Inhimillinen tieto on aina erehtyväistä. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus vaan niiden jatkuva korjaaminen ja todistusaineistojen julkisuus.

Teksti: Ilkka Niiniluoto

Inhimillinen tieto on aina erehtyväistä. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus vaan niiden jatkuva korjaaminen ja todistusaineistojen julkisuus.

Julkaistu Tiede -lehdessä 10/2010Julkista keskustelua ilmastonmuutoksesta on vauhdittanut hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, joka on rekrytoinut raporttiensa taustavoimaksi tutkijoita maailman eri puolilta. Lukuisten tieteilijöiden tulosten yhteenvetona on todettu, että maapallon ilmasto lämpenee tavalla, jossa ihmisellä on merkittävä osuus. Raportit arvioivat ilmastonmuutoksen uhkaavan muutaman vuosikymmenen kuluessa elämisen ehtoja maapallon eri puolilla. Siksi IPCC on esittänyt valtioille ja kansalaisille vakavan vetoomuksen hiilipäästöjen vähentämiseksi ja elintapojen muuttamiseksi.Vallitsevaa konsensusta ovat arvostelleet vähemmistöön jääneet tutkijat, joita kutsutaan ilmastoskeptikoiksi.Pari vuotta sitten IPCC:n raportissa väitettiin, että Himalajan jäätiköt voivat hävitä vuoteen 2035 mennessä, mutta tämä tulos osoitettiin pian virheelliseksi. Syksyllä 2009 nousi laaja kohu, kun hakkerit tunkeutuivat East Anglian yliopiston ilmastontutkimusyksikön CRU:n tiedostoihin. Julki tulleista tutkijoiden jonkin verran värikkäistä sähköposteista saattoi saada käsityksen, että he järjestelmällisesti hakivat omien ennakkokantojensa mukaisia tuloksia ja ohittivat vastakkaisia näkemyksiä.Voiko siis tieteen tuloksiin lainkaan luottaa? Onko ilmastonmuutos sittenkin vain huijausta? Vai oliko hakkerointi ilkeämielisten ilmastoskeptikkojen juoni?Tilannetta rauhoittavan vastauksen on antanut Glasgow’n yliopiston entisen rehtorin Sir Muir Russellin johdolla valmistunut riippumaton raportti Climate Change Email Review. Siinä CRU:n tutkijat saavat synninpäästön ”tinkimättömyytensä ja rehellisyytensä” osalta: tutkimustulosten vääristelystä ei ole todisteita. Samalla raportti kuitenkin toivoo tutkijoilta suurempaa avoimuutta ulkopuolisen kritiikin ja julkisuuden suhteen.

Tiedettä vähätelty ennenkinIlmastonmuutosta koskevat yksittäistapaukset ovat saaneet mediassa paljon enemmän huomiota kuin 1990-luvulla erityisesti Yhdysvalloissa riehunut ”tieteiden sota” (Science Wars). Joukko tieteensosiologeja ja -filosofeja kyseenalaisti oletuksen, että tieteellinen tutkimus on tietoteoreettisesti muiden uskomusten muodostamisen tapojen yläpuolella. Onko tiede siis yhtä paljon tai yhtä vähän luotettavaa kuin myytit, uskonnot, voodoo ja astrologia? Tieteen asemaa puolustavat luonnontieteilijät provosoituivat näistä kysymyksistä, jotka he panivat ”postmodernin relativismin” ja ”irrationalismin” tiliin. Itsekin osallistuin tähän – nyt jo pääosin laantuneeseen – väittelyyn esseekokoelmassa Totuuden rakastaminen (Otava 2003), jossa tieteellisen realismin pohjalta puolustin tieteen kykyä lähestyä totuutta.

Ihanteena epäitsekäs rehellisyysTieteensosiologi Steven Shapin esittää teoksessaan The Scientific Revolution (The University of Chicago Press 1996), että 1660-luvulla perustettu Royal Society asetti tieteenharjoittajan perusmalliksi brittiläisen herrasmiehen, jonka perushyveitä ovat lempeys, vapaus ja sitoutumattomuus. Tutkijat ovat luotettavia henkilöitä, jotka tinkimättömän rehellisesti omistautuvat totuuden etsintään. Samalla heillä on varaa epäitsekkäästi irrottautua uskonnollisista, poliittisista ja taloudellisista tavoitteista. Suurin kunnia ja palkkio on uuden löydön tai keksinnön tekeminen.Myös sosiologi Robert Mertonin klassinen kuvaus 1600-luvulla syntyneestä tieteen eetoksesta sisältää pyyteettömyyden ja puolueettomuuden periaatteet: totuutta tavoittelevat tutkijat eivät aja omaa etuaan vaan antavat tosiasioiden puhua puolestaan. Pyyteettömyyteen liittyy myös ”kommunismin” periaate: tieto ei ole yksityinen kaupallinen hyödyke, vaan julkista yhteisomaisuutta.Mertonia vastaan on usein huomautettu, että nykyisin tutkijat joutuvat ankarasti kilpailemaan keskenään huomiosta ja voimavaroista. Elämme ”suuren tieteen” (Big Science) aikaa: tiede ei enää ole itsenäisten herrasmiesten harrastusta, vaan yhä enemmän suurten ryhmien ja tutkimuslaitosten kallista toimintaa, joka tuottaa yhteiskunnalle innovaatioita ja taloudellista vaurautta. Merton oli kuitenkin hyvin selvillä Matteus-efektiksi kutsumastaan ilmiöstä, jonka mukaan tieteellinen menestys kasautuu positiivisen kierteen mukaisesti: onnistuminen tuo mukanaan mainetta ja resursseja, joilla voi tavoitella uutta menestystä.

Tutkijat vahtivat toisiaanMuuttuneista oloista huolimatta tieteen etiikan perusteet ovat säilyneet entisellään. Perusnormina on edelleen rehellisyys: tutkimusaineistoja ei saa väärentää, tuloksia ei saa sepittää. Toinen keskeinen periaate on reiluus: kunnia tieteellisistä löydöistä on annettava sen ansainneelle, plagiointi ja luvaton lainaus ovat kiellettyjä. Rehellisyys tukee suoraan tutkimuksen pyrkimystä totuuteen. Reiluus tekee sen epäsuorasti ylläpitäessään tutkimuksen hyviä käytäntöjä.Vaikka nykyinen informaatioteknologia on tehnyt tutkimusaineistojen vääristelyn ja kopioinnin aikaisempaa helpommiksi, tieteellistä vilppiä tulee esiin suhteellisen harvoin. Kiinni jäämisen ja kunnian menetyksen riski on suuri. Ilmi tulleet tapaukset ovat osoituksia yhteisön kontrollin pitävyydestä. Suomessakin on toimiva tutkimusetiikan järjestelmä: yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset ovat sitoutuneet noudattamaan Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeita hyvistä tieteellisistä käytännöistä ja niiden rikkomista koskevien epäilyjen selvittämisestä.Samantapaisen huomion voi tehdä tieteen julkisuusperiaatteesta. Ainakin julkisesti rahoitettujen tutkimusten julkisuutta vaaditaan ehkä vahvemmin kuin koskaan. Tätä todistaa tieteellisten aikakauslehtien ja verkkojulkaisujen jatkuva kasvu: maailmassa ilmestyy vuosittain yli miljoona tieteellistä artikkelia. Samalla entistä tarmokkaammin edistetään tieteellisten julkaisujen ja tutkimusaineistojen avointa saatavuutta (Open Access). Rehellisyyden ja julkisuuden periaatteiden kunnioitus on tärkeä edellytys tieteen luotettavuudelle. Silti luottamus tieteeseen ei voi nojautua vain yksittäisten henkilöiden ominaisuuksiin ja hyveisiin. Tutkijat vahvuuksineen ja heikkouksineen ovat ihmisiä, jotka saattavat epäonnistua ja hairahtua siinä missä muidenkin ammattien harjoittajat. Tutkimusetiikan rinnalla – ja sitä vielä tärkeämpänä tieteenharjoituksen piirteenä – on tieteessä noudatettava kriittinen menetelmä.

Ja arvioivat toistensa tuloksiaTiede on järjestelmällistä uuden tiedon tavoittelua, jossa tutkijakoulutuksen saaneet tiedeyhteisön jäsenet soveltavat kriittistä menetelmää. Merton kutsui tätä tieteen metodin ominaisuutta ”organisoiduksi epäilyksi”: tieteessä ei hyväksytä ehdottomia auktoriteetteja tai dogmaattisia ennakkoluuloja, vaan kaikille tieteen tuloksille on esitettävä riittävää näyttöä eli evidenssiä. Juuri tästä syystä tutkimustulosten ja niitä tukevan todistusaineiston tulee olla julkista, jotta muut tutkijat voivat tarkistaa niiden pätevyyden ja käydä aiheesta avointa keskustelua.Nämä tieteellisen menetelmän piirteet kiteytti osuvasti jo amerikkalainen filosofi Charles S. Peirce 1870-luvulla. Tieteellinen tieto ei synny mielivaltaisesti tutkijan päässä, vaan perustuu vuorovaikutukseen tutkimuskohteen kanssa. Näitä vuorovaikutuksen muotoja ovat yhteiset aistihavainnot, toistettavat kokeet ja historialliset lähteet. Tieteessä esitetään uusia rohkeita hypoteeseja, mutta ne asetetaan myös ankariin testeihin, joiden aineiston tulee myös olla julkista. Jos havainnot puhuvat hypoteesia vastaan, se on hylättävä. Jos näyttö ei vielä riitä, vastuullinen tieteilijä pidättäytyy toistaiseksi kannanotosta ja jatkaa tutkimusta. Mittauksiin, havaintoihin, otantamenetelmiin ja päätelmiin liittyvän epävarmuuden hallitsemiseksi on kehitetty tilastotieteellisiä menetelmiä, joiden avulla voidaan arvioida ja ilmaista tulosten luotettavuutta ja virhemarginaaleja. Erityisesti tämä koskee ennusteita, joihin aina voi liittyä vielä tuntemattomia ja ennakoimattomia lisätekijöitä.Tutkijan tai tutkijaryhmän artikkelissa raportoimat tulokset alistetaan aikakauslehdissä vertaisarviointiin (peer review), jossa arvioijana (referee) toimii alan asiantuntija. Julkaisukynnyksen ylittäneet artikkelit joutuvat vielä uudelleen tiedeyhteisön kriittisen keskustelun kohteiksi.

Epäily edistää ja uudistaaPeirce oivalsi, että tieteen pitää soveltaa itsekriittistä epäilyä, jotta se olisi uskottavampi kuin horjumattomina pidettyihin auktoriteetteihin nojautuvat uskomusjärjestelmät. Hän kutsui fallibilismiksi (latinan erehtymistä tarkoittavan fallere-verbin mukaisesti) tietoteoreettista näkemystä, jonka mukaan kaikki inhimillinen tosiasiatieto on aina erehtyväistä ja siksi arvosteltavissa ja korjattavissa. Tämä koskee erityisesti tiedettä, jonka menetelmän ytimenä on itseäänkorjaavuus: tutkijat arvioivat jatkuvasti toistensa töitä, kyseenalaistavat vanhoja tuloksia ja etsivät uusia, entistä parempia, tarkempia ja täydellisempiä vastauksia tieteellisiin kysymyksiin. Mitä nopeammin erehdyksiä korjataan, sitä parempi tieteen edistymisen kannalta.Fallibilismin mukaan tieteen luotettavuuden takeena ei siis ole tulosten varmuus, lopullisten totuuksien hallussa pitäminen, vaan itseään korjaavan tieteen kyky jatkuvasti edistyä ja uusiutua.Näin esimerkiksi ilmastoskeptikot ovat tervetulleita horjuttamaan ilmastotutkijoiden konsensusta. Tehtävä ei ole helppo, koska heidän on esitettävä uusia tieteellisiä aineistoja ja argumentteja, jotka ovat vielä vakuuttavampia kuin tähän mennessä hyväksytyt tulokset. Joka tapauksessa on selvää, että nykyisiä tieteellisiä näkemyksiä ajan mittaan korjataan ja täsmennetään monin tavoin.

Mediassa kuva yksinkertaistuuEdellä hahmoteltu kuva tiedeyhteisön toiminnasta saa uusia piirteitä, kun tutkimustulokset välitetään median tai muiden kanavien kautta soveltajille, päätöksentekijöille ja kansalaisille. Tällöin tieteellisten artikkelien usein varovaisia ja täsmällisiä muotoiluja joudutaan tiivistämään ja yksinkertaistamaan, viihteellistämäänkin. Tutkimusasetelman reunaehtoja ja tulosten epävarmuuden astetta ei ehkä tuoda julki. Erityisesti soveltavan tieteen aloilla, kuten kliinisessä lääketieteessä, ympäristötieteissä ja taloustieteessä, tutkijoilta toivotaan myös suoraviivaisia toimintasuosituksia, jolloin taustalla olevat arvo-oletukset jäävät kätköön.Näistä ongelmista huolimatta ainakin Suomessa tieteen julkisuuskuva on hyvä. Tiedebarometrien toistuvan tuloksen mukaan suomalaiset luottavat tieteeseen. Tieteen tiedotus on maassamme onnistuttu kolmenkymmenen viime vuoden aikana järjestämään niin, että ajan tasalla olevaa tietoa maailmankuvan pohjaksi on tarjolla kaikille kiinnostuneille oppikirjojen, tiedelehtien, tiedekeskusten ja tieteen päivien kautta. Myös tieteelliset seurat ja tiedeakatemiat kokoavat omien alojensa tutkimustietoa verkkoon valistuneiden maallikkojen luettavaksi. Esimerkiksi Suomalainen Tiedeakatemia on vastikään ottanut kantaa turpeen energiakäyttöön ja kouluväkivaltaan.Viime kädessä tavoitteena on, että yhteiskunnallisesti merkittäviä päätöksiä ja kansalaisten omaan elämään liittyviä ratkaisuja tehtäisiin entistä enemmän tieteellisesti kestävään evidenssiin perustuen – samalla arvonäkökohtia harkitusti punniten.

Ilkka Niiniluoto on Helsingin yliopiston kansleri ja teoreettisen filosofian professori.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25760
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1187
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.