Suomen asuttajat eivät tulleetkaan Volgan mutkasta – mutta kielemme alkuperä viittaa sinne. Kuva: Shutterstock

Esi-isät vaelsivat jään jäljessä Espanjasta ja Ukrainasta. Ranta- ja metsäsuomalaisten erilaisissa geeneissä jatkuu kahtia jakautunut eurooppalainen perimä.

 

Suomalaisilla oli syytä iloita vuonna 1935. Taiteilija ja monitietäjä Sigurd Wettenhovi-Aspa oli saanut valmiiksi suurteoksensa Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II, jossa hän osoitti, millainen suurkansa suomalaiset oikein ovat.

Wettenhovi-Aspan mukaan suomalaiset vaelsivat ammoin Intian kautta Indonesiaan ja sieltä Egyptiin, missä he jopa synnyttivät maan muinaisen kulttuurin. Todisteeksi vaikutusvallasta hän taikoo kielellisiä yhtäläisyyksiä: pyramidi tulee sanasta pyhät raamit, labyrintti sanasta läpiriento, seepra sanasta seurahepo ja Egypti sanasta Äijäkupittaa.

Wettenhovi-Aspan visio suomalaisten muinaishistoriasta on varmasti fantastisimpia, mitä koskaan on esitetty, mutta ei ainoa. Olemme olleet myös mongolideja ja germaaneja ja viimeksi jokin kansa, joka tuli tänne Volgan mutkasta.

Totuus on kuitenkin se, että suomalaiset eivät ole tulleet mistään.

Suomalaisuus on kansallinen projekti, joka on rakentunut vähitellen kahdensadan viime vuoden aikana, eikä sillä ole välttämättä paljonkaan tekemistä niiden ihmisten kanssa, jotka tulivat tänne ensin, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta.

Ennen kuin meistä tuli suomalaisia, olimme lappalaisia, hämäläisiä ja savolaisia. Suomi oli täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä, jotka olivat saapuneet tänne eri aikoina ja eri suunnista.

Genomi kuin historiankirja

Geenitutkimus on tuonut uutta puhtia suomalaisten alkuperän selvittelyyn. Geenejä on toki käytetty väestöhistorian tutkinnassa aikaisemminkin, mutta viime vuosina on suorastaan harpottu eteenpäin.

Nykytekniikoilla dna-näyte erottaa italialaisen suomalaisesta helposti, sanoo dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta.

Ripatti on ollut mukana tekemässä tänä vuonna koottua Suomen geeniatlasta. Tietopankin lähtökohtana ovat viime vuosikymmenien aikana kerätyt  tuhannet verinäytteet, joista on seurattu esimerkiksi suomalaisten riskiä sairastua verenpainetautiin tai diabetekseen.

Väestöhistoria on meille eräänlainen sivupolku, mutta se voi kertoa, miksi olemme alttiita sairastumaan joihinkin tauteihin.

eneettinen arkeologia perustuu ajatukseen, että genomi on eräänlainen historiankirja. Kun jokin väestö vaeltaa uusille leveysasteille ja joutuu sopeutumaan uusiin oloihin, kuten niukempaan auringonvaloon tai tuntemattomiin taudinaiheuttajiin, muutokset tallentuvat geeneihin. Jos muunnos esimerkiksi helpottaa D-vitamiinin saantia niukasta auringonvalosta, se yleistyy ja siitä tulee tekijä, joka erottaa väestön lähtöväestöstä.

Samalla tavalla geeneihin tallentuvat väestöjen kohtaamiset ja niissä tapahtuvat geenien sekoittumiset sekä väestöjen jakautumiset kahdeksi tai useammaksi joukoksi.

Menetelmiemme tarkkuus on sitä luokkaa, että näemme, miten tietyt geeniklusterit siirtyvät jokivartta ylöspäin, sanoo Ripatti.

Jääkausi jakoi Euroopan

Geenien ja uusien arkeologisten löytöjen perusteella kuva Suomen ja koko Euroopan asutushistoriasta 20 000 viime vuoden ajalta on yksinkertaistunut.

Me pohjoiseurooppalaiset jakaudumme kaikki oikeastaan kahteen porukkaan, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta.

Kun viime jääkausi oli laajimmillaan, nämä kaksi porukkaa olivat asettuneet Etelä-Euroopan lämpimiin taskuihin, niin sanottuihin refugioihin, joissa olot olivat siedettävät. Yksi tällainen tasku sijaitsi suunnilleen nykyisten Ranskan ja Espanjan rajamailla ja toinen Ukrainan alueella.

Refugioissa eläneet ihmiset saattoivat olla jo alun perin melko erilaisia, tai sitten erot syntyivät pitkän eristyksen aikana. Joka tapauksessa nämä itäiset ja läntiset populaatiot voidaan jäljittää geneettisten erojensa perusteella Euroopan joka kolkkaan Baskimaasta pohjoiskalotille. Niskasen mukaan Suomen asutushistoria on nähtävä osana tätä laajempaa eurooppalaista asutushistoriaa.

Kun jääkausi alkoi hellittää ja jään reuna vetäytyi, refugioiden ihmiset aloittivat hitaan vaelluksen kohti pohjoista. Eurooppaa asutettiin sitä mukaa kuin maata vapautui jään alta.

Läntisestä refugiosta lähteneet valloittivat Länsi-Euroopan, ja Ukrainasta lähteneet levittäytyivät itäpainotteisesti. Keski-Euroopassa syntyi vyöhykkeitä, joissa populaatiot kohtasivat ja sekoittuivat keskenään.

Toinen kosketusvyöhyke syntyi Suomen alueella, mutta täällä sekoittuminen oli vähäisempää.

Populaatioiden erot näkyvät edelleen kirkkaasti itä- ja länsisuomalaisten perimässä, Ripatti sanoo.

Tarkka tuloaika auki

Suomen on arvioitu olleen osin jäätön noin 10 000 vuotta sitten, mutta emme tiedä, milloin ensimmäiset ihmiset saapuivat tänne.

Aivan äskettäin on tehty kiinnostavia löytöjä – toinen Joutsasta ja toinen Tornionjokilaaksosta – jotka viittaavat asutukseen jo yli 10 000 vuotta sitten.

Näihin tietoihin on suhtauduttava varovasti, sillä ne ovat ristiriidassa geologisen aineiston kanssa, sanoo arkeologian professori Mika Lavento Helsingin yliopistosta. On kuitenkin mahdollista, että ensimmäiset ihmiset vaelsivat tänne nenä kiinni jäätikön reunassa.

Sen jälkeen, kun ensimmäiset ihmiset asettuivat asumaan Suomen alueelle, uutta väestöä on tullut aika ajoin.

Suomen vanhin kulttuuri, niin sanottu Suomusjärven kulttuuri, levisi kaikkialle Suomeen 10 000–7 000 vuotta sitten. Tämän jälkeen arkeologiseen aineistoon ilmestyy kampakeraamisia esineitä, jotka ovat noin 7 000–5 000 vuoden takaa. Niitä on pidetty merkkinä siitä, että Suomeen oli tullut uusi väestö, jolla oli omat tavat ja omaleimainen kulttuuri.

Myös vasarakirveskulttuurin saapuminen noin 5 000 vuotta sitten ja varhaisen metallikauden alkaminen noin 1 500 vuotta myöhemmin ovat mahdollisesti osoitus uusien ihmisten saapumisesta.

Vaikka tyypillistä kampakeramiikkaa ja varhaista metallikautta pidetäänkin idän tuontina ja vasarakirveskulttuuria lännestä tulleena, niitä on pelkästään materiaalisen kulttuurin perusteella mahdotonta sijoittaa joko itäiseen tai läntiseen väestöön. Esineistön ilmaantumista on vaikea suoraan yhdistää ihmisiin, sillä erilaiset tyylit voivat levitä myös muotien tavoin.

Arkeologinen aineisto kuitenkin vahvistaa, että Suomessa on jo hyvin varhaisessa vaiheessa muodostunut jako itäiseen metsä-Suomeen ja läntiseen rannikko-Suomeen, Lavento sanoo.

Omaleimaisia eurooppalaisia

Suomalaisten alkuperää seuranneelle uusi käsitys suomalaisista kantaeurooppalaisina voi olla hämmentävä. Aikaisemmin on korostettu sitä, miten suuresti me eroamme muista eurooppalaisista. Ovatko aikaisemmat tutkimukset olleet täysin hakoteillä?

Eivät ole, sanoo Markku Niskanen. Me olemme kantaeurooppalaisia, mutta samalla myös omaleimaisia.

Geeneiltään suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista lähinnä kahdesta syystä.

Maanviljely alkoi levitä Etelä-Eurooppaan noin 8 500–9 000 vuotta sitten. Tämän uskotaan tapahtuneen ainakin osittain jonkinlaisen kansainvaelluksen myötä, samalla kun maanviljelijäkansoja alkoi vaeltaa Lähi-idästä kohti pohjoista.

Niskasen mukaan vaellus näkyy esimerkiksi Balkanin alueella Y-kromosomissa kulkevien isälinjojen lisääntymisenä. Tämä eurooppalaisen perimän uusi geeniaines on sitä voimakkaampi, mitä lähemmäksi Lähi-itää mennään, ja siten sitä on suomalaisessa aineksessa hyvin vähän.

Toiseksi Suomeen, havumetsävyöhykkeelle, vaeltaneilla ihmisillä on erilainen historia kuin kansoilla, jotka jäivät etelämmäksi.

Meillä on voinut olla esimerkiksi nälkävuosia, jotka ovat suosineet tietynlaisten geenimuunnosten yleistymistä, tai geneettisiä pullonkauloja, joissa elämän karut tosiasiat ovat jättäneet jäljelle enemmän tai vähemmän  sattumanvaraisen geenivalikoiman, sanoo Samuli Ripatti.

Elintapa muokkasi piirteitä

Suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista myös fyysisiltä piirteiltään. Meillä on kaarevat poskipäät ja kulmikkaat ja matalat silmäkuopat, kun taas etelämpänä ihmisten poskipäät ovat tasaisemmat ja silmäkuopat korkeammat ja pyöreämmät.

Niskasen mukaan nämä piirteet eivät todista, että kuuluisimme johonkin toiseen porukkaan kuin muut eurooppalaiset, vaan heijastelevat suomalaisten elintapaa.

Metsästäjä-keräilijäkulttuuri jatkui pohjoisessa paljon pidempään kuin muualla Euroopassa, Niskanen sanoo.

Metsästäjä-keräilijät söivät kovaa ravintoa, joka vaati paljon purulihaksia. Kun leukalihakset kasvoivat, myös leuat suurenivat, ja tämä vaikutti kallon muotoon. Sen sijaan etelämpänä siirryttiin pehmeämpään ravintoon.

Se aiheutti omat muutoksensa sikäläisten ihmisten kalloon. Viljelijäkansojen leuat pienenivät mutta hampaat eivät, mikä näkyy tätä nykyä purentahäiriöinä. Ne ovat lisääntyneet myös Suomessa ravitsemuksen muututtua.

Yhtenä Euroopan viimeisimmistä metsästäjä-keräilijäkansoista suomalaiset kiinnostavat terveystutkijoita muistakin syistä kuin purentahäiriöiden takia. Tiedetään esimerkiksi, että kakkostyypin diabetes vaivaa pahiten juuri niitä kansoja, jotka ovat verraten hiljattain siirtyneet metsästäjä-keräilijöiden elämäntyylistä länsimaiseen elämäntapaan.

Suomalaiset ovat juuri tällainen kansa", Markku Niskanen sanoo. Diabeteslukumme voi olla merkki siitä, ettemme ole vielä kunnolla sopeutuneet maanviljelijäkansojen ravintoon.

 

Saamelaiset oma lukunsa

Saamelaiset ovat geneettisesti ja fyysisiltä piirteiltään vielä omaleimaisempia kuin suomalaiset, minkä vuoksi heidän on aikaisemmin ajateltu tulleen jostakin Euroopan ulkopuolelta. Muutama vuosi sitten taas herätti suurta kohua havainto, että saamelaiset ovat geneettisesti läheisintä sukua baskeille.

Nämä havainnot selittyvät sillä, että saamelaiset ovat lähtöisin samasta jääkauden aikaisesta turvasaarekkeesta kuin baskit.

Nykytiedon valossa baskit jäivät paikoilleen Espanjan ja Ranskan raja-alueille, mutta saamelaiset jatkoivat matkaa ja päätyivät pohjoiseen, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta.

Suomeen saamelaiset saapuivat luultavasti Norjan rannikkoa, joka vapautui jäästä ensin, ja on mahdollista, että he ovat aina eläneet vain pohjoisessa.

Käsitys voi kuitenkin vielä muuttua, kun geenejä tutkitaan lisää, arvioi dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta.

Ei ole täysin pois suljettua, että he tulivat idästä.

Geneettinen omaleimaisuus selittyy sillä, että saamelaisia on ilmeisesti aina ollut melko vähän eivätkä he ole juuri sekoittuneet muihin väestöihin. Kun populaatio pysyy pienenä, tietyt geenimuunnokset voivat yleistyä sattumalta prosessissa, jota kutsutaan geneettiseksi ajautumiseksi.

Geneettinen ajautuminen on johtanut sekä baskeilla että saamelaisilla sattumalta samojen geenimuunnosten yleistymiseen, mikä saa heidät näyttämään läheisemmiltä sukulaisilta kuin tosiasiassa ovat, Niskanen sanoo.

Saamelaisten fyysiset piirteet, korkeat poskipäät ja matalat silmäkuopat, ovat samankaltaiset kuin suomalaisten, mutta vielä korostuneemmat. Tämä johtunee siitä, että saamelaiset pysyivät metsästäjä-keräilijöinä vielä pidempään kuin suomalaiset.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2010

Kieli vaihtui kevyesti

Suomea on meillä puhuttu vasta noin 1 500 vuotta. Sitä ennen kukin heimo käytti omaa kieltään ja osasi kolmea–neljää muuta.

Geenit ja arkeologinen aineisto eivät kerro mitään siitä, mitä kieltä Suomea asuttaneet varhaiset ryhmät ovat puhuneet.

Ainoa asia, joka on varma, on se, etteivät he puhuneet suomea, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta.

Vaikka emme koskaan saa tietää, mitä kieltä ensimmäiset asukkaat käyttivät, kielen vaiheita tutkimalla siitä voidaan saada vihjeitä.

Saarikiven mukaan kielemme vanhinta kerrosta ovat erilaiset paikannimet, kuten Saimaa, Imatra ja Koli. Niitä ei voi yhdistää suomeen tai lähisukukieliin. Suomen alueella puhuttiin siis kauan sitten jotakin tuntematonta kieltä, josta emme tiedä mitään.

Saamen aika mysteeri

Tämän tuntemattoman kielen jälkeen toiseksi vanhin kerros muodostuu saamelaiskielistä. Saamenpuhujat ovat asuttaneet melko varhaisessa vaiheessa suuren osan Etelä- ja Keski-Suomea, ja heidän perintöään suomen kielessä ovat sellaiset sanat kuin kahlata, kenttä ja nuotio.  Kyse ei kuitenkaan ole samasta saamen kielestä, jonka nyt tunnemme, vaan eräänlaisesta kantasaamesta, josta nykyinen saamen kieli on kehittynyt.

Keitä nämä saamea puhuvat ihmiset olivat, on toistaiseksi mysteeri.

Aikaisemmin ajateltiin, että saamelaiset olivat Suomen alkuperäisasukkaita, jotka joutuivat vetäytymään pohjoiseen suomalaisten tieltä. Tämä tulkinta ei kuitenkaan saa tukea geneettisestä aineistosta.

Jos Etelä-Suomen saamelaiset olisivat olleet samaa porukkaa kuin nykyajan saamelaiset, tämän pitäisi näkyä saamelaisvaikutuksena suomalaisten geeneissä, mutta sellaista ei ole.

Saarikivi myös muistuttaa, että suullisessa perinteessä näitä saamelaisia kuvataan kaskiviljelijöiksi. Tämä viittaa siihen, että he harjoittivat toisenlaista kulttuuria kuin pohjoisen saamelaiset.

Tämä yhtälö ei jätä paljon vaihtoehtoja. Todennäköisin selitys on, että etelän saamenpuhujat olivat eräs niistä etnisistä ryhmistä, joista tämän päivän suomalaiset on tehty, ja että ryhmä jossakin vaiheessa vaihtoi kielensä. Toinen mahdollisuus on, että nämä ihmiset hävitettiin, ennen kuin he ehtivät sekoittua muuhun väestöön. Niin tai näin, jossakin vaiheessa he ennättivät siirtää kielensä geneettisille saamelaisille.

Kantasuomea ei koskaan

Myös suomen kielen saapuminen Suomeen on hämärän peitossa, mutta tapahtuma vaikuttaa varsin tuoreelta.

Kielitieteilijät jäljittävät kielten alkuperää tutkimalla niiden hajoamista erilaisiksi murteiksi. Kun kielelle annetaan aikaa, se eriytyy aina murteiksi, ja kun aikaa kuluu riittävästi, murteista kehittyy erillisiä kieliä. Mitä erilaisemmiksi murteiksi ja kieliksi kieliryhmän puhuma-alue on pilkkoutunut, sitä todennäköisempää on, että kieltä on puhuttu alueella pitkään.

Tästä näkökulmasta kielitieteilijät ovat melko yksimielisiä siitä, että kantasuomea, josta kaikki itämerensuomalaiset kielet ovat kehittyneet, ei ole koskaan puhuttu Suomen alueella. Se kehittyi luultavasti Itämeren eteläpuolella. Tästä viestii viron, eteläviron ja liivin erilaisuus, joka on paljon vanhempaa perua kuin esimerkiksi suomen ja viron kirjakielen erilaisuus.

Kielitieteilijät ovat yksimielisiä myös siitä, että keskusalue, jonne suomi juurtui ensin, oli Etelä-Suomessa. Vaikka murteista puhuttaessa meille nykyään tulee mieleen savolainen viäntäminen, murteet ovat aikoinaan olleet kirjavimmillaan etelässä.

Suomen oletetaan saapuneen eteläiseen Suomeen aikaisintaan vuoden 500 tienoilla. Muualle maahan se on levinnyt 1200-luvulta lähtien.

Murteita ja kieliä vertailemalla kantaurali, jonka jälkeläisiä suomikin on, on sijoitettu Volgan mutkaan. Siellä toistensa naapureina elävät mordvalaiset, marit ja permiläiset, joiden kielissä on hyvin vähän yhteistä.

Vaikka itse emme ole siis tulleet Volgan mutkasta, kielemme alkuperä viittaa sinne.

Suomi lainattiin bättre folkilta

Jos kielitieteilijöiden arvio suomen kielen iästä pitää paikkansa, mistä kieli tuli? Saarikiven mukaan tästä voi esittää vain hyviä arvauksia. Arkeologisen aineiston perusteella Suomeen saapui rautakaudella lisää väestöä, mutta yhteys kieleen on vain ajallinen.

Suomen kielen tuojiksi on ehdotettu Itämeren eteläpuolella eläneitä itämerensuomalaisia, jotka kävivät kauppaa germaanien kanssa. He olisivat voineet olla jonkinlaista bättre folkia Suomessa asuneiden metsäläisten näkökulmasta.

Saarikiven mukaan kielen vaihtuminen ilman merkittävää kansainvaellusta on historian saatossa ollut mitä tavallisin tapahtuma. Kun Rooman Caesar valtasi Gallian, ihmiset alkoivat muutamassa vuosisadassa puhua latinaa – Asterixin kotikylää lukuun ottamatta. Vastaavasti Rovaniemen pohjoispuolella ei vielä 1600-luvulla asunut ensimmäistäkään suomenkielistä, mutta nyt siellä ei muuta kuulekaan kuin suomea.

Kielen vaihtumiseen riittää aivan pienikin porukka, etenkin, jos porukalla on jotakin, jota muut haluavat.

Käytännöllinen suhde kieleen 

Janne Saarikivi muistuttaa, että esihistoriallisella ajalla kielikartta ja ihmisten suhtautuminen kieleen olivat kovin toisenlaisia kuin nykyään.

Ihmiset elivät pienissä ryhmissä, ja ryhmät olivat vain vähän kosketuksissa toistensa kanssa, joten kielet pilkkoutuivat nopeasti omikseen.

Millä tahansa alueella saattoi olla useita heimoja, jotka kaikki puhuivat eri kieltä. Ihmiset kuitenkin osasivat yleensä kolmea–neljää naapurikieltä vähintään sen verran, että pystyivät käymään kauppaa. Näin ihmiset ovat vaihtaneet kieltä koko ajan tarpeen mukaan.

Kieli ei siis ollut esisuomalaisille samalla tavalla osa identiteettiä kuin se on kansallisvaltion ihmisille. Se oli käyttötavaraa. 

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2010

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017