Helppoa se ei ollut, ei edes persoonallisuudenpiirteistä väitelleelle Liisa Keltikangas-Järviselle. Tarvittiin kymmenen vuoden tutkimustyö, ennen kuin käyttäytymisemme opitut ja biologiset osaset loksahtivat kohdalleen.


Tutustu tutkijaan
Artikkelisarjassa eri alojen tutkijat kertovat työstään ja tavoitteistaan.




Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2009

Tämän vuoden tammikuussa tapahtui jotakin outoa. Liisa Keltikangas-Järvinen meni sanattomaksi ja istui alas. Syynä oli puhelu, jonka hän sai Professoriliiton puheenjohtajalta, professori Risto Laitiselta. Tämän asiana oli kertoa, että Keltikangas-Järvinen oli valittu vuoden professoriksi.

- Ensin tuli suuri hämmästys. Sitten hämmennys: ei kai tässä ole tullut jokin erehdys? Kolmanneksi tuli valtava ilo: joku todella antaa työlleni arvoa.

Psykologi ei olisi psykologi, ellei hän olisi tunnistanut vielä yhtä tunnetta. Se oli aavistus siitä, että tunnustuksen saaminen herättää myös kateutta.

- Meriittien kerääminen ei helpota elämää lähimmässä työympäristössä, Keltikangas-Järvinen muotoilee, luonteelleen harvinaisen diplomaattisesti.

Kohistu tutkija välttelee kohuja

Google-haku professorin nimellä tuottaa tulokseksi 26 000 osumaa. Uutisia Keltikangas-Järvisen saamista palkinnoista, arvioita hänen kirjoittamistaan kirjoista, satoja tieteellisiä artikkeleja, verkkokeskusteluja ja haastatteluja etenkin Keltikangas-Järvisen tutkimusaiheesta, temperamentista.

Vaikuttaa siltä, että aina kun professori antaa haastattelun, nousee jonkinmoinen mediakohu. Puhutaan sitten poikien syrjimisestä koulussa tai, kuten viimeksi, pienten lasten päiväkotihoidosta. Keväällähän Keltikangas-Järvinen sanoi Turun Sanomissa tutkimuksiinsa pohjaten, että paras paikka alle puolitoistavuotiaille on kotona.

- Tutkija ei pysty aina ennakoimaan, mitkä asiat leimahtavat yhteiskunnallisiksi keskustelunaiheiksi. Ne eivät ole keskeisimpiä aiheita edes tutkijan omassa työssä, saati psykolo¬gian tutkimuksessa.

Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo pyrkivänsä välttämään mediakohuja, sillä niihin menee hirvittävästi työaikaa ja niiden yhteiskunnallinen hyöty on pieni. Asiallisen keskustelun aika on usein hyvin lyhyt: ensin havahdutaan, sitten hyökätään vastaan, ja lopulta aletaan kysellä tutkijan motiivien perään.

- Tiedonvälitys kuuluu tutkijan rooliin, mutta minulla ei ole maailmanparannusmissiota eikä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavoitetta. Haluan vain tutkia ja kertoa tutkimusteni tuloksista. Pysäytän oman vaikuttamiseni siihen.
Silti Keltikangas-Järvinen saa aikaan otsikoita. Miksi? Hetken pohdittuaan professri heittää, että ehkä syynä on hänen suorapuheisuutensa.

- En osaa pyöritellä sanoja ja lauseita, joten minulla olisi ollut diplomaattina hyvin lyhyt ura. Se on handicappini, joka on seurannut minua koko urani ajan.


Roolimalli ajatteli verannalla

Liisa Keltikangas-Järvisellä on juuret kahdessa heimossa, pohjalaisuudessa ja karjalaisuudessa. Hänen isänsä suku on kotoisin Alajärveltä. Isoisän, varakkaan maanviljelijän ja puutavarakauppiaan, perheessä arvostettiin koulutusta ja lähetettiin seitsemän lasta Helsinkiin käymään oppikoulua. Äidin juuret menevät rajantakaiseen Karjalaan, Terijoelle.

- Ne ovat temperamentiltaan kaksi aivan erilaista kulttuuria. Pohjanmaalla uhotaan ja sanotaan kaikki suoraan, mutta pahinta, mitä terijokelainen isoisäni saattoi sanoa, oli: "Nyt sie loukkasit minnuu."

Keltikankaan perhe asui Liisan lapsuudessa monilla paikkakunnilla juristi-isän töiden vuoksi. Lapualla Liisa kävi lukion ja kirjoitti ylioppilaaksi - ja samastui paikkakuntaan. Lapua sen sijaan ei noin vain hyväksynyt "veden tuomia" virkamiesperheitä. Liisakin oli opettajien silmissä aina vieras, ei syntyperäinen. Vasta saatuaan nimityksen psykologian professoriksi hän kelpasi paikkakunnan mediassa lapualaiseksi. Vielä apulaisprofessorina hän oli vain "Lapualta ylioppilaaksi kirjoittanut".

Keltikankaan suvun perheillä, tädeillä ja sedillä, oli kesähuvilat Alajärvellä. Siellä Liisa seurasi pikkutytöstä lähtien setänsä, metsätieteen liiketalouden professorin Valter Keltikankaan kesänviettoa ja haaveili itsekin tutkijan urasta.

- Hän vietti koko kesän huvilallaan, istui verannalla ja katseli rantaan. Ymmärsin aikuisten puheista, että siellä istuu viisas mies, jota ei saa häiritä, kun hän ajattelee suuria ajatuksia. Minun mielestäni parempaa ammattia ei voinut olla! Ajattelin, että yliopistossa tapahtui jotakin jännittävää ja mielenkiintoista.


Maitojunamatkalta uralle

Kouluaikana hammaslääkäriksi aikonut Liisa valitsi lukiossa opiskeltavat aineet sen mukaan: kemian ja fysiikan. Helsingissä aloitettu hammaslääketieteellisen karsintakurssi oli kuitenkin pettymys. Tuore ylioppilas huomasi, että tätä hän ei ainakaan halua tehdä, ja keskeytti kurssin. Maitojunalla kotiin Pohjanmaalle palannut Liisa oli "kohtalaisen hukassa" ja vailla vaihtoehto B:tä.

- Äitini oli minua auttaakseen tutustunut Seinäjoen kesäyliopiston ohjelmaan. Ainoa aine, johon ennätti vielä ilmoittautua, oli psykologia.

Kiinnostus heräsi, ja syksyllä Liisa aloitti psykologian opinnot Helsingissä. Vielä silloinkin psykologia oli ensi sijassa pääsylippu yliopistoon ja eteläpohjalaiseen osakuntaan, josta isä oli kertonut riemukkaita juttuja.

- En identifioitunut lainkaan psykolo¬gian laitokseen, jossa oli merkillisen rikkonainen tunnelma. Opiskeluaikani elin ainoas¬taan osakunnassa. Laitokselle juostiin luennoille, ja sieltä käytiin nopeasti hakemassa opintomerkinnät.
Tutkijan ura sen sijaan veti jo ensimmäisinä opiskeluvuosina. Psykologian tietämys perustui 1960-1970-luvulla käytännön asioissa suurelta osin mutuun. Viimeistään harjoitteluvaiheessa opiskelija kohtasi leveän kuilun olemassa olevan tutkimustiedon ja käytännön työskentelyn välillä.

- Valtavan suuria ihmisen elämään kohdistuvia ratkaisuja tehtiin kevyin tiedoin. Ajattelin, että tätä en halua. En uskaltaisi olla tekemässä niin suuria päätöksiä vailla oikeaa tietoa. Silloin ymmärsin haluavani tutkijaksi.


Puuttuva palanen löytyi

Liisa Keltikangas-Järvinen väitteli väkivaltarikollisten persoonallisuuspiirteistä vuonna 1977. Vielä silloin tehtiin tarkka ero ihmisen käyttäytymisen psykologian ja biologian¬ välillä.

- Asiaan kuului korostaa, että psykologinen selitys on syvällinen ja biologinen pinnallinen. Biologialla ei nähty mitään relevanssia ihmisen persoonallisuuden kehittymisessä. Ihminen oli syntyessään tabula rasa, ja se, millaiseksi hän kehittyi, oli ympäristön aikaansaannosta.

Teoria ei kuitenkaan vastannut todellisuutta. Se ei  selittänyt esimerkiksi sitä, että täysin samanlaisessa ympäristössä kasvaneista henkilöistä kehittyi persoonallisuudeltaan erilaisia. Myös Keltikangas-Järvinen tutkimusryhmänsä kanssa palasi toistuvasti "mustaan pisteeseen", tuntemattomaan tekijään, joka yhdisti fysiologisia ja psyykkisiä tekijöitä. Meni kuitenkin kymmenen vuotta, ennen kuin ryhmä keksi, mikä tuo tekijä oli.
- Tutkimusryhmäni ensimmäinen väittelijä, nykyinen professori Katri Räikkönen, tuli kerran 1990-luvun alussa melkein juosten huoneeseeni ja huusi: "Liisa, nyt minä sen keksin: se on temperamentti!" Tiesin heti, mitä hän tarkoitti.

Temperamentilla tarkoitetaan persoonallisuuden biologista pohjaa. Se selittää, miten geneettiset erot aivojen välittäjäaineiden määrässä saavat ihmisen reagoimaan eri tavoin ympäristöön ja stressitilanteisiin. Joku toimii reippaasti, rohkeasti ja uteliaasti, toinen ujosti, varautuen ja syrjään vetäytyen.

- Temperamentti selittää myös sen, miksi ympäristö - etenkin vanhemmat - reagoi lapseen tietyllä tavalla: kokee toisen lapsen helpoksi ja toisen vaikeaksi. Tällä taas on vaikutusta lapsen persoonallisuuden kehitykseen ja myöhemmin jopa riskiin sairastua esimerkiksi sydänsairauksiin tai mielenterveyshäiriöihin.

- Huomasimme, että temperamentti ulottaa vaikutuksensa lähes joka paikkaan kuin verenkierto, joka leviää kaikkialle elimistöön.


Temperamenttia ei voi vaihtaa

Temperamentti on tutkijan mukaan "avain arjen ymmärtämiseen", mutta se voi selittää myös suurempia, kulttuurisia eroja. Jo nyt tiedetään, että Euroopassa länteen mentäessä yleistyy geenimuoto, joka on kytköksissä elämyshakuisuuteen, siis seikkailuun ja riskinottoon. Atlantin toisella puolella Yhdysvalloissa geenimuoto on eurooppalaisperäisessä väestössä Länsi-Eurooppaakin yleisempi.

- Se selittää amerikkalaista kulttuuria: yrittäjähenkisyyttä, ujouden halveksuntaa ja reippauden arvostusta.

Keltikangas-Järvinen korostaa, etteivät kulttuurisetkaan käyttäytymismallit ole pelkästään opittuja vaan niillä on biologinen pohjansa. Kun näin on, eri kulttuureista tuodut ihannoidut persoonallisuuspiirteet voivat olla taakka ihmisille, joilla on tietynlainen temperamentti.

- Meillä on voimakas sosiaalinen paine siihen, millainen ihmisen tulisi persoonallisuudeltaan olla. Tähän kapeaan muottiin mahtuu ehkä vain kolmannes ihmisistä. Joillekin temperamenttityypeille tästä tulee valtava painolasti. Omaa temperamenttiaan ei kuitenkaan voi muuttaa vain päättämällä ryhtyä toisenlaiseksi ihmiseksi.


Sieto avittaa tutkijaa

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan tutkijan työ sopii kaikenlaisille temperamenteille. Tutkija voi tehdä työtä aamulla tai illalla, pitkiä tai lyhyitä jaksoja kerrallaan, samaa tai eri asioi¬ta lomittain, yksin tai ryhmässä. Sen sijaan on olemassa tiettyjä persoonallisuuspiirteitä, jotka ovat tutkijalle eduksi. Tärkein on kyky sietää vastoinkäymisiä.

- Tutkija on koko ajan arvioinnin ja tarkastelun kohteena, ja hän saa jopa epäoikeudenmukaista palautetta. Tutkija ei saa haavoittua kritiikistä, vaan hänen täytyy rakentaa itselleen palkitsemisjärjestelmä, joka ei ole riippuvainen muiden kiitoksesta.

Keltikangas-Järvinen sanoo itse motivoituvansa siitä, että löytää vastauksia kysymyksiinsä ja "asiat loksahtavat paikalleen". Se tuottaa hänelle samanlaisen ilon kuin hän kuvittelee syntyneen löytöretkeilijöille, jotka olivat löytäneet uuden mantereen, tai syntyvän nyt taiteilijalle, joka keksii uuden tavan tehdä maalaus tai säveltää musiikkikappale.


Hälytyskellojen pitäisi soida

Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo olevansa henkeen ja vereen yliopistolainen, ja juuri siksi hän on huolissaan yliopistoyhteisön nykytilasta. Syitä on kaksi: "joutavanpäiväisen työn" lisääntyminen sekä kilpailun ja työtahdin kiristyminen.

- En tiedä, pystyykö tutkijan työn ohella enää hoitamaan kolmilapsista perhettä. Silloin kun minä aloitin, se oli vielä mahdollista. Teen nyt kaksinkertaista työpäivää, mutta silti aikaa tutkimukselle on paljon vähemmän!

Keltikangas-Järvinen harmittelee sitä, että hallinnointi hallinnoinnin vuoksi on levinnyt kuin syöpä. Puoli päivää menee työn tekemiseen ja sen päälle kolmasosa päivästä työn raportoimiseen ja arvioimiseen. Loppua ei ole näkyvissä.

Kilpailun kiristyttyä myös tutkijoiden keskinäinen solidaarisuus on vähentynyt. Ilmapiiri on muuttunut raadollisemmaksi, ja uusi tutkijasukupolvi voi olla hyvin häikäilemätöntä. Nuoria tutkijoita stressaa se, että pitäisi tehdä yhteistyötä, vaikka lähin työtoveri voi kohta puukottaa selkään.

- Rakastan yliopistoa. On surullista, jos sille ominaiset asiat - tunnelma, arvostukset ja hurma - menetetään. Hälytyskellojen pitäisi jo soida.

Vaikka tekeekin 16-tuntisia työpäiviä, työ ja yliopisto eivät sentään ole Liisa Keltikangas-Järvisen koko elämä. Lukemisen ohella suurimman osan professorin vapaa-ajasta haukkaa perhe: aviomies, kolme lasta ja viisi lastenlasta.

- Viime syksynä minulla oli joka viikonloppu vieraita, ja heidän keski-ikänsä oli 4,5 vuotta, Keltikangas-Järvinen hymyilee.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Liisa Keltikangas-Järvinen

Ikä: 63

Arvo: soveltavan psykologian professori

Yliopisto: Helsingin yliopisto

Laitos: Psykologian laitos

Tutkimusala: kokeellinen persoonallisuustutkimus, etenkin temperamenttitutkimus

Harrastukset: perhe, lukeminen


Etappeja

1946
syntyy Alajärvellä.

1965 kirjoittaa ylioppilaaksi Lapualla ja aloittaa psykologian opinnot Helsingin yliopistossa.

1977 väittelee väkivaltarikollisten persoonallisuus¬piirteistä.

1979 julkaisee ensimmäisen kirjansa Väkivalta ja itsetuho.

1981 nimitetään psykologian apulaisprofessoriksi.

1992 nimitetään psykologian professoriksi.

2001 saa Suomen Tietokirjailijat ry:n tunnustus¬palkinnon.

2006 saa WSOY:n tietokirjasäätiön tunnustuspalkinnon.

2008 saa Helsingin yliopiston J. V. Snellman -palkinnon.

2009 valitaan vuoden 2008 professoriksi ja vuoden puhujaksi.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25775
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.