Löytyikö kohutusta Karijoen Susiluolasta neandertalinihmisten työkaluja vai luonnon-voimien muovaamia kiviä? Kiista on jakanut tutkijat harvinaisen kitkeriin leireihin.



Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2009


Runsaat satatuhatta vuotta sitten Suomi oli paratiisillinen maa. Elettiin lämmintä Eem-kautta kahden suuren jääkausijakson välissä. Lämmin Eem-meri peitti suuren osan Etelä-Suomea. Tammet, pyökit ja jalopähkinät muodostivat laajoja metsiä. Alkuhärät, hirvet ja muut suurriistaeläimet laidunsivat jalopuumetsien katveessa. On täysin mahdollista, että riista houkutteli myös neandertalinihmisiä Suomen alueelle.

Eem-lämpökauden alkaessa noin 130 000 vuotta sitten Susiluola oli meren alla. Kun maa alkoi nousta, ensin merestä pilkisti esiin Lauhanvuori ja sen perässä seurasivat Kristiinankaupungin Pyhävuori ja Susivuori, jossa Susiluola sijaitsee. Aluksi Susivuori oli merestä pistävä luoto, mutta kun maankohoaminen jatkui, se yhtyi mantereeseen. Tuolloin Susiluolan uskotaan olleen avoin. Siellä neandertalinihmiset olisivat voineet asua - tai vähintään pitää sadetta.

Tapahtumat luolan ympärillä alkoivat Helsingin Pihlajamäestä. Paikalla oli kaikenlaista kansaa, kun Pihlajamäen kuuluisien hiidenkirnujen rauhoittamista juhlistettiin syksyllä 1995. Geologi Heikki Hirvas piti paikalla puheen, jonka karijokelainen sorayrittäjä Kalervo Uusitalo kuuli autoradiostaan.

Uusitalo uskoi, että Karijoen Susiluolasta löytyisi merkkejä muinaisesta elämästä. Hän oli kampanjoinut sen edestä monta vuotta niin innokkaasti, että oli saanut jo puolittain kylähullun maineen. - Uusitalo soitti melkein joka päivä, joten ajattelin pääseväni helpommalla menemällä sinne käymään kuin keksimällä tekosyitä olla menemättä, sanoo Hirvas.


Oudosta kivestä se lähti

Karijoen alue oli tuttua Hirvakselle ja suurimmalle osalle suomalaisia geologeja. Se on ollut suuren geologisen mielenkiinnon kohteena, sillä siellä jääkausi ei runnellut maaperää yhtä tuhoisasti kuin muualla. Täällä geologit pääsivät siis kerroksiin, jotka olivat vanhempia kuin viime jääkausi. - Jos jostakin löytyisi muinaisen elämän merkkejä, niin täältä, sanoo Hirvas.

Hirvaksen mieltä oli jäänyt myös askarruttamaan pikkujuttu, joka oli tapahtunut monta vuotta sitten. Hänen osastonjohtajansa Geologian tutkimuskeskuksessa tutki harjuleikkausta lähellä Susivuorta ja törmäsi outoon ilmiöön. Jääkautta edeltävässä kerrostumassa, johon oli kasautunut hienoa lentohiekkaa, jökötti yksittäinen noin 12-senttinen pitkulainen kivi. Geologin silmin katsottuna kivi oli täysin käsittämätön. - Siinä olisi pitänyt olla vain hiekkaa, sanoo Hirvas.

Osastonjohtaja ihmetteli löytöä ja valokuvasi sen. Hirvaksen mukaan ainoa selitys oli, että joku oli kantanut kiven siihen. Hirvas soitti nisäkästutkija Erkki Pulliaiselle Oulun yliopistoon kysyäkseen, voisiko joku eläin kantaa tuollaista kiveä, mutta Pulliainen oli epäileväinen.

- Hän ehdotti, että jos kyseessä oli harju, ehkä ihmiset olivat voineet ahdistaa eläimen sitä vasten kivittämällä.
Hirvas kuitenkin kiistää, että Susiluolan kaivaukset vuonna 1996 olisi aloitettu siksi, että sieltä olisi etsitty merkkejä neandertalinihmisestä. Sen sijaan toivottiin, että sieltä löytyisi todisteita lämpökauden eläimistä. Luola oli täynnä jääkauden kuljettamaa moreenia, hiekkaa ja soraa.

- Koska Susiluola osoittautui maan suurimmaksi luolaksi, sen tyhjentämisellä oli kansallista merkitystä, ja kuntakin toivoi siitä turistinähtävyyttä, sanoo Hirvas


Kuka muistaa alun väärin?

Geologi Kari A. Kinnunen istui kesällä 1996 työhuoneessaan Geologian tutkimuslaitoksen kivilaboratoriossa. Kinnunen on Suomen johtava kiviasiantuntija, "mies, joka elää ja hengittää geologialle", kuten eräs kollega häntä kuvaa, ja jonka laboratorioon päätyvät kaikki vähänkin askarruttavat kivet.

- Hirvas toi nähtäväkseni Susiluolasta löytyneitä hiekkakiviä, joiden reunat olivat murtuilleet, muistaa Kinnunen.
- Hän odotti vieressä, kun mikroskopoin näytettä, ja kysyi lopulta, voisivatko jäljet olla ihmisen tekemiä.

Hirvas muistaa hyvin, miten kivi alun perin löytyi. - Teimme kivilaskua, eli laskimme, kuinka paljon oli hiekkakiveä, graniittia, gneissiä ja muita kivilajeja arvioidaksemme, mistä kiviaines luolaan oli tullut. Näiden kivien joukosta paikallinen kiviharrastaja Mauno Aro nosti yhden ja sanoi: "Tämähän sopii hyvin käteen." En geologina osannut edes kuvitella, että työkalu voisi näyttää noin alkeelliselta, sanoo Hirvas.

Koska vanhimmat ihmisen tekemät esineet ovat kiviesineitä, arkeologien täytyy tietää, miten kivi hajoaa. - Kaikki kivilajit hajoavat omalla tavallaan, ja joskus on äärimmäisen vaikeaa sanoa, onko kivi hajonnut luonnollisesti vai onko ihminen nakutellut sen rikki, sanoo Kinnunen.

Niinpä Kinnunen ei ottanut kiviin lopullista kantaa. - Minusta ne olivat hajonneet luonnollisesti, mutta sanoin, että vie ne arkeologille.

Ikävä kyllä Kinnunen ja Hirvas muistavat nämä tapahtumat eri tavoin. Hirvaksen mukaan Kinnunen ei nähnyt ensimmäistäkään Susiluolan kiveä ennen vuotta 2003. Kinnusen mukaan Hirvas näytti hänelle vuodesta 1996 alkaen useita lohkareita ja myös mahdollisen nuotion mustuttamia kiviä.

Hirvas toimitti ensimmäisen kiven Museoviraston arkeologisen osaston yli-intendentille Paula Purhoselle. Purhonen kutsui paikalle arkeologi Hans-Peter Schulzin, ja löytöä päätettiin näyttää Helsingin yliopiston arkeologian professorille Ari Siiriäiselle.

Siiriäiseen kohdistui paljon odotuksia, sillä hän oli ainoa suomalainen arkeologi, jolla oli kokemusta näin vanhoista esineistä. Siiriäinen ei ottanut yksittäiseen löytöön kantaa mutta kävi tutustumassa luolaan. Myöhemmin hän arvioi, ettei "esine" ollut ihmisen tekemä.


Neandertal-puhe alkoi nopeasti

Susiluolan tapahtumat kiinnostivat luonnollisesti myös mediaa. Paikalla käyneet toimittajat muistavat, että Susiluolasta puhuttiin neandertalinihmisen mahdollisena asuinpaikkana jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Kun spekulaatiot esinelöydöistä lisääntyivät, ne poikivat valtavan innostuksen Karijoella ja läheisessä Kristiinankaupungissa. Matkailuyrittäjät alkoivat haaveilla Neandertal-hotelleista ja luolaburgereista. Karijoen ja Kristiinankaupungin välille syntyi poliittinen vääntö siitä, kumman alueelle luola oikein kuuluu. Päivääkään ei kulunut, ettei jossain olisi keskusteltu Susiluolasta.

Samaan aikaan GTK:n tutkijat kaivautuivat luolan lattialle eli kallioon saakka. He löysivät noin puolivälistä lohkarevyön, jonka alapuoliset osat maaperägeologi Hirvas tulkitsi jääkautta vanhemmiksi.

- Sanoin, että tästä eteenpäin minä vastaan vain geologiasta ja muut vastaavat muusta, muistaa Hirvas.
Varsinaiset arkeologiset kaivaukset aloitettiin vuonna 1998. Parin vuoden päästä kai¬vauk¬set jouduttiin lopettamaan, koska luolan katto uhkasi romahtaa, mutta ne aloitettiin uudelleen vuonna 2003.

Koko tuona aikana epäilykset eivät jättäneet Kinnusta rauhaan. Vaikka Hirvas kiistää tämän, Kinnunen väittää saaneensa Hirvakselta useita kivinäytteitä sekä luolasta että lähiympäristöstä.

- Ne olivat aivan tavallisia kiviä, jollaisia löytyy mistä tahansa sorakuopasta, sanoo Kinnunen.


Arkeologit vastaan geologi

Kun kaivaukset aloitettiin uudelleen, Purhonen oli kohonnut arkeologisen osaston johdosta Museoviraston pääjohtajaksi. Kaivauksien johdossa toimi Hans-Peter Schulz, jonka Purhonen valitsi tehtävään, koska piti tätä paleoliittisen ajan parhaana asiantuntijana.

Schulz lähti työhönsä uusista lähtökohdista. - On aika kumota luolamiesmyytti, hän sanoo. Schulzin mukaan luolassa ei ole koskaan ollut asutusta, vaan varsinainen leiri on ollut luolan ulkopuolella. Luolasta olisi siis löydettävissä vain ne esineet, jotka olisivat satunnaisesti sinne joutuneet tai jotka liikkuva mannerjää tai meren aallot olisivat sinne työntänyt. Pian näitä kiviesineitä alkoi löytyä yhä enemmän.

Sitten eräänä päivänä vuonna 2003 Kinnusen puhelin soi. Hirvas, Purhonen ja Schulz kutsuivat hänet Museovirastoon katsomaan kaivauksilta kerättyä materiaalia. Joukossa oli kivilajeja, joita he eivät tunteneet, ja he tarvitsivat Kinnusen apua. Kinnunen määritti kivilajit ja kertoi samalla varovaisesti mielipiteenään, että niiden murtumapinnat olivat luonnollisesti syntyneitä, eivät ihmisen tekoa.

Kinnunen päätti tutkia näytteitä omin päin, koska ei uskonut saavansa niitä nähtäväkseen. Museovirastossa oli nimittäin syntynyt hieman aiemmin rähäkkä, kun paljastui, että erästä kiveä oli "lainattu" geologian ja paleontologian professori Joakim Donnerille ja tämä oli kiittänyt väittämällä sitä epäaidoksi.

Niinpä Kinnunen kävi tiistaisin Kansallismuseossa, kuvasi Susiluolan kiviä lasivitriinin läpi ja teki niistä kolmiulotteisia tietokonemallinnoksia kuva-analyysiä varten. Lisäksi hän kävi omalla ajallaan Susiluolassa, joka tuolloin oli suljettu, ja keräsi näytteitä luolan suuaukolta ja ympäristön sorakuopista. Hän oli nyt vakuuttunut, että Museovirastossa mentiin vikaan.


Varikkoniemi herätti epäilyn

Samanaikaisesti, kun Kinnunen teki omia tutkimuksiaan, Turun yliopiston arkeologian professori Jussi-Pekka Taavitsainen seurasi Susiluolan tapahtumia epäuskoisena. Meno muistutti pikemmin farssia kuin riippumatonta tieteellistä tutkimusta. Todisteita neandertalinihmisistä ilmaantui kuin taikurinhatusta, ja kun niihin kohdistui epäilyjä, ne yhtäkkiä katosivat kuin maan nieleminä. Väitteet ja tarina muuttuivat koko ajan.

- Hyvä esimerkki on väite, jonka mukaan asutus oli luolan edustalla, sanoo Taavitsainen. Hänen mukaansa Schulz lähti muiden tavoin etsimään asutusta luolasta, mutta kun todisteet kääntyivät sitä vastaan, hän yksinkertaisesti siirsi asutuksen luolan ulkopuolelle.

(Schulz itse kylläkin väittää, että ajatus ulkona olleesta asutuksesta mainittiin raporteissa jo vuosina 1997-1998.)
Tämänkaltainen tilanne ei ollut Taavitsaiselle aivan uusi. Hän oli aiemmin työskennellyt Museovirastossa ja sotkeutunut siellä projektiin Hämeenlinnan Varikkoniemessä.

Alueelta oli löydetty rautakautinen kauppapaikka ja käsityöläiskeskus. Pääarkeologina toimi Schulz Purhosen tuella.

Varikkoniemen muinaisen kaupungin löytyminen oli samanlainen sensaatio kuin Susiluola. Löytö tarkoitti, että suomalaiset elivät enemmän tai vähemmän järjestäytyneissä yhteisöissä paljon luultua aiemmin. - Varikkoniemen toivottiin siirtävän meidät ugrilaisista metsäläisistä osaksi eurooppalaista perinnettä, sanoo Taavitsainen.

Ongelma oli vain siinä, että Varikkoniemi osoittautui harharetkeksi. Tor-jumalan vasarariipuksiksi tulkitut rautaesineet paljastuivat hevosenkengän nauloiksi. Viikinkiaikainen satamavalli olikin peräisin 1920-luvulta. Taavitsainen osoitti lukuisia Varikkoniemessä tehtyjä virheitä.

Jotkut puhuivat Varikkoniemen tapauksen jälkeen suomalaisesta arkeologiasta "tieteen Albaniana", ja koko juttu vaiettiin kuoliaaksi.

Schulz itse ei niele Taavitsaisen kritiikkiä, vaan näpäyttää, etteivät arvostelijat ole julkaisseet väitteitään eikä hän siksi ole voinut puolustautua.

Taavitsaisen mukaan Schulz ja Purhonen ryvettyivät Varikkoniemessä niin pahasti, ettei heillä enää ollut luottoa. Hänen mielestään Susiluola on Varikkoniemen tavoin vain uusi osoitus tarkoitushakuisesta arkeologiasta.
Samalla linjalla on toinen susiluolaskeptikko, arkeologi Heikki Matiskainen.

- Löydetään, mitä halutaan löytää, ja nähdään, mitä halutaan nähdä, hän sanoo.

Emeritusprofessori Joakim Donner tiivisti nämä epäilyt siteeraamalla Hercule Poirot’a: "Jos todisteet näyttävät päivänselviltä, ne on pantu näyttämään siltä."


Lehtikirjoitus avasi padon

Ensimmäisenä hiljaisuuden särki Kinnunen. Museoviraston aineistossa, johon hän oli tutustunut vuonna 2003, oli mukana muutama kaunis jaspis. Kinnunen kirjoitti niistä Kivi-lehteen ja esitti samalla kriittisiä kommentteja Susiluolan kivilöytöjen tulkinnoista.

Hirvas muistaa tämän suurena järkytyksenä. Hänen mukaansa Kinnunen oli ollut Museovirastossa löydöistä innoissaan eikä ollut esittänyt mitään kriittisiä kommentteja. - Kritiikki tuli täytenä yllätyksenä, sanoo Hirvas.
Samanaikaisesti suomalaisen tiedeyhteisön kultivoituneimmissa kerroksissa tehtiin toisenlaisia siirtoja. Geologi Matti Saarnisto, joka kuului Tieteellisten seurain valtuuskuntaan ja oli seurannut Susiluolan tapahtumien kehittymistä alusta asti, ehdotti aihetta Tieteen päivien Päivän paini -ohjelmanumeroksi. Väittelijäksi pyydettiin Purhosta, koska tämä oli juuri kirjoittanut Kinnusen Kivi-lehden susiluolakritiikista murska-arvion Tieteessä tapahtuu -lehteen.

Purhonen kuitenkin kieltäytyi, koska ei pitänyt itseään paleoliittisen ajan asiantuntijana, ja siirsi myöhemmin vastuun Schulzille. Valtuuskunnan puheenjohtaja Jan Rydman suivaantui tästä ja kirjoitti asiasta Tieteessä tapahtuu -lehteen. Rydmanin kirjoitus avasi padon: arkeologit ja geologit jatkoivat keskustelua saman lehden palstoilla, ja monista kirjoituksista paistoi puolin ja toisin läpi turhautuneisuus. Teksteistä tuli tunne, että Susiluolassa oli ollut asialla joukko haihattelijoita ja toiveajattelijoita.


Arvovaltaista tukea ulkomailta

Mutta jos Schulz oli väärässä Varikkoniemessä, oliko hän välttämättä väärässä Susiluolassa? Entä oliko Schulzilla syytä epäillä löytöjen autenttisuutta? Ainakin hän sai voimakasta tukea monilta ulkomaisilta asiantuntijoilta.
Belgialaisen Liègen yliopiston asiantuntijat Marcel Otte, Valery Sitlivy ja Dominique Bonjean olivat tutkineet vuonna 1997 kahdeksan kiviesinettä ja kaksi iskosta ja pitivät esineitä autenttisina. Otte jopa ehdotti, että Schulz kirjoittaisi löydöistä Préhistoire Européenne -sarjaan, jossa artikkeli julkaistiinkin vuonna 2001. Voimakasta taustatukea tuli myös kanadalaisen Victorian yliopiston arkeologian professorilta Nicholas Rollandilta. Tämän teki Schulzin kannalta erityisen arvokkaaksi se, että Rolland oli tutkinut Uralilla neandertalinihmisten tunnettuja asuinpaikkoja, jotka ovat samalta aikakaudelta kuin Susiluolankin oletetaan olevan. Rollandin mukaan ei ollut epäilystäkään siitä, että esinelöydöt olivat aitoja.

Lisää oli tulossa. Ranskalaisen Marseillen yliopiston professori Alban Defleur piti esineitä autenttisina ja puolusti Schulzia Tieteen päivillä. Myös virolaisen Tarton yliopiston Alvar Kriiska ja monet puolalaiset asiantuntijat asettuivat tukemaan Schulzia.

Vastakkain olivat nyt siis ulkomaiset asiantuntijat, joista ainakin osalla oli pitkä kokemus paleoliittisesta arkeologiasta, ja suomalaiset arvostelijat, joiden asiantuntemus liittyi historian myöhempiin vaiheisiin. Miksi Schulz kuuntelisi jälkimmäisiä?

Syitä kyllä löytyy. Ensinnäkin Suomen ainoa paleoliittisen ajan todellinen asiantuntija, Joakim Donner, oli tutkinut Susiluolan ensimmäisen ja vakuuttavimman kiven ja todennut, ettei se ole ihmisen työtä. Hänen lausunnollaan oli paljon painoarvoa, sillä Donner tunsi paikalliset olot ulkomaisia asiantuntijoita paremmin. (Tähän Schulz tosin huomauttaa, ettei Donnerilla geologina ole arkeologista asiantuntemusta, jota tulkinta vaati.)

Toiseksi osa ulkomaisten asiantuntijoiden lausunnoista on henkilökohtaisia tiedonantoja. Koska niitä ei ole julkaistu, heitä ei voi myöskään vetää tilille, jos esineet joskus osoittautuvat tavallisiksi kiviksi.

Kolmanneksi ulkomaiset asiantuntijat astuivat "valmiiseen pöytään": arvelu neandertalinihmisistä oli jo esitetty, ja sen täytyi vaikuttaa heidän tulkintaansa. - Jos he olisivat tehneet retken viereiselle sorakuopalle, he olisivat löytäneet samanlaisia "esineitä" sieltä, sanoo Kinnunen.


Alan maine jo vaakalaudalla

Onko Susiluola sitten kaiken kiistelyn arvoinen? Ei ole uutta, että tutkijat innostuvat löydöstään ja puhuvat siitä julkisuuteen, ennen kuin asiasta on päästy yksimielisyyteen. Ei ole uutta myöskään siinä, että tutkijat tulkitsevat todistusaineistoa oman näkemyksensä eduksi. Uutta tässä sen sijaan on se, millaisiin äärimmäisyyksiin kiistassa on menty. Pitkäaikaiset ystävyyssuhteet ovat katkenneet, osapuolet syyttävät toisiaan mustamaalaamisesta, eikä henkilökohtaisen syyttelyn keskeltä enää tahdo erottaa, mistä on kyse. Nämä ongelmat palautuvat pitkälti Museovirastoon - sen pitkään jatkuneisiin erimielisyyksiin suomalaisen arkeologian suunnasta ja toteuttamisesta sekä syvästi tulehtuneisiin ihmissuhteisiin.

Voidaan kysyä, pitäisikö kaikki Susiluolan todistusaineisto kerätä vielä kerran yhteen ja antaa se kansainvälisen monitieteisen tutkijaryhmän arvioitavaksi. Toinen vaihtoehto tulee arkeologi Petri Haliselta: Susiluolan läheisiin samanikäisiksi arvioituihin kerroksiin pitäisi tehdä kontrollikaivaus ja vertailla, löytyykö sieltä vastaavaa aineistoa samassa suhteessa.

Jos Susiluolassa on ollut neandertalinihmisiä, löytö on lähes sensaatiomainen. Koskaan aiemmin ei jääkauden peittämiltä alueilta ole löydetty jälkiä heistä. Jos Susiluola taas osoittautuu harharetkeksi, se voidaan kuopata. Susiluola on herättänyt kiinnostusta arkeologeissa ympäri maailmaa, mutta ratkaisemattomana se vahingoittaa suomalaisen arkeologian mainetta.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Kyllä
Susiluolassa on jälkiä neandertalinihmisen oleskelusta


Väite: Murtuneet kivet ovat ihmisen hakkaamia.
Susiluolasta löytynyt kiviaineisto käsittää kymmeniä kiviesineitä: ytimiä, iskoksia ja niiden työstöjätettä. Ne eivät ole syntyneet sattumanvaraisesti vaan suunnitelmallisesti, ja niiden tekeminen on edellyttänyt monta työvaihetta.
Aihiota tai esineen reunaa on muotoiltu iskuilla, minkä jälkeen terä on viimeistelty. Osa Susiluolan esineistä on vaatinut 2-4 työvaihetta ja 10-60 tietyssä järjestyksessä kohdistettua iskua. Aineistossa on edustettuna koko tuotantoprosessin kaikki vaiheet (esineet, ytimet, iskokset ja lastut) lähes samassa suhteessa kuin asuinpaikoilta keskimäärin löytyy, ja ne edustavat juuri keskipaleoliittista ajanjaksoa.


Väite: Luolan maakerrokset ovat viime jääkautta vanhempia.
Luolan maakerrosten ajoitusta on häirinnyt sedimentin karkeus. Koska sedimentti on karkeaa, nuorempi siitepöly on päässyt valumaan veden mukana vanhempiin kerroksiin, mikä on sekoittanut ajoitusmenetelmiä.
Merkkejä ihmisen toiminnasta on löytynyt lähinnä kerrostumista IV:2 ja V. Niiden ajoitus viime jääkautta edeltävälle ajalle perustuu kerroksista löydettyihin piileviin, jotka olivat tyypillisiä Eem-merelle.


Väite: Muu aineisto tukee ajatusta neandertalinihmisen oleskelusta.
Muita merkkejä ihmistoiminnasta ovat suuaukon läheltä löydetty tulisija ja luolasta löydetty tallattu pinta. Ensin mainittu on 90 sentin mittainen ja kymmenen senttiä paksu nokisen maan kaistale, joka kahden eri radiohiiliajoituksen perusteella on yli 40 000 vuotta vanha. Hiilet ovat siis vanhempia kuin menetelmällä voi mitata. Tulisijaa ei voi sijaintinsa vuoksi selittää metsäpalolla. Tallattu pinta, joka voi tosin olla myös keskikokoisten tai suurten eläinten aiheuttama, sijaitsee luolan korkeimmassa kohdassa, mikä viittaa ihmisen oleskeluun.


Ei
Susiluolan löydöt eivät todista neandertalinihmisen oleskelusta


Väite: Murtuneet kivet eivät ole ihmisen tekemiä.
Susiluolasta löydetyt "esineet" ovat luonnon prosessien muovaamia. Ihmisen tekemissä kiviesineissä iskut ovat säännöllisiä ja murtumakohtien kulma on iskukohdissa samanlainen. Susiluolasta löydetyissä esineissä, joita on tutkittu geologisin menetelmin, kulmat ovat kuitenkin erilaisia. Tämä viittaa siihen, että kukin murtuma on syntynyt itsenäisesti, ei suunnitelmallisen työn tuloksena. Toiseksi Susiluolan "esineiden" murtumakohdat ovat pyöristyneet eri tavoin, mikä tarkoittaa, että ne ovat syntyneet eri aikoina ja altistuneet erilaiselle kulutukselle.


Väite: Susiluolan maakerrosten ikää ei tiedetä.
Susiluolan maakerrosten iänmääritykselle ei ole kunnollisia perusteita. Näin ollen mitään maakerroksista ei kyetä luotettavasti yhdistämään tiettyyn aikakauteen, kuten nyt on tehty. Emme siis voi sanoa, ovatko kerrokset IV ja V, josta "esinelöytöjä" on tehty, Eem-lämpöjaksoa nuorempia vai peräti vanhempia.
Eem-meren aikaisten piilevien esiintyminen kerroksissa IV ja V ei tarkoita, että kyseiset kerrokset olisivat muodostuneet Eem-meren aikana. Leviä esiintyy hyvin tavallisesti myös nuoremmissa maakerroksissa johtuen jääkauden aiheuttamasta uudelleenkerrostumisesta.
Merkillinen piirre Susiluolan kerrostumissa on se, että niissä havaittiin paljon kukkakasvien mutta hyvin vähän puiden siitepölyä. Jos maakerrokset olisivat Eem-lämpöjakson aikaisia, tuloksen olisi pitänyt olla päinvastainen.


Väite: Muut löydöt eivät tue teoriaa neandertalinihmisten oleskelusta.
Tietoa suuaukon läheltä löytyneestä nokisesta maakaistaleesta ei ole julkaistu tieteellisessä sarjassa, jossa löydön merkitys joutuisi toisten asiantuntijoiden arvoitavaksi. Näin ollen siihen ei voi kunnolla ottaa kantaa. Nokinen maa voi kuitenkin syntyä myös muulla tavoin kuin tulisijasta.
Luolan tallattu pohja voi olla myös eläinten oleskelun merkki.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25737
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1186
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.