Kun yliopistonlehtori Arto Luukkanen 2001 alkoi luennoida Venäjästä, hän huomasi, ettei maasta ollut ajantasaista opetusmateriaalia. Nyt hän on kirjoittanut seitsemän kirjaa – silläkin uhalla, että joutuu pureutumaan asioihin myös historioitsijalle oudolla tapaa: ilman arkiston arkistoa.

Teksti: Jarno Forssell

Kun yliopistonlehtori Arto Luukkanen 2001 alkoi luennoida Venäjästä, hän huomasi, ettei maasta ollut ajantasaista opetusmateriaalia. Nyt hän on kirjoittanut seitsemän kirjaa – silläkin uhalla, että joutuu pureutumaan asioihin myös historioitsijalle oudolla tapaa: ilman arkiston arkistoa.

Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksen käytävää harppoo vastaan touhukas mies. Tummaan pukuun ja huolettomasti kietaistuun solmioon pukeutuneen tutkijan tukka hapsottaa itään ja länteen, mutta hymyilevät silmät katsovat suoraan, kun hän kättelee vieraan tervetulleeksi ja lähtee esittelemään Unioninkadulla sijaitsevaa laitosta, entistä Renvall-instituuttia.Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtorin Arto Luukkasen kierros etenee työhuoneesta toiseen ja päättyy kaikkein pyhimpään, keittiöön. Kaapista löytyy keksejä, ja tohtori laittaa kahvin tippumaan.– Neuvostoliitossa oli yksi paikka, jossa ei ollut tabuja: keittiö. Siellä sai puhua vapaasti, Luukkanen sanoo. Josif Stalinin aikana radion tosin piti olla päällä.Arto Luukkanen on se Venäjän-tutkimuksen ”päivystävä dosentti”, jonka usein näkee televisiouutisissa kommentoimassa itänaapurin asioita, puutulleja, ääri-isänmaallisia mielenosoituksia tai Itämeren kaasuputkea.– Olisi ehkä parasta pistää pussi päähän, jotta kasvot eivät kuluisi. Ehkä pitäisikin, kun ei tämä ulkonäkö enää paras mahdollinen ole, tutkija virnistää. – Toisaalta yhteiskunta on maksanut koulutukseni ja rahoittaa tutkimustani. Mielestäni minulla on velvollisuus olla käytettävissä, jos kommentteja pyydetään.

Venäläinen arvostaa voimaaPyydetään sitten. Yksi Luukkasen tutkimuskohteista, pääministeri Vladimir Putin, vieraili haastattelun alla Helsingissä Itämeri-kokouksessa. Mikä on Venäjän vahvan miehen suhde Suomeen?– Peruspositiivinen. Se johtuu osittain hänen henkilöhistoriastaan. Työläisperheen poikana hän on tottunut siihen, että vain kovat pärjäävät. Se, että Suomi on käynyt sodat ja pystynyt niiden jälkeen rakentamaan hyvinvoinnin, on hänen mielestään merkki voimasta.Luukkanen tietää venäläisten arvostavan ennustettavuutta, rationaalisuutta ja käytännöllisyyttä – vaikka viime aikoina venäläisten oma toiminta on monissa asioissa vaikuttanut kaikkea muuta kuin ennustettavalta. Luukkanen myöntää, että tyyli on ollut ”kovin dynaaminen”, mutta kieltää, että päätöksiä luettaisiin kahvinporoista.– Esimerkiksi puutullien takana on aivan ymmärrettävä patrioottinen ja protektionistinen ajatus. Venäjä haluaa saada länsimaiset yritykset investoimaan teollisuuteen.Asia on tutkijan mukaan kuitenkin jätetty puolitiehen, kun läntisille yrityksille ei ole taattu täyttä omistusoikeutta eikä takuuta raaka-aineen saatavuudesta ja markkinoiden toimivuudesta.

Kirjoitettu sana kiinnostiArto Luukkasen juttuja kuunnellessa ei jää epäselväksi, mistä hän on kotoisin. Puheen nuotti vie kiistatta Savoon, vaikka mies on 25 viime vuotta asunut ensin Helsingissä ja nyttemmin Järvenpäässä.Savonlinnassa varttuneen Luukkasen mukaan pikkukaupunki oli hyvä paikka kasvaa. Parasta olivat järvet ja saaristo, missä Arto kesäisin veneili vanhalla, alun perin tukinuittoon käytetyllä keluveneellä.– Kun veneeseen viritti maston ja purjeen, se kulki myötä- tai sivutuulessa uskomatonta vauhtia. Kahdeksan tuntia saattoi mennä myötäiseen, ja sitten piti soutaa pari päivää takaisin.Luukkasen nuoruudessa elettiin taistolaiskauden loppukahinoita, ja rikkaiden kotien lapset, herrasäippärit, kävivät luokkataistelua. Työläisperheestä tulevaa Artoa politiikka ei kiinnostanut, vaan hän toimi seurakunnan nuorisotyössä.Arto suunnitteli lähtevänsä lukion jälkeen lukemaan oikeustiedettä, joka perustuu ”kirjoitettuun sanaan ja normiin”. Voiton vei lopulta toinen kirjoitettuun sanaan perustuva ala, teologia.– Mietin, että teologina voi aina mietiskellä tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, Luukkanen muistelee.Teologian ylioppilaan arvo osoittautui hyödylliseksi saman tien. Vapaaehtoisena armeijaan mennyt Arto pääsi Ilmavoimien teknillisen koulun varusmiespapiksi, vaikkei ollut opiskellut teologiaa päivääkään.

Haaveili näyttelijän urastaOpiskelujen alkuvuosina Arton ensimmäinen mielenkiinnon kohde ei ollut teologia vaan teatteri, Savolaisen osakunnan näytelmäkerho. Parikymppinen nuori mies pääsi jopa näyttelemään nimiroolin Dostojevskin Idiootissa. – Olin innostunut näyttelemisestä, fyysisesti kovassa kunnossa ja egoltani 15-metrinen. Elin jonkinlaista übermensch-aikaa ja yritin todistaa jotakin itselleni, Luukkanen nauraa.Näytteleminen kuitenkin jäi, kun opinnot etenivät graduvaiheeseen. Opinnäyteseminaaria piti uudemman ajan kirkkohistorian professori Eino Murtorinne, jota kiinnostivat Itä-Eurooppa ja sen kirkot. Innostava opetus sai Luukkasen innostumaan aiheesta, ja hän alkoi opiskella Venäjää, monessa mielessä.– Pidän venäläisestä kulttuurista, venäjän kielestä ja venäläisistä ihmisistä. Kyseessä ei ole suuri romanttinen rakkaus, vaan lämmin affektio, kiintymys.Luukkanen pääsi Murtorinteen projektiin tekemään gradua ja sitten lisensiaattityötä, joka käsitteli bolsevikkipuolueen uskontopolitiikkaa V. I. Leninin aikana. Tutkimus oli silti vain kiinnostava sivutyö, sillä Luukkasella oli jo ammatti: hän oli saanut pappisvihkimyksen ja toimi nuorisopastorina Kauniaisissa. Tämän työn hän jätti vasta väiteltyään tohtoriksi ja saatuaan Suomen Akatemian nuoremman tutkijan viran.– Papin työ oli kivaa, ja nuorison kanssa oli hienoa. Kirkon urasta luopuminen tuntui aluksi vaikealta, mutta ajattelin, että kerran se vain kirpaisee. Toimitan kuitenkin edelleen ystävilleni kirkollisia palveluksia pari kertaa vuodessa.

Tutustui borssiin ja sherryynVäitöskirja ja sen jatke, Stalinin ajan uskontopolitiikan tutkimus, veivät Arto Luukkasen sekä itään että länteen.Moskovassa hän penkoi arkistoja kerrallaan kuusi viikkoa, sitten piti käydä kotona tapaamassa vaimoa, aatehistoriaa tutkivaa Tarja-Liisa Luukkasta.– Vaimoni sanoo, että palaan Moskovasta aina laihtuneena. Se johtuu kuitenkin vain paljosta kävelemisestä. Venäläinen keittiö on erittäin hyvä, etenkin keitot. Mikään ei ole niin ihanaa kuin saada kylmässä arkistossa vietetyn päivän jälkeen ravintolassa eteensä kuumaa ja hyvin muhinutta borssikeittoa, Luukkanen kuvailee.Toisenlaiseen herkutteluun hän tutustui 2000-luvun alussa viettäessään vuoden St. Anthony’s Collegessa Oxfordissa. Sinne Luukkasen houkutteli nimekäs Venäjä-ekspertti, professori Robert Service. Vanhempana tutkijana Luukkanen opetti hieman, opiskeli, teki tutkimustyötään ja tietysti osallistui sosiaaliseen elämään. Hän muistelee huvittuneena brittiyliopiston tapoja.– Ensin juodaan viitta päällä sherryä, sitten mennään yläkertaan syömään high table. Sieltä jatketaan dessert roomiin ja lopulta opettajainhuoneeseen viskille – ja sitten ehkä vielä pubiin. Yliopisto on varsinainen nautiskelijoiden klubi.On Oxfordissa tietysti vakavampikin puolensa. Opetus on kallista, mutta rahalle saa myös vastinetta. Professori voi keskittyä muutaman oppilaan ”grillaamiseen”, opiskelijat kirjoittavat paljon esseitä, ja kieltenopetus on todella laadukasta.

Kouluttaa maistereita kentälleArto Luukkanen on toiminut Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtorina vuodesta 2001. Virkaan kuuluu paljon opettamista, mikä sopii Luukkaselle mainiosti.– Tykkään siitä kuin hullu puurosta. Opettaminen on kiehtovaa, mutta tunnen myös riittämättömyyttä. Pystynkö välittämään into¬himoni ja kertomaan asiat niin, että ne menevät perille?Mielenkiintoa opettaja pyrkii herättelemään keskustelevalla otteella, kotitehtävillä, elokuvien analysoinneilla ja nettiaineistolla. Joskus opetus on vielä konkreettisempaa.Luukkasen työhuoneen sivupöydällä on Tähtien sota -elokuvien pahiksen Darth Vaderin rintapatsas. Hahmon päähän on painettu perinteinen kazakstanilainen kalpakki. Hattu on matkamuisto viimevuotiselta Kazakstanin-matkalta, jonka Luukkanen teki opiskelijoidensa kanssa.– En tiedä, mikä olisi motivoivampaa uuden sukupolven tutkijoiden koulutusta.Luukkasen tavoitteena on koulia opiskelijoista ”kenttäkelpoisia” Itä-Euroopan asiantuntijoita, joista on hyötyä myös yrityksille. Maistereiden pitää hallita tieteenalansa, puhua sujuvasti venäjää ja liikkua alueella kuin missä tahansa liiketoimintaympäristössä. – Tällaisia ihmisiä me tarvitsemme – emme nelikenttäkeisareita, jotka ovat analysoineet Venäjän tunnistamattomaksi, Luukkanen tuhahtaa.

Kuvaa oman ajan VenäjääAloittaessaan opetusvirassa Luukkanen havaitsi, ettei Venäjästä ja sen historiasta ollut ajantasaisia suomenkielisiä yleisesityksiä. Hän päätti korjata asian. Jo 2001 ilmestyi Hajoaako Venäjä? Venäjän valtiollisuuden kehitys 862–2000. Nyt Luukkanen on julkaissut jo seitsemän kirjaa, joista peräti kolme ilmestyi viime vuonna.Luukkanen vertaa tuotteliaisuuttaan pajatson pelaamiseen. Tutkijana hän voi tehdä valmistavaa työtä moneen projektiin, tavallaan täyttää pajatson eturessua. Jossakin vaiheessa se täyttyy, ja potti laukeaa. Kaikki eivät ole pitäneet Luukkasen otteesta. Esimerkiksi toissa vuonna Venäjän-tutkija, Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen kritisoi Luukkasen Projekti Putin -kirjaa sanomalehtien referaatiksi.– Kateellista jupinaa, Luukkanen kuittaa, mutta myöntää, että oman ajan historiassa on haasteensa. Arkistolähteiden puuttuessa on turvauduttava muun muassa lehtiin. Luukkasen mukaan niissä kaikuu kuitenkin autenttinen Venäjän ääni.– Poliittisen historian tutkijan on parhaansa mukaan yritettävä analysoida lähihistoriaa, jotta voisi sanoa jotakin nykypäivästä. Silloin on tultava niin lähelle, että hirvittää.

Kaipaa kansainvälisiä teemojaArto Luukkanen pitää suurena tragediana, että suomalaisessa Venäjän-tutkimuksessa on ollut ammottava aukko toisen maailmansodan jälkeen. Hänen opiskeluaikanaan alalla vaikutti vain muutamia mohikaaneja, kuten professorit Osmo Jussila ja Timo Vihavainen. Nyt tutkijoita on alkanut tulla, mutta jotakin puuttuu.– Se on se raketin viimeinen vaihe, joka nostaisi tutkimuksen kansainväliselle tasolle. Meidän pitäisi tutkia paitsi itseämme kiinnostavia asioita myös teemoja, joihin kohdistuu kansainvälistä mielenkiintoa.Luukkanen itse on laventamassa tutkimustaan Venäjältä muille entisen Neuvostoliiton alueille. Valko-Venäjästä hän kirjoitti viime vuonna, Kazakstan on vuorossa tänä vuonna, ja ensi vuoden kalenterissa on seminaari Kaukasiasta. Suunnitteilla on myös paluu perinteisempään historiaan ja arkistolähteiden pariin. Luukkasen hyllyssä odottaa aineisto neuvostokansalaisten mielialoista 1920- ja 1930-luvulla.– Pitäisi vain löytää aikaa.Tutkijan ajalle löytyy ottajia, mutta varmasti sitä järjestyy aina yhdelle asialle: Karstulassa sijaitsevalle datšalle, kesäasunnolle, jonka tiluksilla kasvaa 50 marjapensasta ja puoli hehtaaria perunaa. – Puutarhanhoito on metafora elämästä. Rikkaruohoja täytyy kitkeä, hyötykasveja kastella, työtä tehdä, ja kovan työn jälkeen otsasi hiessä pitää sinun leipäsi, porkkanasi tai perunasi syömän. Loppujen lopuksi Luoja antaa kasvun – mutta mikään ei ole niin hyvää kuin omasta maasta nostettu pottu.

Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Arto LuukkanenIkä: 45Arvo: Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtori,  Venäjän historian ja kirkkohistorian dosenttiYliopisto: Helsingin yliopistoLaitos: Maailman kulttuurien laitosTutkimusala: Venäjän poliittinen kulttuuri- ja uskontohistoriaHarrastukset: perunankasvatus, hirvenmetsästys

Etappeja1964 syntyy Savonlinnassa.1983 kirjoittaa ylioppilaaksi.1984 aloittaa teologian opinnot Helsingin yliopistossa.1987 esittää ruhtinas Myškiniä osakunnan näytelmäkerhon Idiootissa.1988 valmistuu teologian maisteriksi ja saa pappisvihkimyksen.1994 väittelee teologian tohtoriksi.1995 jättää pastorinvirkansa Kauniaisissa.1999 vierailee vanhempana tutkijana St. Anthony’s Collegessa Oxfordissa.2001 aloittaa yliopistonlehtorina. Julkaisee ensimmäisen Venäjä-kirjansa Hajoaako Venäjä?2004 julkaisee kirjan Neuvostojen maa.2008 julkaisee kirjat Georgian sota ja Projekti Putin.2009 julkaisee kolme kirjaa Venäjästä: Muutosten Venäjä, Kuka omistaa Venäjän? ja Tuntematon Valko-Venäjä.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25758
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.