Kerran kuokittu, iäksi menetetty?Suo uudistuu siinä missä metsä, mutta hitaammin. Ilmastonmuutosta hillitsevä hiilinielu siitä kehittyy jo muutamassa vuodessa.

Teksti: Jukka Ruukki

Kerran kuokittu, iäksi menetetty?Suo uudistuu siinä missä metsä, mutta hitaammin. Ilmastonmuutosta hillitsevä hiilinielu siitä kehittyy jo muutamassa vuodessa.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

Suomi on maailman kuudenneksi soisin maa. Soita on maan kokonaispinta-alasta kolmannes, yli 9 miljoonaa hehtaaria.

Aitonevalla mikään ei ole aitoa. Minne tahansa katseensa kääntää, voi nähdä ihmiskäden jälkiä. Ympärillä levittäytyy tummanpuhuva turvekent­tä, jonka reunoilla kasvaa nuorta sekametsää. Jossain kauempana suota kyntävä keltainen konekolossi nostattaa taakseen komean pölypilven. Sen saalis, jyrsinturve, on varastoitu suuriin aumoihin kentän laidalle. Turvekasoja sateelta suojaavat mustat muovit lepattavat leppeässä syystuulessa.Paikoin maa on turvekoneen pyörien alla kulunut niin loppuun, että kivet pilkistävät esiin. Suon pohjako siellä häämöttää?– Viimeisiä turpeita viedään, vahvistaa suotutkija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Niko Silvan. Hän tutkii työkseen suoekosysteemejä ja niiden ennallistamista Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon-yksikössä.  Vielä 1950-luvulla näillä sijoilla oli avoin käkkärämäntyjen ja allikoiden kirjoma kohosuo, kunnes valtio keksi hyödyntää sen muhkeaa turvekerrosta höyryveturien polttoaineeksi. Päätöstä helpotti Aitonevan sijainti lähellä rautatietä ja sähkölinjoja. Tutkijan harjaantuneella silmällä Silvan arvioi, että viiden metrin paksuisesta turvekerroksesta on jäljellä enää viisikymmentä senttiä, jos sitäkään. Alun perin satojen hehtaarien laajuinen tuotantoala on kutistunut muutamaan kymmeneen. – Parissa vuodessa työmaa hiljenee lopullisesti, Silvan laskee. Miten käy loppuun kalutulle suolle? – Jos odotetaan sata vuotta eikä tehdä mitään, paikalle kasvaa lehtipuuvaltainen metsä, jossa viihtyvät teeret ja hirvet. Mutta ei suokaan ole menetetty mahdollisuus.– Pienillä toimenpiteillä tähän voidaan palauttaa toimiva suoekosysteemi, Silvan lupaa ja kertoo hiljattain hylätystä turvekentästä, joka on alkanut jo soistua. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla koealueella simuloidaan sama kehitys, joka tapahtui Suomessa jääkauden jälkeen, kun kasvillisuus levisi alaville maille ja soistuminen käynnistyi.Se pitää nähdä.

Veden nostolla alkuun

Lits, läts, lits... Eron tuntee jo jalkojen alla. Täällä tarvittaisiin saappaita. Onneksi kentän kosteimpiin paikkoihin pääsee pitkospuita pitkin.Vaikka koealue ei ole kovin kaunista katseltavaa, on vaikea uskoa, että tästä paikasta nostettiin turvetta vain pari vuotta sitten.– Soistuminen saatiin käyntiin nostamalla veden pinta sopivalle korkeudelle, Silvan sanoo ja tallaa pitkospuiden viereen. Sandaali mossahtaa kosteuden merkiksi mutta ei juuri kastu. Suovesi jää lillumaan noin kymmenen senttiä pinnan alapuolelle. – Tällaisesta rahkasammaleet tykkäävät, ja ne alkavat kasvaa ja levitä aivan luontaisesti.Tykkäävät muutkin. Turvekentän laskuojien patoaminen on nostanut entisiin turvekuoppiin allikoita vesikasveineen, ja monin paikoin nostavat päätään soille tyypilliset pioneerikasvit, kuten heinämäiset sarat ja vihvilät sekä tupasvilla.Lopulta löydämme rahkaisia mättäitä kaikessa lajikirjossaan: kulju-, puna-, rusko-, ruso- ja sararahkasammalia. Ne ovat tyypillisiä kohosuon lajeja, joita tällä paikalla kasvoi, ennen kuin turvetta ryhdyttiin kuokkimaan. – Ei tämä ole vielä kasvistoltaan eikä maisemaltaan luonnontilaisen kaltainen, Silvan myöntää. Mutta kyllä sekin syntyy, jos jaksetaan odottaa. Kyse on aikajänteestä. Puhutaan joistakin sadoista vuosista.Silvan on seurannut hieman huvittuneena viimeaikaista keskustelua suon uusiutumattomuudesta. – Päinvastoin soistuminen on pitkään koettu Suomessa ongelmaksi. On ennemminkin kirottu, ettei suon kasvua ja leviämistä saada millään estettyä.Jääkauden jälkeen 10 000 vuotta sitten Suomi soistui rytinällä, kun maaston painanteet vapautuivat jäästä ja sulavesistä. Nykyolot eivät ole järisyttävän erilaiset: sadetta piisaa ja ilmasto on sopivan kostea. Siksi suota syntyy metsiin ja vesistöjen reunamille koko ajan lisää, haluttiin tai ei. Esimerkiksi rannikkoseudulta löytyy alueita, jotka olivat vielä 500 vuotta sitten veden alla mutta joilla nyt saattaa olla paksurahkainen kohosuo metrisine turvekerroksineen.

Rahkasammal leviää hanakasti

Aitonevan koealueella uudistumisvauhtiin on pantu lisää kierroksia. Hylättyihin turvekuoppiin tehtiin kevättalvella 2009 siirtoistutus. Hangen päälle kylvettiin rahkasammaleen palasia.Rahkasammaleet leviävät hanakasti joko itiöistä tai varren kärjistä, joissa on lukematon määrä pieniä hankasilmuja. Yksi hankasilmu on tavallaan minikokoinen rahkasammaleen alku. Aitonevan kokemusten perusteella rahkasammalten viljely kannattaa. – Ne lähtivät heti ensimmäisenä kesänä hyvään kasvuun, Silvan kertoo.Ilman istutusta sarat ja tupasvilla olisivat täyttäneet turvekentän ja rahkakerroksen muodostuminen olisi viivästynyt. – Rahkasammaleet ovat olennainen osa suokasvillisuutta, ja niiden siirrostus palauttaa nopeasti toimivan suoekosysteemin. Koealueen uudistumisvauhdista kertoo, että uusiin sammalmättäisiin kertyi korkeutta jopa kolmesta viiteen senttiä kesässä. Normaalioloissa rahkasammal kasvaa vain sentin vuodessa.  Ei kuulosta paljolta, mutta jos suota on runsaasti, millinkin kasvu vuodessa tekee valtavasti biomassaa, joka sitoo hiilidioksidia ja keventää ilmakehän hiilikuormaa.  Muutamassa vuodessa nieluksi

– Tulkaahan katsomaan, Niko Silvan hihkaisee. Loikimme kuvaajan kanssa hanhenmarssia natisevilla pitkospuilla, jotka päättyvät äkisti allikkoon. Veden äärellä on rivi peltikehikoita, joiden keskeltä puskee punaista matalaa mätästä, punarahkasammalta. Koeruuduilta mitataan suokasvillisuuden lisääntymisen lisäksi yhteyttämistä, maahengitystä ja kasvihuonekaasujen tasetta. – Jo tämä kohta sitoo enemmän hiiltä kuin päästää, Silvan osoittaa ruutua, joka kylvettiin runsas vuosi sitten. Muutamassa vuodessa koko entinen turvetyömaa vastaa hiilidynamiikaltaan luontaista suota. – Suuri hiilen lähde muuttuu hiilinieluksi, Silvan summaa.Jos mitään ei tehtäisi, hylätyn suon pohjalle jäänyt turve vapautuisi ilmakehän lämmikkeeksi 40–50 vuodessa.Soilla on kuitenkin kaksoisrooli. Hiilen sitojina ne viilentävät, metaanin vapauttajina taas lämmittävät ilmastoa. Metaani ja toinen soiden pulpauttelema kaasu typpioksiduuli ovat kasvihuonevaikutukseltaan moninkertaisia hiilidioksidiin verrattuna. – Suon uudistuessa lisääntyvät varsinkin metaanipäästöt, mutta rahkasammalkasvusto estää niiden pääsyn ilmakehään. Rahkaisella suolla jopa puolet ilmaan pyrkivistä metaanikuplista hapettuu ja jää sammalkerrokseen.

Tuleeko suon näköiseksi?

Vanha suopohja voidaan siis palauttaa hiiltä sitovaksi ekosysteemiksi, mutta tuleeko siitä koskaan aidon näköistä? Biologi näkee suota kaikkialla, maallikko on krantumpi. Minulle, eteläsuomalaiselle, kelpaa vain lapsuuden maisema: avosuo kermeineen, kuljuineen, allikoineen ja karpaloineen.Lähdemme etsimään vastausta Aitonevan reunamilta, missä turpeennosto päättyi vuonna 1957. Vanhoihin laahakauhakuoppiin ei ole sen koommin kajottu, ne ovat saaneet soistua itsestään. Äkkiseltään näyttää, että astelemme luonnontilaisella rämeellä, jonka matalilla mättäillä kasvaa siellä täällä pieniä mäntyjä ja koivuja. Kenttäkerrosta hallitsevat jouhisarat sekä puna- ja kalvakkarahkasammaleet. Mätäspinnoilla näkyy rämevarpuja, ja karpalokin marjoo.Vain suon geometrisen pitkulaisesta muodosta ja säännöllisesti vuorottelevista harjanteista ja painanteista voi päätellä, että ihminen on joskus möyrinyt täällä. Suota ei ainakaan geologisessa mielessä ole ilman turvetta – löytyykö sitä? Niko Silvan tekee aitoustestin. Käsi uppoaa melkein kainaloa myöten, eikä pohja tule vastaan. – Yli puoli metriä, Silvan mittaa. Uutta suota on syntynyt noin sentti vuodessa.Pintakerroksen tunnistaa eläväksi rahkasammaleeksi, mutta jo viidentoista sentin syvyydessä maatuminen on edennyt niin pitkälle, että voidaan puhua turpeesta. Turvekin siis uusiutuu, mutta hitaasti, jos sitä vertaa metsän uusiutumistahtiin.

Sammalviljelmistä bioetanolia ja kosmetiikkaaRahkasammalviljelyssä muhii biobisnes. Rahkasuolle syntyy sopivissa oloissa biomassaa jopa 5 000 kiloa hehtaarilla vuodessa. Se vastaa hyvälaatuisen metsän kasvua.Käytöstä poistuvat turvekentät voisi valjastaa kasvuturpeen tai energiabiomassan tuotantoon, kunhan ne ensin soistetaan rahkasammalistutuksilla hiilen nieluiksi. Rahka sopii myös kasvualustamateriaaliksi kasvihuoneviljelyyn ja taimitarhoihin. Sitä voisi nostaa suolta jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Kasvualustamateriaaleille on Euroopassa rajattomat markkinat. Lääke- ja kosmetiikkateollisuus on puolestaan kiinnostunut turpeen arvokkaista kemiallisista yhdisteistä. Rahkasammalviljelmästä saisi myös autoihin tankin täytettä, sillä turve kelpaa bioetanolin ja -kaasun raaka-aineeksi. Perinteinen energiakäyttökin onnistuu. Suohehtaarin vuosituotolla lämmittää omakotitaloa vuoden.

Polttaa vai ei?

Turpeen energiakäyttö nostattaa tunteita. Ympäristöväki jättäisi suot rauhaan luontoarvojen ja ilmastosyiden takia. Turpeen polton päästöt voivat olla joissain tilanteissa kivihiiltä suuremmat. Teollisuus taas haluaa jatkaa soiden hyödyntämistä.Tutkijan mielestä riitely on turhaa. Turvetta voidaan käyttää energiaksi niin, että Suomen suot ovat yhteen laskettuina kestävästi hiilinielu. – Jos turve otetaan reheviltä turvekankailta, ojitetuilta soilta ja suopelloilta ja alueet ennallistetaan käytön jälkeen, turpeen ilmastovaikutus on selvästi fossiilisia polttoaineita pienempi.Niko Silvanin mukaan suurin osa ojitetuista soista ja suopelloista on menettänyt luontaisen hiilensidontakykynsä ja päästää paljon kasvihuonekaasuja. Noita paikkoja kannattaakin kuokkia. – Etenkin metsäojitettua, riittävän paksuturpeista suota on Suomessa niin paljon, ettei karuihin luonnontilaisiin soihin välttämättä tarvitsisi kajota.Uudet tuotantotekniikat saattavat parantaa turpeen hiiliyhtälöä entisestään. Perinteisesti turve on jyrsitty hitaasti suurilta kentiltä, jolloin myös kasvihuonekaasupäästöt ovat suuret. Ne pienenevät, jos suo tyhjennetään kerralla pohjaan asti.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25729
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.