Savonlinnassa 1737 syntynyt Erik Laxman teki elämäntyönsä Siperiassa ja myös kuoli siellä 1796. "Keisarillisen kabinetin mineraloginen matkailija" tutki ensimmäisenä suomalaisena Uralin takaisten erämaiden eliöstöä ja geologiaa.


Suomalaisten löytöretket -sarja:


 


TEKSTI:Anto Leikola


 


Savonlinnassa 1737 syntynyt Erik Laxman teki elämäntyönsä
Siperiassa ja myös kuoli siellä 1796. "Keisarillisen kabinetin
mineraloginen matkailija" tutki ensimmäisenä suomalaisena
Uralin takaisten erämaiden eliöstöä ja geologiaa.


 


Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2003


 


Erik Laxmanin elämä oli niin vaiheikas, että hän ansaitsisi oikeastaan elämäkertaromaanin tai vähintään tv-dokumenttifilmin. Hänestä ei kuitenkaan ole laadittu yhtään laajaa kuvausta Wilhelm Laguksen vuonna 1880 julkaiseman elämäkerran jälkeen.


 


Melkoisia nousujaan ja laskujaan muistellessaan Laxman itse mainitsi suurimmiksi ansioikseen sen, että hän oli kirjoittanut melko vähän ja ettei hänellä koskaan ollut yhtään suosijaa.


 


Kuitenkin hän on jättänyt pysyvät jälkensä Siperian tutkimuksen historiaan. Hän itse asiassa aloitti suomalaisten Siperian tutkijoiden perinteen, joka 1800-luvulla tuotti etenkin kielitieteen alalla monia kauniita hedelmiä.


 


Savonlinnasta tuli venäläinen


 


Erik Laxman - etunimi kirjoitettiin milloin Eric, milloin Erich, milloin Erik, usein kielen mukaan - oli syntynyt Savonlinnassa 27. 7. 1737. Tuo Olavinlinnan kupeeseen kasvanut vähäinen kylä oli 1600-luvulla jonkin vuosikymmenen ajan nauttinut kaupunginoikeuksiakin Per Brahen ansiosta, mutta se ei ollut kyläpahasta kummempi vielä 1700-luvun lopullakaan, uudestaan kaupungiksi tullessaan. Kaupankäyntiä kylässä kuitenkin harjoitettiin. Erikin isä Gustaf Laxman toimi siellä kauppa-apulaisena, sittemmin itsenäisenä kauppiaana.


 


Savonlinna oli isonvihan aikana 1714-1721 ollut venäläisten miehittämä mutta vapautunut sitten. Pikkuvihan vuosina 1742-1743 se joutui uudelleen venäläisten haltuun, ja rauhanteossa 1743 uusi raja vahvistettiin Savonlinnan länsipuolelle.


 


Vanhaan emämaahan pidettiin kuitenkin tiiviisti yhteyttä, ja niinpä nuori Erik voitiin lähettää Rantasalmelle 1749 perustettuun triviaalikouluun ja sen jälkeen Porvoon lukioon.


 


Valmistuttuaan lukiosta 1757 Erik pyrki jatkamaan opintojaan Turun akatemiassa, mutta koska hänen isänsä oli hukkunut edellisenä vuonna, varojen puute lopetti opiskelun lähes alkuunsa.


 


Turun-viikoilla oli kuitenkin merkityksensä Erik Laxmanille, joka jo lukioaikanaan oli ollut kiinnostunut luonnontieteistä. Turussa hän ehti tutustua yliopiston johtaviin luonnontutkijoihin Johan Lecheen, Pehr Kalmiin ja P. A. Gaddiin, ja sittemmin hän oli näiden kanssa kirjeenvaihdossa. Gaddille Laxman lähetti muun muassa monenlaisia siemeniä; Gadd raportoi niiden viljelytuloksia 1777 julkaisemassaan selvityksessä ulkomaisten kasvien menestymismahdollisuuksista Suomessa. Myöhemmin Laxman kävi kirjeenvaihtoa myös luonnontutkija-piispa C. F. Mennanderin sekä itsensä Carl von Linnén kanssa, vaikka ei tätä koskaan tavannutkaan.


 


Kaksi vuotta Pietarissa


 


Turvatakseen toimeentulonsa Laxman hakeutui Karjalankannaksen Uudellekirkolle papin apulaiseksi. Sitten hän toimi samanlaisessa tehtävässä Inkerinmaalla, kunnes vuonna 1762 vihitytti itsensä papiksi ja sai opettajantoimen A. F. Büschingin koulusta Pietarista.


 


Inkerissä Laxman oli keräillyt ahkerasti kasveja, ja 1764 hän esitti Pietarin tiedeakatemialle selonteon Flora Ingrica. Tämä kasviston kuvaus ilmestyi 1770 liitteenä Büschingin kuvaukseen Kymenkartanon läänistä.


 


Pietarin-kausi jäi kuitenkin vain kahdeksi vuodeksi. 1764 Laxman hakeutui Siperiaan.


 


Epäilemättä pohjimmaisena syynä oli kiinnostus luonnonhistoriaan. Laxman oli nimittäin Pietarissa tavannut monia luonnosta ja luonnontutkimuksesta innostuneita nuoria ja vanhempiakin tutkijoita. Heistä Büschingin ohella merkittävin oli  akateemikko G. F. Müller, joka oli tutkinut Siperiaa jo 1730-luvulla.


 


Müllerin kautta Laxmanille avautui pääsy tiedeakatemian kokoelmien ääreen. Kun Laxman sitten 1764 sai kirkkoherran viran Barnaulin saksalaisesta seurakunnasta Obin yläjuoksulta, tiedeakatemia päätti Müllerin esityksestä nimetä hänet kirjeenvaihtajakseen.


 


Vähän ennen lähtöään Laxman meni naimisiin eversti Gustaf Runnenbergin tyttären Christina Margarethan kanssa.


 


Kirkkoherra vaelsi ja havainnoi


 


Barnaulin seurakunnan alue oli varsin laaja, sillä saksalaista kaivosväkeä oli kertynyt moniin paikkoihin, etenkin Kolyvaniin. Tavoittaakseen kaikki pastorin oli vaellettava pitkiä matkoja milloin veneellä, milloin ratsain.


 


Vaeltelu toisaalta tyydytti Laxmanin mieltä, sillä se tarjosi myös mahdollisuuksia luonnonhavaintoihin ja keräilyihin. Suotta ei Linné kirjoittanut Upsalasta jo maaliskuussa 1764: "Korkein antakoon Teille intoa ja voimia tehdä havaintoja ja keräillä ja varjelkoon ystävyyttäni Teihin. Odotan hartaasti ensimmäistä kirjettänne Kolyvanista."


 


Ensimmäisenä kesänään Laxman tyytyi lyhyehköihin matkoihin, mutta 1766 hän toteutti vaimonsa kanssa pitkän retken Baikalille, aina Mongolian rajoille Kiahtaan asti. Tällä matkalla Christina Laxman kuitenkin sairastui ja kuoli. Barnauliin jäi kaksi pientä lasta, todennäköisesti isoäidin hoitoon.


 


Palattuaan Barnauliin Laxman lähti kesällä 1767 Altain pohjoiseen keskivuoristoon.


 


"Kädessään omatekoinen elohopeabarometri nousi hän mm. eräälle muita korkeammalle huipulle ja määräsi ilmanpaine-erotuksen sen ja Barnaúlin välillä", kertoi kuuluisa maantieteilijä J. G. Granö puolitoista vuosisataa myöhemmin kirjassaan Altai. "Kirje, jossa Laxman siitä kertoi, painettiin Saksassa, ja eräs sen ajan kuuluisista tiedemiehistä otti laskeakseen, kuinka korkealla puheenalainen huippu oli merenpinnasta."


 


Myöhemmin, 1800-luvun puolella vaikuttaneen tunnetun saksalaisen maantieteilijän Carl Ritterin mukaan Laxmanin mittaus oli alallaan ensimmäinen ja tarkkuudeltaan erinomainen.


 


Havainnot julkaisuiksi Pietarissa


 


Vuoden 1769 alussa Laxman oli vaihteeksi Moskovassa, sillä hänen viiden vuoden sopimuksensa Barnaulin seurakuntaan oli kulunut umpeen. Edellisvuonna hän oli mennyt uusiin naimisiin Catharina - tai Jekaterina - Ivanovna Ruuthin kanssa. Lapsia tästä avioliitosta syntyi kaikkiaan seitsemän.


 


Kesällä Laxman pistäytyi Pietarista käsin Suomessakin ja kävi ilmeisesti kotiseudullaan Savonlinnassa. Samalla hän tutustui Loviisan koulun rehtoriin, sittemmin Iisalmen kirkkoherraan, Johan Lagukseen, josta tuli hänen uskollinen kirjeenvaihtotoverinsa.


 


Pietarista tuli nyt Laxmanin asuinpaikka useaksi vuodeksi, sillä 1770 hän sai nimityksen tiedeakatemian jäseneksi ja samalla talousopin ja kemian professoriksi.


 


Seuraavina vuosina hän julkaisi Pietarin ja Ruotsin tiedeakatemian julkaisusarjoissa kuvauksia ennen tuntemattomista siperialaisista eliöistä: idänsokkohiirestä (Spalax microphthalmus), eräästä uudesta päästäislajista sekä useista hyönteisistä ja kasveista. Hänen 1770-luvun tuotantoonsa kuului myös tutkielma Siperian arojen metsittämisestä sekä luonnonhistoriallis-taloudellinen esitys Aunuksen oloista.


 


Vuosien mittaan hän kartutti luonnonhistoriallista ja mineralogista tietämystään retkeilyillä Venäjän eri osiin: kerran Mustallemerelle, toisen kerran Volgan alajuoksulle Astrakaniin asti ja kolmannen kerran, 1779, Ääniselle ja Vienanmerelle.


 


Jo 1769 Laxman oli saanut valmiiksi teoksen Sibirische Nebenstunden, jonka piti käsittää useita Siperian oloja koskevia tutkielmia. Siitä ei kuitenkaan tunneta yhtään kappaletta, eikä ole edes varmaa, tuliko se koskaan painetuksi. Jokseenkin kaikki kirjoitukset, jotka sen oli määrä sisältää, ilmestyivät sittemmin erillisinä julkaisuina.


 


Samoihin aikoihin Laxmanin ystävä, etenkin kielitieteilijänä tunnettu ja aiemmin Pietarissa toiminut Göttingenin professori A. L. Schlözer painatti joukon Laxmanin Siperiasta lähettämiä kirjeitä otsikolla Sibirische Briefe - tekijän lupaa kysymättä. Tästä Laxman oli hyvin harmissaan, sillä hän oli kirjoittanut monista asioista varsin vapaasti, tietojaan varmistamatta ja varomatta liiemmälti sanojaan.


 


Takaisin Siperiaan loppuiäksi


 


Laxman ei ollut hyvissä väleissä kaikkien akatemiatoveriensa kanssa, ja riitaisuudet jouduttivat hänen päätöstään pyrkiä jälleen Siperiaan. Hän saikin elokuussa 1780 eron tiedeakatemiasta ja nimityksen vuorineuvokseksi Nertsˇinskiin, joka sijaitsee 52. leveyspiirillä yli 700 kilometriä Baikaljärvestä itään.


 


Jo alle kahden vuoden kuluttua häntä kuitenkin syytettiin virkavirheestä, jonka laatu on jäänyt epäselväksi. Hän joutui eroamaan vuorineuvoksen virasta, ja tilalle annettiin nimismiehen, ispravnikan, vaatimaton toimi.


 


Laxman ei kuitenkaan lannistunut. Ystävät puhuivat Pietarissa hänen puolestaan, ja niinpä alueellisen senaatin päättämä viraltapano kumottiin. Laxman sai jälleen uuden toimen: hänestä tuli 1784 "keisarillisen kabinetin mineraloginen matkailija".


 


Irkutskista tuli nyt 47-vuotiaan Laxmanin koti hänen loppuiäkseen. Se sijaitsi monien Aasian kauppateiden risteyksessä, siellä asui jo parikymmentätuhatta ihmistä, siellä oli kirkkoja, kouluja, teatteri, naturaaliokabinetti ja monenlaisia muita laitoksia; suotta sitä ei kutsuttu Siperian tai Baikalin Pietariksi. Myös monet luonnontutkijat ja kielitieteilijät olivat pitäneet sitä tukikohtanaan.


 


Nyt Laxmanilla oli usein mahdollisuus lähteä retkeilyille, joilla hän teki geologisia havaintoja ja myös löysi uusia mineraaleja.


 


Varsinkin Baikalin länsikärjen Kultuk oli hänen suosimansa kohde. Hän julkaisi sen geologiasta kirjoituksen Von Gängen in Granitgebirgen ja teki päätelmiä Baikalin altaan synnystä. Vastoin yleistä käsitystä hän katsoi, että järviallas on muodostunut vähitellen, ei äkillisestä katastrofista. Sittemmin katastrofiteoria hylättiinkin. Tuolloin sitä kuitenkin kannatti muun muassa Laxmania nuorempi mutta maineikkaammaksi tullut Siperian tutkija, saksalainen J. S. Pallas.


 


Lasitavaraa "synkästä erämaasta"


 


Muun ohessa Laxman oli tutkinut perusteellisesti lasinvalmistusta. Vuonna 1784 hän perusti yhdessä Aleksandr Andrejevitš Baranovin kanssa Irkutskin lähelle Talzinskiin lasitehtaan, "hytin", joka tuotti hänelle iloa ja kaivattuja lisätuloja.


 


Viimeisenä elinvuotenaan 1796 Laxman kirjoitti: "Tässä synkässä erämaassa olen monien levottomien hetkien lomassa viettänyt myös hyvin miellyttäviä aikoja ja oppinut arvostamaan yksinäistä elämää; täällä on hyttini seissyt jo 11 vuotta lähes keskeytymättömässä toiminnassa. Se on Irkutskin, Jakutskin ja Ohotskin maakunnissa ainoa, ja se tuottaa koko alueelle kauniita lasitavaroita." Samana vuonna ilmestyi myös saksaksi kuvaus Laxmanin lasinvalmistusmenetelmästä.


 


Baranov siirtyi myöhemmin Pohjois-Amerikan puolelle Alaskaan, minne hän perusti Sitkan siirtokunnan. Hän pysyi kuitenkin Laxmanin yhtiökumppanina ja oli tämän kanssa jatkuvassa kirjeenvaihdossa.


 


Laxmanin kuoltua tehdas joutui enemmän tai vähemmän tuuliajolle, ja vuonna 1813 hänen Irkutskiin jäänyt leskensä joutui myymään sen eräälle irkutskilaiselle kauppiaalle.


 


Alaskan-matka jäi haaveeksi


 


Vuonna 1790 Laxman teki pitkän retken Lenajoelle ja sen sivujoelle Viluille. Sen jälkeen hän suunnitteli matkaa Amurille sekä meren yli Sahalinille, Kuriileille ja Aleuteille - ja Alaskaan, joka kuului Venäjään aina vuoteen 1865 asti. Matkaa oli haudottu pitkään, sillä Laxman kirjoitti siitä ruotsalaiselle P. J. Bergiukselle jo 1785.


 


Kesällä 1791 Laxman tuli erään Irkutskissa asuneen japanilaisen seurassa Pietariin. Siellä keisarinna Katariina II vahvisti, että Laxmanin pojan Adamin johdolla lähetettäisiin retkikunta Japaniin solmimaan kauppasuhteita. Hanke toteutuikin seuraavana vuonna. Laxman itse seurasi retkikuntaa Ohotskiin, jonka ympäristössä hän suoritti mineralogisia keräilyjä, mutta sitten hän palasi Irkutskiin.


 


Syksyllä 1795, jonkin aikaa Pietarissa oleskeltuaan, Laxman suuntasi jälleen Siperiaan. Tobolskin jälkeen hänet yllätti halvauskohtaus. Erik Laxman kuoli Dresvjanskan pienellä postiasemalla runsaan sadan kilometrin päässä Tobolskista tammikuun 16. päivänä 1796.


 


Kuusitoista vuotta Laxmanin kuoleman jälkeen hänen tieteelliset muistiinpanonsa tuhoutuivat tulipalossa. Onneksi suuri osa tieteellisistä havainnoista on säilynyt hänen painetuissa julkaisuissaan sekä kirjeissään, joita niitäkin on myöhemmin julkaistu.


 


Laxmanin muistoa säilyttävät myös skotlantilaisen kasvitieteilijän Robert Brownin hänen mukaansa nimeämä liljasuku Laxmannia ja eräät muut kasvinnimet sekä mineraali laxmaniitti. Synnyinkaupunki Savonlinna on nimennyt yhden kaduistaan Erik Laxmanin puistotieksi.


 


Anto Leikola on oppihistorian emeritusprofessori.


 


Laxmanin elämäkerta: Wilhelm Lagus 1880, Erik Laxman, hans lefnad, resor, forskningar och brefvexling, Bidrag till kännedomen af Finlands natur och folk, 34, Finska Vetenskaps-Societeten, Helsingfors.

Pelkkiä vaihtoehtohoitoja käyttäneet syöpäpotilaat kuolivat huomattavasti todennäköisemmin kuin tavanomaista hoitoa saaneet, osoitti yhdysvaltalainen tutkimus.

Jos haluaa selvitä syövästä, kannattaa luottaa lääkäriin.

Syöpäkuolleisuus oli Yalen yliopiston tutkimuksessa jopa viisi kertaa suurempaa niillä, jotka hoitivat syöpäänsä pelkillä vaihtoehtoisilla menetelmillä kuin niillä, jotka kävivät tavanomaisissa hoidoissa.

Tulos ei sinänsä yllätä.

Vaihtoehtohoitojen kuten vaikkapa luontaistuotteiden ja homeopatian tehosta syövän tai muiden sairauksien hoidossa ei ole mitään näyttöä. Ne on jopa osoitettu tehottomiksi. Siksi puhutaan myös uskomushoidoista.

Harvemmin on silti tutkittu, miten vaihtoehtohoitoihin turvautuminen näkyy syöpäkuolleisuudessa.

Tutkijat tarkastelivat 840 amerikkalaisen syöpäpotilaan tapauksia. Tiedot oli kerätty kansallisesta syöpätietokannasta.

Potilaista 560 oli saanut syöpäänsä lääketieteellistä hoitoa ja 280 henkilöä hoiti syöpäänsä vain vaihtoehtoisilla menetelmillä. Kaikki potilaat olivat saaneet lääkäriltä syöpädiagnoosin vuosina 2004–2013.

Potilailla oli erilaisia syöpiä. Kaikkien syöpien kohdalla vaihtoehtohoitoihin turvautuneessa ryhmässä kuolleisuus oli suurempi.

Vaihtoehtohoitojen käyttäjistä rintasyöpään sairastuneet kuolivat 5,6 kertaa todennäköisemmin kuin tavaomaista hoitoa saaneet.

Paksusuolen syöpään sairastuneet vaihtoehtohoitojen käyttäjät kuolivat 4,5 kertaa todennäköisemmin ja keuhkosyöpään kaksi kertaa todennäköisemmin.

Keskimäärin riskitiheyksien suhde (hazard ratio) oli 2,5. Se tarkoittaa, että jokaista syöpäänsä kuollutta potilasta kohden vaihtoehtohoitojen käyttäjiä menehtyi 2,5 samaan sairauteen.

”Meillä on nyt näyttöä siitä, että vaihtoehtohoitojen käyttäminen toimivaksi todettujen hoitojen sijaan lisää kuolemanvaaraa. Toivottavasti tiedosta on hyötyä lääkäreille, jotka neuvovat potilaita hoitoihin liittyvissä valinnoissa”, sanoo tutkimusta johtanut syöpälääkäri Skyler Johnson Yalen yliopistollisesta sairaalasta tiedotteessa.

Uusista hoitomuodoista voi toki löytyä joitain toimivia, huomauttaa toinen tutkijoista, tohtori Cary Gross. Niitä pitäisi tutkia lisää.

”Meidän täytyy ymmärtää paremmin, mitkä hoidoista toimivat ja mitkä ei, oli kyse esimerkiksi uudenlaisesta immunoterapiasta tai suurista vitamiiniannoksista, jotta potilaat voivat tehdä oikeita päätöksiä”, Gross sanoo.

Tutkimuksen julkaisi Journal of the National Cancer Institute.

Vaihtoehtohoitoja käytetään Suomessakin. Täysi kieltäytyminen lääkärin hoidosta on kuitenkin harvinaista.

Suomeen on kaavailtu niin sanottua puoskarilakia, joka säätelisi vaihtoehtohoitoja ja niiden antajia, mutta lakihanke kaatui seitsemän vuotta sitten.

Kysely

Oletko kokeillut vaihtoehtohoitoja?

MooM
Seuraa 
Viestejä4914
Liittynyt29.6.2012

Viikon gallup: Oletko kokeillut vaihtoehtohoitoja?

Huomautuksena: on myös kokeellisia hoitoja, jotka ovat sinä vaiheessa testausta, että eivät vielä ole pätevästi toimiviksi osoitettuja. Eivätkä ehkä sellaisiksi koskaan osoitukaan. Näitä tosin ei yleensä nimitetä vaihtoehtohoidoiksi. Muuten samaa mieltä. Tosin onhan meillä vaihtoehtoisia faktojakin nykyisin... Puoskarointi ehkä on turhan painolastinen sana, mutta 'uskomushoito' on oma suosikini.
Lue kommentti

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

Suomen kesä on täynnä kulttuuritapahtumia. Jos kulttuuri ymmärretään väljästi ihmisen eri kykyjen kehittämiseksi, sen piiriin voidaan laskea melkein mitä vain eukonkannosta oopperaan.

Kulttuuri-sanan lähtökohta on latinan cultūra, joka tarkoittaa maanviljelyä tai jalostamista. Jo muinaiset roomalaiset puhuivat ’hengenviljelystä’, jolla tarkoitettiin henkisten kykyjen kehittämistä mahdollisimman täydellisiksi.

Lainasanojen kulkusuuntien perusteella voi päätellä, mistä sanan tarkoittama ilmiö on peräisin ja miten se on levinnyt kielialueelta toiselle.

Uusimman sanaston kohdalla asia tuntuu itsestään selvältä, koska kehitys on yleisesti tunnettua. Ketään ei yllätä tieto siitä, että popmusiikin sanasto on suurelta osin angloamerikkalaista. Vastaavalla tavalla myös vanhemmat sanakerrostumat kertovat kulttuuri-ilmiöiden synty-, kehitys- ja leviämisprosesseista.

Vanhojen lainojen kohdalla asiaa mutkistaa se, että samat sanat ovat kulkeneet monia eri teitä ja niiden merkitys on aikojen kuluessa muuttunut käyttökontekstin mukaan.

Esimerkiksi orkesteri on lainattu suomen kieleen 1800-luvun puolimaissa ruotsista, mutta alkuaan se juontuu antiikin kreikasta, jossa se sananmukaisesti merkitsi tanssimispaikkaa eli kuoron ja näyttelijöiden esiintymisaluetta teatterissa. Vasta 1700-luvulla sana sai soitinyhtyeen merkityksen.

Kreikasta saatu teatteri on alun perin tarkoittanut katselupaikkaa, esimerkiksi istumiseen soveltuvaa rinnettä, jonka edessä näytös esitettiin. Skene oli esiintymisalueen taakse pystytetty teltta tai muu tilapäinen pukusuoja, josta myöhemmin kehittyi oikea näyttämörakennelma.

Suomeen skene on lainattu tuoreena slangisanana englannista näkymän merkityksessä. Teatteriin ja elokuvaan liittyvässä ammattisanastossa samaa alkuperää olevia aineksia on käytetty jo aiemmin. Esimerkkejä ovat käsikirjoittajaa tarkoittava skenaristi ja lavastustaidetta merkitsevä skenografia.

Kesäteatterien suosikkiohjelmistoa ovat huvinäytelmät eli komediat. Nimityksen taustalla on kreikan kulkuetta merkitsevä komos.

Vanhimmat komediat ovat olleet kulkueen muodossa esitettyjä riehakkaita lauluja ja tansseja, joiden lomassa on heitetty herjaa sekä katselijoille että yhteiskunnan silmäätekeville. Samat konstit purevat myös Suomen suvessa, satoi tai paistoi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 8/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Mystiikka palasi metsään

Puilla ei ole tunteita. Se on silkkaa mystiikkaa.

 

PÄÄUUTISET

Unohtaminen palvelee älyä

Muisti syntyi tekemään viisaita päätöksiä,
ei keräämään nippelitietoa.

Nykyihmisen suhteet mutkistuivat

Jo alkuvaiheen esiäiti kohtasi neandertalmiehen.

Auringonpimennys on geometriaa

Avaruuden mitoissa Kuu näyttää meistä
yhtä suurelta kuin Aurinko.

Luvassa akuton puhelin

Mallikappaletta on jo testattu koesoitoilla.

 

ARTIKKELIT

Rakkaus iskee kuin raju stressi

Kun häntätumakkeessa leimahtaa, aivoihin hyökyy
hormonimyrsky, joka suistaa mielen raiteilta.

Mistä löytyy uusi Maa?

Suurteleskooppi alkaa etsiä elämän merkkejä eksoplaneetoilta.
Sille on jo seitsemän lupaavaa kohdetta.

Papillooman perässä

Paleogeneetikko teki hämmästyttävän löydön:
nopeasti yleistyvä seksitauti tuli neandertaleilta.

Viljelmille halutaan villejä pölyttäjiä

Jos kimalaiset ja muut mesipistiäiset katoavat,
me menetämme hedelmät, marjat ja kasvikset.

Jos juokset, juokse oikein

Hyvä tekniikka säästää rasitusvammoilta.
Asiantuntija antaa ohjeet terveelliseen tyyliin.

Paha hiili kiertää hyötykäyttöön

Suomessakin kehitetään menetelmiä, joilla
hiilidioksidista saa ruokaa ja raaka-aineita.

 

TIEDE VASTAA

Kauanko ihminen voi olla pissaamatta?

Miltä avaruudessa tuoksuu?

Voiko verta imevä punkki räjähtää?

Miksi kuulokkeiden piuhat sotkeutuvat?

Miksei alkeishiukkasta voi pilkkoa?

Kuinka kauan kanto elää?

 

KIRJAT

Menneestä jäi järeät jäljet

Kummuissa ja kivissä on meidän tarinamme. Salaisuuksineen.

 

OMAT SANAT

Kesäteatteri palaa juurilleen

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Totuuden rakastaja

Filosofi Ilkka Niiniluoto taistelee huuhaata vastaan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

Kesänviettoon kuuluu itsensä hemmottelu, ja moni tekee sen lukemalla. Mikä olisikaan leppoisana hellepäivänä sen mukavampaa kuin rentoutua lepotuolissa, siemailla virkistävää juomaa ja ottaa käteen hyvä kirja.

Kirjat ovat tulleet suomalaisten elämään jo keskiajalla. Niitä näki kirkon alttarilla sekä pappien ja pyhimyspatsaiden käsissä. Harvat niitä osasivat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa, mutta kirjoiksi ne kuitenkin osattiin tunnistaa ja nimittää.

Kirja-sana esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, myös kantasuomessa, mutta merkitykset vaihtelevat. Ilmeisesti se on alkuaan tarkoittanut neulottua tai piirrettyä kuviota. Tästä muistuttavat johdokset kirjailla ja kirjoa.

Suomen eteläisessä sukukielessä virossa kirjaa sanotaan raamatuksi. Tämä on venäläinen laina, joka on viron kautta levinnyt myös suomeen. Vanhassa kirjakielessä sitä on käytetty yleisesti kirjan merkityksessä, ja vasta myöhemmin se on täsmentynyt tietyn pyhän kirjakokoelman erisnimeksi.

Tästä puolestaan käytettiin nimitystä Biblia ennen kuin se vaihdettiin Raamatuksi 1800-luvulla. Biblia on kreikkaa ja merkitsee kirjoja monikossa. Sanan taustalla on muinaisen foinikialaisen kaupungin nimi Byblos. Sen satamasta laivattiin maailmalle kirjoitusalustana käytettyä papyrusta.

Kirjain on uudissana, jonka on keksinyt E. A. Ingman vuonna 1834. Sitä ennen kirjaimia nimitettiin ruotsin bokstav-sanasta väännetyillä vastineilla, kuten pokstaavi tai puustavi.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja Antti Lizelius tarjosi käyttöön sananmukaista suomennosta kirjansauva, mutta se ei saanut kannatusta.

Lehti on vanha indoeurooppalainen laina, joka alun perin on tarkoittanut kasvin lehteä.

Merkityksen laajenemiselle ovat tarjonneet mallia latinan folium ja ruotsin blad, joilla on jo aiemmin ollut molemmat merkitykset. Vanhassa kirjasuomessa käytettiin lainasanaa plati ennen kuin edellä mainittu Lizelius otti käyttöön lehti-sanan sen rinnalla.

Lukea on vanha perintösana, joka on merkinnyt alkuaan laskemista tai luettelemista. Ulkoluku on ollut muistista luettelemista, sisälukua opeteltiin piispa Gezeliuksen johdolla 1600-luvun loppupuolella. Niistä ajoista muistuttaa sananlasku: Lue poikani kirja, kyllä kirja palkan maksaa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017