Maailman ääreen ja ylikin

Mikä on tämä maailma, jossa elämme, entä maailmankaikkeus? Esko Valtaoja kulkee ja katselee, turvautuu tietämisiin ja tieteisiin ja onnistuu selittämään lähes kaiken: niin eliöiden monimuotoisuuden kuin rakkauden tunteen. Eikä avaruustähtitieteen professori unohda maailmankaikkeuttakaan. Jos tiede ei riitä, mies ottaa avuksi taiteen.

Valtaoja kirjoittaa intohimoisen sujuvasti kävelyretkistään, mietteistään, ihmettelystään. Hän toteaa, että me olemme, niin kuin kaikki elollinen tällä pallollamme, evoluution tuotetta, sen muokkaamia. Rakkaudenkin on luonut evoluutio, tehnyt sen tunteena tarkoituksenmukaiseksi.

Ihmettelynsä keskellä Valtaoja tunnustaa rakkautensa matematiikkaan. Maailman ainoa yhteinen kieli on matematiikka. ”Maailmaa ei hallitse loitsu eikä rukous, vaan laki”. Tämä laki on gravitaatiolaki, ”ankara valtiatar, kosmoksen armoton domina, jonka käskyjä tottelevat kaikki, aina, kaikkialla ja kaikkina aikoina”. Ihmisen lait ovat mitä ovat, luonnonlakien kauneus on sopusuhtaisuudessa, symmetriassa, tasapainossa ja kohtuudessa.

Tällä kirjoittajalla on liikkumavaraa ajatuksissaan. Maailmankaikkeus on hänelle aika suuri paikka, mutta silti vain pieni levollisuuden saareke: horisontin takana on ehkä muita todellisuuksia, erilaisia ajan, paikan ja hiukkasten symmetrioita omine outoine lakeineen. Ilmankos tekstissä luontevasti viitataan myös scifi- ja fantasiakirjallisuuteen.

Valtaojalla on iso yleistietämys ja kyky käyttää sujuvasti kaikenlaisia tietolähteitä. Minua on hänen edellisissäkin kirjoissaan erityisesti viehättänyt hänen taitonsa käyttää yllättäviä ja hauskoja kielikuvia selittämään vaikeaselkoisiakin asioita.

Valtaojan huumori nousee tietämyksestä ja nivoutuu tekstiin kuin itsekseen. Hän ihastelee kahta komeaa tammaa ja tuntee pienen omantunnon pistoksen ajatellessaan Hvitfeltin hevosmakkaraa, ”mutta yhtä ja samaa ravintoketjuahan me kaikki tässä ollaan, vai mitä, kamut?”

Teologina minua jäi askarruttamaan Valtaojan pohdiskelu kärsimyksestä. Hän pohtii eri uskontoja ja toteaa, että ”hieman kärjistäen kristinuskon ytimenä voi sanoa olevan tuonpuoleisuus, buddhalaisuuden taas tämänpuoleisuus, tietoisen olennon kärsimyksen lievittäminen”. Onkohan näin? Kristikunnassa on toki tehty loputtomasti vääryyksiä, mutta länsimaisen kulttuurin piirissä ovat myös syntyneet ihmisoikeusjulistukset, Geneven sopimukset ja ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta. Se on aktiivista kärsimyksen vastustamista.

TARU MATIKAINEN
Kirjoittaja on rovasti.

Ursa 2007
301 s
9789525329636

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.