koko kädelläsi jotakin suuntaa. Ele, jonka nyt teit, on deiktinen ele. Se ankkuroi asioita paikkaan ja tilaan ja viestii suuntia.


Kirjoituksen tuolla puolen

Yleensä ajatellaan, että eleet kuuluvat retoriikkaan. Esiintymisoppaissa neuvotaan tehokkaita eleitä, joilla saavuttaa kuulijoiden huomion ja suosion. Oppaat muistuttavat, että jo antiikin puhetaiturit tiesivät, miten käsiliikkeet vaikuttavat yleisöön. Oppaiden mukaan eleitä voidaan manipuloida ja opetella.

Tässä ei kuitenkaan ole koko kuva. Tärkeimpiin eletutkijoihin lukeutuva psykolingvisti David McNeill Chicagon yliopistosta on vakuuttunut, että eleet eivät ole retorisia koristeita.

- Eleet ovat osa kieltä, McNeill painottaa.

Ajatus on mullistava, sillä eleet eivät mahdu kirjoitettuun kieleen, jonka parissa suurin osa kielentutkimusta on askaroinut vuosisatoja.

McNeill sanoo, että eleet ovat ajatellun kielen tuolla puolen. - Kieltä pidetään jonakin, mikä luonnistuu kirjoitettavaksi. Ajatellaan, että se, mitä ei voi kirjoittaa, ei ollenkaan kuulu kieleen, ja samalla unohtuu kielen psykologinen rakenne.

McNeillistä tämä vallitseva kielen tulkinta on vain kirjoituksen syntyyn liittyvä historiallinen sattuma. - Jos kirjoitus olisi syntynyt toisin, tilanne voisi näyttää erilaiselta.


Täydentävät toisiaan

David McNeillin mukaan puhe ja eleet kuuluvat yhteen. Eleitä esiintyy useimmiten vain puhuttaessa, kuulijat eivät niinkään elehdi. Eleet ja puhe tekevät yhteistyötä.

Eleet tuovat ilmaukseen jotakin, mikä ei välity pelkistä sanoista. Kun puhe ja ele yhdistyvät, muodostuu järjestelmä, jossa kaksi eri viestikanavaa tukevat toisiaan. Puhe puristaa asian kielen rakenteiden sallimaan muotoon, ele puolestaan tuo mukanaan ominaisuuksia, jotka eivät rakenteisiin asetu: tapahtumisen tapoja, suuntia, sävyjä, asenteita.

Puheen ja eleiden sidoksesta kertoo myös niiden tarkka keskinäinen ajoitus, mikä näkyy esimerkiksi vaikeasti änkyttävien puheessa: kun puhe keskeytyy, myös siihen liittyvä ele pysähtyy odottamaan.

Todistusaineistoa puheen ja eleiden yhteydestä on saatu myös lasten puheenkehityksen rytmiä ja afasiasta kärsivien eleitä tutkimalla. Erityyppiset eleet ilmaantuvat lapselle puheen kehityksen tahtiin, ja eri afasiatyypeissä ne hajoavat samalla tavalla kuin puhe.


Versovat samasta pisteestä

Puheen ja eleen liitto johtuu David McNeillin mukaan siitä, että eleet versovat samasta "kasvupisteestä" kuin sanat.

- Näissä kasvupisteissä eleet kytkeytyvät kielen sääntöjärjestelmään. Eleet eivät ole tyhjiä vaan täynnä ajattelua, ja niitä tutkiessaan tutkii oikeastaan ajattelevan ihmisen tilaa. Kun ihminen jäsentelee ja järjestelee ajatuksiaan, ne nousevat yhtä lailla puheeseen kuin eleisiin.

McNeillin mainitsema kasvupiste, growth point, on pienin mahdollinen puhuttavaksi tuleva ajatusyksikkö, joka sisältää koko lauseen idean. Tutkijan omin sanoin se on "mielikuva, jolla on jalka kielen ovenraossa".

Yhteinen kasvupiste tarkoittaa, että puhe ja ele kuvaavat samaa asiaa, vaikkakin usein sen eri puolia ja myös eri tavoin. Eroa selittää se, että puhe ja ele syntyvät erilaisen prosessoinnin kautta: puhe edustaa analyyttistä, ele kokemuksellista tiedonkäsittelyä.

Ajattele, että näet, miten tiira sukeltaa pyydystämään kalan. Sitten haluat kertoa upeasta näystä muille ja sanot: "Ensin tiira oli ilmassa, ja sitten se syöksyi äkkiä alas veteen." Samalla luultavasti tarkennat ajatustasi eleillä: räpytät kättäsi puolelta toiselle kuvataksesi, miten tiira roikkuu ilmassa. Sitten vedät sormesi suppuun ja teet äkkiliikkeen alas, kun kerrot, miten tiira painaa itsensä kokoon ja syöksyy veteen kuin nuoli. Nämä puhettasi täydentävät ikoniset eleet syntyvät samasta kasvupisteestä kuin sanat, vain eri kanavan kautta.


Video päihittää muistin

"Kanarialintu juoksee ja ottaa keilapallon ja pudottaa sen sadevesikouruun - - ja kissa tulee samalla ylös, kun keilapallo tulee alas, ja se nielaisee sen", mies selittää videolla, ja hänen kätensä käyvät: vasen esittää keilapalloa, oikea sadevesikourua nousevaa kissaa. Vasen sysää pallon liikkeelle ja oikea odottaa pahaa aavistamatta kohtaloaan.

Kohtaus on David McNeillin ja hänen kollegansa Elena Levyn kokeesta, jolla tutkitaan eleitä. Koe on tarpeellinen, sillä eleet pakenevat tarkkailua. Ne ovat ohi ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan, eikä muisti ole tarpeeksi luotettava niiden tallentamiseen. Videokuvaus mahdollistaa tämän.

Koehenkilöitä, jotka katsovat Tipi-kanarialinnun ja Sylvesteri-kissan toilailuista kertovaa animaatiota, huijataan vähän. He kuvittelevat osallistuvansa muistikokeeseen, jossa pitää koettaa painaa juoni mieleensä ja sitten kertoa se ihmiselle, joka ei ole elokuvaa nähnyt. Yleensä osallistujat kuvailevat tarkasti filmin tapahtumia, mutta eivät kiinnitä huomiota eleisiinsä. Useimmat eivät edes huomaa elehtivänsä, mutta video puhuu omaa kieltään.

Jo vuonna 1980 kehitetty koe on eletutkimuksen klassikko, jolla on vertailtu ja edelleen vertaillaan muun muassa eri kieliä puhuvien, lasten ja aivoperäisistä kielen häiriöistä kärsivien ihmisten eleiden käyttöä.


Eri kieli, eri eleet?

On tunnettua, että eri kulttuureja edustavien puhujien elehdintä eroaa ainakin määrällisesti. Esimerkiksi italialaiset ja ranskalaiset käyttävät käsiään tiuhaan siinä missä suomalaiset elehtivät pienemmin ja harvemmin.

Onko eleiden tyypeissä tai sisällössä sitten eroa eri kulttuurien välillä? Eletutkijat uskovat, että joitakin eroja on. Ne saattavat kertoa siitä, miten eri kulttuurien ihmiset hahmottavat maailmaansa. Ajatus juontuu niin kutsutusta kielellisestä suhteellisuushypoteesista, jonka mukaan kieli vaikuttaa ajatteluun ja ajattelu kieleen. Tietyn kielen rakenteet ohjaavat näkemään maailmaa osin toisin kuin jonkin toisen kielen.

Birminghamin yliopistossa vaikuttava Sotaro Kita, johtavia eletutkijoita hänkin, on verrannut japanin ja englannin puhujien eleiden käyttöä Tipi ja Sylvesteri -kokeella.

Hän kiinnitti huomionsa kohtaan, jossa Sylvesteri keinauttaa itsensä köydellä kadun yli. Englanninkieliset käyttivät tarkoitukseen sopivaa swing-verbiään, mutta japanilaiset puhuivat lentämisen tapaisesta kulkemisesta tai vain menemisestä, sillä heiltä puuttuu keinahtamista ilmaiseva verbi. Silti valtaosa japanilaisista ei tyytynyt piirtämään ilmaan pelkästään suoraa rataa vaan teki lisäksi englantilaisittain kaarevaa liikettä.

Tästä Kita päätteli, että esittäviä eleitä ohjaa kaksi kilpailevaa voimaa: toisaalta eleiden pitäisi sopia yhteen kielen tarjoamien ilmaisumahdollisuuksien kanssa, toisaalta niiden pitäisi mahdollisimman hyvin vastata sitä, mitä ne esittävät. Kumpi on niskan päällä, on avoin kysymys, mutta ainakin Kitan tutkimuksessa kuvauksen tarkkuus päihitti kielen viitoittaman tien.


Estäminen näkyy keskustelussa

Alussa pyysin kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos et voi puhuessasi elehtiä. Tätä on tutkittu myös tieteellisesti.

Kun koehenkilöiden kädet sidotaan, tunneilmausten ja abstraktien käsitteiden määrä pysyy entisellään, mutta muuten puhe muuttuu. Keskusteluun liittyy vähemmän mielikuvia, ja se sisältää vähemmän liikkumiseen ja toimintaan liittyviä aiheita. Toisin sanoen me tarvitsemme käsiämme voidaksemme puhua tietyistä asioista.

Niin ikään tutkijat ovat havainneet, että keskustelun sujuvuus kärsii. Eleet siis helpottavat puheen tuottoa. Käsien liikuttaminen auttaa sanojen hakua ja esimerkiksi kerrottavan tarinan muistamista. Varsinkin monet puheenaiheiden hahmottamiseen käytettävät metaforiset eleet toimivat enemmän puhujan kuin kuulijan hyväksi. Kun seuraavan kerran unohdat, mitä olit sanomassa tai tekemässä, heiluttele kokeeksi käsiäsi!


Tutkijakin elehtii tietämättään

Jos tutkija on erikoistunut tarkkailemaan elehdintää, työtä on varmasti vaikea lopettaa vapaa-ajalla. David McNeill tunnustaa tarkkailevansa erityisesti ihmisten metaforisia eleitä, mutta omista eleistään hän ei ole lainkaan tietoinen.

- En huomaa omaa elehdintääni. En koskaan, zero!

Sitten tutkija naurahtaa: - Sen sijaan oppilaani ja kollegani ovat tarkkailleet eleitäni. Minulla on kuulemma eräs tyypillinen ele. Joskus saan itseni siitä kiinni, mutta tietoisuus pilaa sen. Se ei enää toimi samoin.

Totta, ihmisillä voi olla myös toistuvia eleitä. Ne kertovat vakiintuneista tavoista ilmaista usein puheena olevaa asiaa. Silloin sanojen ja eleiden kasvupiste heijastaa samaa, kerrasta toiseen muuttumatonta mielikuvaa.

Millainen on eletutkijan ele? Luetaanpa siitä kirjoitettu artikkeli. Paljastuu, että kyseinen ele on puoliksi ikoninen, puoliksi metaforinen. Näin se menee: Vasen käsi on kuin kuppi, kämmenpuoli kohti vartaloa. Oikea käsi on vasemman yläpuolella, kämmen vähän ulospäin. Yhdessä kuperat kämmenet muodostavat löyhän pallon. Sitten kädet liikkuvat erilleen toisistaan kuin jokin kasvaisi niiden välissä. McNeillin ele kuvaa - kuinka ollakaan - kasvupistettä, sitä, miten puhe ja ele syntyvät ajatuksesta.


Anni Jääskeläinen tekee kognitiivista kielentutkimusta Helsingin yliopistossa.


Lisää David McNeillin ajatuksia hänen kirjoissaan:
Hand and mind: What gestures reveal about thought (University of Chicago Press 1992)
Gesture and thought (University of Chicago Press 2005)


Eleillä ei voi valehdella


Kun ihminen valehtelee tarkoituksellisesti, eleet eivät aina pysy perässä. Ne saattavat karata puheen rytmistä tai kertoa kokonaan omaa tarinaansa. Ilmiö on niin selvä, että sitä voisi käyttää valheenpaljastuskokeen osana, sanoo psykolingvisti David McNeill Chicagon yliopistosta.

Ilmiö näkyy erityisen selvästi, jos tarkkaillaan valheiden kuuntelijaa eikä niiden kertojaa.

- Koska valehtelija ei pysty sovittamaan tiedostamattomia eleitään sepitettyyn tarinaan, kuulija hämmentyy. Hän ei ole tietoinen hämmennyksensä syystä, mutta jokin jutussa ei vain täsmää, McNeill selittää. - Eleillä on mahdoton valehdella. Viesti hajoaa, kun eleet eivät mene oikein.

Eleiden ja puheen ristiriita johtuu McNeillin mukaan siitä, että sanat ja esitystapa eivät kumpua yhteisestä kasvupisteestä. Kun joku valehtelee, hänen kertomuksestaan puuttuu yhtenäinen idea, josta puhe ja eleet kertoisivat oman osansa. Yleensä suu sanoo yhtä, eleet puhuvat toista.

- Kun kuulijoita pyydetään toistamaan kuulemansa valheellinen tarina, he muuttavat omia eleitään niin, että vastaavuus syntyy. He korjaavat eleet vaistomaisesti tarinan mukaisiksi, McNeill sanoo.


Vain ihmiset osoittavat


Oletko koskaan ihmetellyt, miksi lemmikkisi jää tuijottamaan sormeasi, kun yrität kiinnittää sen huomion johonkin ja saada sen tekemään jotakin, esimerkiksi menemään ruokakupille tai hakemaan lelun. Miksei se tajua? Onko se vähän tyhmä?

Älä välitä, edes muut kädellisten lahkon jäsenet eivät käytä osoittavia eleitä. Simpanssit, gorillat ja orangit oppivat viittomakieltä, mutta osoittaminen ei ole niiden heiniä. Jokin apinoiden liike voi muistuttaa osoittamista, mutta niille se ei tarkoita samaa kuin meille, koska ne eivät meidän laillamme tajua ympäröivää todellisuutta jaetuksi.

Lemmikkisikin voi oppia toimimaan osoittavien eleidesi mukaisesti mutta ei silti ymmärrä niiden varsinaista merkitystä. Luultavasti se lukee toiveesi muusta käyttäytymisestäsi.

Ihmiset osoittavat sormella, katseella, päällä, silmillä, nyökkäämällä. Osoittaminen on yksi niistä harvoista asioista, jotka erottavat meidät kaikista muista eläimistä. Sormella osoittaminen on aidosti inhimillistä.


Viittojatkin elehtivät


Siinä missä puheen ohessa esiintyvät eleet muuntelevat puhekerran ja puhujan mukaan, viittomakielen viittomat ovat sopimuksenvaraisia kielen elementtejä, joilla on omat merkityksensä. Toisin kuin elekielellä viittomakielellä on myös rajoitteita, ennen kaikkea kielioppi: sen käyttäjä noudattaa merkkejä yhdistellessään tiettyjä sääntöjä.

Viittomakieli ei kuitenkaan estä elehtimistä. Tutkijoiden mukaan viittomakielen puhujat elehtivät samaan tapaan kuin puhutun kielen puhujat. He tekevät liikkeitä, jotka eivät ole varsinaisia merkkijärjestelmän merkkejä vaan tuovat ilmaukseen lisämerkitystä. Koska puhuminen ja elehtiminen tapahtuvat samalla välineellä, käsillä, se ei näy yhtä helposti.


- Deiktiset eleet ovat erilaisia osoittavia eleitä. Niiden avulla kiinnität huomion asioi¬hin ja esineisiin tilassa ja opastat suuntia. Abstraktit deiktiset eleet ovat vertauskuvallisia ja osoittavat esimerkiksi keskustelunaiheita ja niihin palaamista.


- Ikoniset eleet kytkeytyvät suoraan puheen sisältöön. Niillä jäljittelet asioita ja esineitä, joista juuri puhut.


- Metaforiset eleet liittyvät vastaavuuksiin, joita vedämme ajattelun ja konkreettisen maailman välille. Teet tyypillisiä metaforisia eleitä, kun muodostat abstrakteista asioista kuvitteellisia esineitä, joita pyörittelet käsissäsi ja vertauskuvallisesti ojentelet kuulijoille.


- Kohesiiviset eleet luovat temaattisia yhteyksiä puheen-aiheiden ja puheen osien välille. Niillä voit huomauttaa keskustelukumppanillesi, että palaat aikaisempaan aiheeseen, tai osoittaa, että olet käsitellyt aiheen loppuun.


- Syke-eleet ovat yksinkertaisia iskuja tai napautuksia, joita teet kädelläsi tai sormillasi esimerkiksi ilmaan tai pöytään. Nämä eleet korostavat puheenvuoron kannalta merkittäviä asioita tai sanoja. Ne voivatkin olla retorisesti tehokkaita, ja monet poliitikot rytmittävät ja korostavat sanomaansa syke-eleillä.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25765
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.