Juutalaisen perimätiedon mukaan Jeesus joutui Pilatuksen eteen nisankuun 14. päivänä vuonna 33. Meidän kalenterissamme päivä olisi ollut 2. huhtikuuta. Kuvitus Jussi Jääskeläinen
Pontius Pilatuksen aikaan Rooma oli jo imperiumi, jolla oli maakuntia ja vasallivaltioita Atlantilta Arabiaan. Tämän jälkeen se nielaisi vielä Britannian, Daakian, Nabatean ja Parthian.
Juutalaiset histo­rioitsijat syyttivät Pilatusta raa’aksi miehitysvallan edustajaksi. Kristillinen alkukirkko näki hänet oikeamielisenä miehenä, joka yritti pelastaa Jeesuksen. Kuvitus Lasse Jääskeläinen

Ilman Jeesusta keskiverto virkamies ei olisi päässyt edes historiankirjan alaviitteeksi.

Quid est veritas? Mitä on totuus? Juudean­ maaherra Pontius Pilatus oli perimmäisten kysymysten äärellä. Virka-asunnossaan Jerusalemissa hän peräsi kuulusteltavaltaan Jeesus Nasaretilaiselta, mitä tämä kuulijakunnalleen opetti.

Maaherra työskenteli kovan paineen alla. Pidätettyjen kuulustelu ei ollut uutta, olihan Pilatus valvonut järjestystä Juudeassa jo seitsemän vuotta, mutta tilanne oli räjähdysherkkä. Jerusalemissa oli alkamassa yksi antiikin suurimmista vuotuisista yleisötapahtumista. Juutalaisten tärkein juhla pääsiäinen, pesah, lähestyi, ja Jerusalemiin oli saapunut jopa puoli miljoonaa pyhiinvael­tajaa. Se oli valtava ihmisjoukko aikana, jolloin Rooman kaupungin asukasluku oli noin miljoona.

Näillä jättimarkkinoilla huviteltiin, syötiin hyvin ja hierottiin tärkeitä kauppoja ja sopimuksia, mutta samalla pintaan nousi vahvoja sisäpoliittisia ja uskonnollisia jännitteitä. Vaikka Rooma oli hallinnut Juudeaa lähes 30 vuotta, kapinahenki eli voimakkaana ja pääsiäisen aikaan Jerusalemissa kupli ja kiehui aina tavallista enemmän. Juuri siksi Pilatus oli sotaväkensä kanssa kaupungissa eikä rannikolla Caesareassa, missä sijaitsi hänen hallintokeskuksensa.

Tällä kertaa ilmapiiri oli tavallistakin kiihkeämpi. Pilatus oli pääsiäisviikon alla kukistanut taas yhden juutalaisten kapinan ja teloituttanut 18 sen johtajista. Moni pidätetty kuitenkin odotti yhä kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

Nyt maaherran eteen oli tuotu Jeesus. Pilatukselle hän merkitsi vain yhtä uutta kapinoijaa, jonka vaarallisuudesta totuus piti kaivaa esiin nopeasti ja tehokkaasti. Pilatus ei aavistanut, että kysymys totuudesta yhdistettäisiin häneen vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin.

Nimi kertoo juurista

Kysymys totuudesta voisi yhtä hyvin koskea Pontius Pilatusta itseään. Maailmanhistorian tunnetuimpiin lukeutuvasta miehestä tiedetään hyvin vähän varmaa.

Pilatus on kiistatta historiallinen henkilö. Hänen suorittamansa Jeesuksen tutkinta ja tuomitseminen mainitaan kaikissa Uuden testamentin evankeliumeissa. Maaherran muista virkatoimista kertovat ensimmäisen vuosisadan juutalaishistorioitsijat Josefus ja Filon Aleksandrialainen sekä antiikin Rooman merkittävin historioitsija Tacitus. Heidän kertomuksistaan tiedetään, että Pontius Pilatus toimi Juudean maaherrana vuosina 26–36.

Myös tutkimus vahvistaa Pilatuksen olemassaolon. Italialaiset arkeologit löysivät vuonna 1961 Caesarean raunioista kivilaatan, johon on kaiverrettu Pilatuksen nimi, asema ja tieto, että hän oli maaherrana keisari Tiberiuksen aikaan.

Kaikki, mitä Pilatuksesta varmasti tiedetään, liittyy hänen virkakauteensa Juudeassa. Ilman kohtaamista Jeesuksen kanssa tuokin aika olisi todennäköisesti jäänyt unohduksiin. Pilatus olisi liittynyt niihin tuhansiin nimettömiin keskijohdon virkamiehiin, joita Rooma ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen kuluessa lähetti kurittamaan, tyynnyttelemään ja verottamaan valtaamiaan alueita.

Pilatuksen nimestä, arvonimestä ja asemasta voi kuitenkin tehdä valistuneita arvauksia siitä, mistä ja millaisen koulutuksen ja kokemuksen kautta hänen urapolkunsa Juudeaan johti.

Nimensä perusteella Pilatusta pidetään samnilaisen Pontius-suvun jälkeläisenä. Samnilaiset olivat roomalaisten kukistamia heimoja, joiden keskusalue – ja Pilatuksen mahdollinen synnyinpaikka – sijaitsi Bisentissä, nykyisessä Abruzzon maakunnassa Italian keskiosissa. Pilatus-nimen taas sanotaan juontuvan pilumista, legioonalaisten käyttämästä heittokeihäästä. Se vihjaa, että Pilatuksella oli sotilastausta.

Tärkeä tieto on, että Pilatus kuului ratsuritareihin, yhteiskuntaluokkaan, joka luotiin vuonna 123 eaa. patriisien eli ylimysten ja plebeijien eli rahvaan välimaastoon. Pilatuksen aikaan ratsuritarit muodostivat Rooman virkamieskunnassa ylemmän keskijohdon. Ylimpiin asemiin ritareilla ei ollut asiaa, mutta heidän riveistään Rooma ammensi oman aikansa hovioikeuden tuomarit, verojohtajat ja ministeriöiden osastopäälliköt. Armeijassa ritarit muodostivat nykyisiin prikaatin- ja pataljoonankomentajiin verrattavan johtoportaan, josta nimitettiin vallankäyttäjät maakuntiin imperiumin eri puolille.

Koska Pilatus valittiin maaherraksi, hän oli saanut hyvän koulutuksen, hoitanut veronkeruuseen ja oikeudenjakamiseen liittyviä hallintotöitä sekä tehnyt sotilasuran, todennäköisesti palvellut myös rintamalla. Ilman tällaista taustaa hän tuskin olisi edennyt asemaansa.

Hänellä täytyi olla myös suosittelijoita, sillä ilman heitä ritarit saattoivat vain haaveilla maaherruuden kaltaisista julkisista viroista. Pilatuskin lienee tuntenut suuren runoilijan Horatiuksen säkeet ritarien hauraasta asemasta: ”Vaikka sinulla on sydän, hienot vaatteet, tyyliä, plebeijinä pysyt.”

Useiden lähteiden mukaan Pilatuksen suojelija oli Rooman mahtavin ja pelätyin mies Lucius Aelius Sejanus, yksi maailmanhistorian suurista juonittelijoista. Hän oli keisari Tiberiuksen ainoa luottomies ja komensi tämän henkivartiokaartia, jonka ydinjoukon Pilatuksen kaltaiset ratsuritarit muodostivat. Käytännössä Sejanus johti koko Roomaa sen jälkeen, kun Tiberius hovin vehkeilyihin kyllästyttyään vuonna 26 vetäytyi erakoksi Caprin saarelle. Kaikki keisarin viestit ja päätökset kulkivat Sejanuksen kautta. Samaan aikaan hän salaa pohjusti omaa nousuaan keisariksi ja nimitti luotettujaan keskeisiin virkoihin eri puolille valtakuntaa.

Julma maine liioittelee

Juudeaan tullessaan Pilatus oli arviolta 30-vuotias eli Jeesuksen ikätoveri. Hänen päätehtävänsä oli pitää Juudea rauhallisena ja verokertymä hyvänä ja vakaana. Pilatus hoiti tehtäväänsä tavalla, josta on jäänyt hyvin ristiriitainen kuva. Hänet esitellään milloin oikeudenmukaisuuteen pyrkineenä ajattelijana, milloin julmana miehityshallitsijana.

Painavimman syntitaakan hänen niskoilleen vierittävät tärkeimpien historiallisten lähteiden laatijat, Josefus ja Filon. He piirtävät Pilatuksesta kuvan miehenä, jota juutalaiset vihasivat hänen julmuutensa, ahneutensa ja äkkipikaisuutensa takia. Historioitsijoiden mukaan Pilatus ylenkatsoi juutalaisia perinteitä ja teki jatkuvasti virhearvioita, jotka johtivat verisiin yhteenottoihin.

Nykyinen tarkastelu osoittaa kuitenkin, ettei Pilatuksen hallinnossa ollut mitään, mikä olisi erottanut sen kollegoiden toimintatavoista. Jokseenkin jokaista Rooman keisariajan maaherraa syytettiin paikallisväestön raa’asta kohtelusta ja ankarasta veronkeruusta.

Pikemminkin Pilatuksen valinnat kertovat virkamiehestä, joka toimi tunnollisesti miehityshallinnon etujen mukaisesti ja käytti harkintavaltaansa kohtalaisen taitavasti. Juudean äkkiarvaamatta esiin ryöpsähtäneiden jännitteiden purku kysyi hyviä sotilaallisia kykyjä, yhteiskunnallista näkemystä, tilannetajua ja pelisilmää. Ilman niitä Pilatus tuskin olisi pysynyt maaherrana yhtätoista vuotta. Aika on poikkeuksellisen pitkä, sillä yleensä maaherrat viipyivät virkapaikoillaan noin kolme vuotta.

Kaikki viittaa siihen, että juutalaisina sekä Josefus että Filon ovat liioitelleet Pilatuksen julmuutta. Varmasti  Pilatus teki monia jyrkkiä päätöksiä, mutta rauhattomissa oloissa liika pehmeys olisi hiponut virkavirhettä.

Mitä tulee kapinoiden tylyyn tukahduttamiseen ja kapinallisten ankaraan rankaisemiseen, Pilatuksen teot kalpenevat verrattuna esimerkiksi Syyrian maaherrana ajanlaskun alussa toimineen Varuksen­ tekoihin. Kapinoita kukistaessaan Varus teloitutti jopa kaksituhatta juutalaista kerrallaan. Pilatuksen vastatoimissa uhrimäärät jäivät ennemmin kymmeniin.

Halusi vapauttaa Jeesuksen

Tunnollisen virkamiehen näkökulmasta Jeesuksen tuomitseminen saattoi tuntua mitättömältä yksityiskohdalta uralla. Se kuitenkin muokkasi Pilatuksen julkisuuskuvan ikuisiksi ajoiksi. Mikään hänen elämässään sitä ennen tai sen jälkeen ei olisi riittänyt nostamaan häntä edes historiankirjan alaviitteeksi.

Jeesus päätyi Pilatuksen eteen sen jälkeen, kun juutalaisneuvosto Sanhedrin oli pidättänyt hänet ja kuulustellut häntä. Neuvoston mukaan Jeesus oli yllyttänyt juutalaisia verokapinaan Roomaa vastaan ja kutsunut itseään kuninkaaksi. Molemmat olivat tekoja, joista langetettiin kuolemanrangaistus.

Virkansa edellyttämällä tavalla Pilatus pyrki selvittämään, oliko Jeesus poliittinen uhka Roomalle. Tottuneena oikeudenkäyttäjänä hän päätyi nopeasti ar­vioon, ettei perusteita väitteille Jeesuksen vaarallisuudesta ollut, tutkaili eri vaihtoehtoja ja lopulta valitsi niistä Roomalle edullisimman: syytetty kannatti vapauttaa, jottei hänen kannattajiensa kapinamieli kiehahtaisi ja johtaisi aseelliseen selkkaukseen.

Päätöksensä Pilatus kertoi juutalaisneuvostolle selvin sanoin. Kun neuvosto ylipappi Kaifaan johdolla edelleen vaati Jeesuksen ristiinnaulitsemista, Pilatus tarjosi vaihtoehdoksi pääsiäisenalusviikolla kapinoitsijana pidätettyä Barabbasta. Kaupankäynti ei onnistunut. Silloin Pilatus laski, että Jeesuksen vapauttaminen aiheut­taisi suurempia mellakoita kuin surmaaminen. Hän pesi kätensä ja antoi juutalaisneuvoston pitää päänsä – niin kuin hyvä hallintotapa vaati. Vaikka Pilatuksella oli ylin tuomiovalta, käytännössä juutalaiset tekivät paikalliset päätökset, jotka Pilatus hyväksyi, elleivät ne sotineet Rooman etua vastaan. Tuntemattoman saarnaajan teloitus ei tätä tehnyt. Niin Jeesus lähti ristintielleen kohti Golgataa.

Pilatus lienee ajatellut myös itseään. Päätöksellään hän saattoi vaalia itselleen kullanarvoisia suhteita. Hän ei halunnut vaarantaa vallan tasapainoa, joka vallitsi hänen ja ylipappi Kaifaan välillä. Näin voi päätellä siitä, ettei Pilatus, toisin kuin useimmat Rooman maaherrat, vaihtanut ylipappia kertaakaan, vaan piti Kaifaan virassaan koko kautensa ajan.

Viime kädessä Pilatus saattoi luopua Jeesuksen hengen pelastamisesta siksi, että se olisi voinut maksaa hänen oman virkansa. Juutalaisten ylin johto uhkasi kannella Pilatuksesta keisarille, jos hän jättäisi kapinoijan tuomitsematta. Pilatus tiesi vanhastaan, miten kärkkäästi juutalaiset kielivät asioista Roomaan. Kerran keisari Tiberius oli jopa läksyttänyt häntä kovin sanoin juutalaisten kantelun perusteella.

Tällä kertaa Pilatuksella ei ollut varaa joutua tutkinnan kohteeksi, sillä hänellä ei enää ollut arvovaltaista suojelijaa. Sejanuksen vallanhimoa tarkkaillut Tiberius­ oli kaksi vuotta aiemmin vangituttanut suosikkinsa ja saman tien teloituttanut hänet syyllisenä salaliittoon ja vallankaappausyritykseen. Nyt keisari jahtasi Sejanuksen liittolaisia ja suosikkeja. Oli syytä pitää matalaa profiilia.

Kantelu koitui kohtaloksi

Pilatuksen valinta oli oikea. Hän pysyi maaherrana vielä kolme ja puoli vuotta. Hänen uransa päättyi kuitenkin juuri niihin kahteen asiaan, joita hän yritti parhaansa mukaan välttää: juutalaisten kapinaan ja kanteluun.

Vuoden 36 loppupuolella eräs uutena Mooseksena esiintynyt mies yllytti ihmisiä hurmokseen ja kansannousuun. Tuhannet lähtivät kohti Garisiminvuorta, jolle valeprofeetta väitti Mooseksen haudanneen pyhiä esineitä.

Pilatus esti aikeet. Hän lähetti paikalle jalka- ja ratsuväkiosaston. Useita kapinallisia surmattiin, ja heidän johtajansa vangittiin, tuomittiin ja teloitettiin. Kapinalliset syyttivät Pilatuksen toimineen hätäisesti ja tuominneen ihmisiä ilman kunnollista oikeudenkäyntiä. Kantelukirje lähti Pilatuksen lähimmälle esimiehelle, Syyrian maaherralle Lucius Vitelliukselle.

Vitellius oli poikkeuksellisen vaikutusvaltainen mies. Hän oli toiminut senaattorina ja johtanut Roomaa konsulina, ja hänellä oli huvila Caprilla aivan Tiberiuksen palatsin vieressä. Historioitsija Tacitus kuvaa Vitelliusta lahjomattomaksi ja oikeamieliseksi hallintomieheksi.

Tapa, jolla Vitellius ratkaisi kantelun, puhuu Tacituksen arvion puolesta. Tammikuussa 37 Vitellius määräsi Pilatuksen Roomaan selvittämään, mistä jupakassa oli kysymys. Samalla hän vaihtoi ylipapin ja nimitti väliaikaiseksi maaherraksi yhden suosikeistaan. Näin hän antoi Pilatukselle mahdollisuuden puhua omasta puolestaan, tyynnytti kapinallisten kiukun ja sai sekä roomalaisten että juutalaisten johtoon luottomiehensä.

Jäljet päättyvät Roomaan

Pilatus välttyi täpärästi Tiberiuksen keisarilliselta kiukulta. Kun hän maaliskuussa 37 saapui Roomaan, ”Caprin erakko” oli juuri kuollut kotisaarellaan. Tähän päättyvät asiatiedot Pilatuksesta. Tästä eteenpäin joudumme seuraamaan hänen ympärilleen luotua monisäikeistä tarinoiden verkkoa.

Vanhimmat alkukristilliset tekstit kertovat, että Pilatus joutui Tiberiusta seuranneen Caligulan epäsuosioon ja teki itsemurhan joko vuonna 37, 38 tai 39 Galliassa, minne hänet oli määrätty maanpakoon. Joidenkin lähteiden mukaan itsemurha oli Caligulan määräys, toiset esittävät syyksi tunnontuskat, joita Pilatus poti osuudestaan Jeesuksen kuolemaan.

Varmaa on, ettei Pilatus koskaan palannut virkapaikalleen, mutta se ei välttämättä tarkoita, että häntä rangaistiin. Pilatus oli toiminut Juudeassa 11 vuotta. Vitellius saattoi hyvin tarjota Pilatukselle mahdollisuutta yhdistää Rooman-käynti virkatehtävän vaihtoon. Imperiumissa matkat olivat pitkiä ja hankalia eikä niitä kukaan tehnyt mielikseen edestakaisin. Käytännöllisyyteen pyrkivän hallinnon kannalta ratkaisu olisi ollut mitä luontevin.

Tuskin Pilatuksella itselläänkään oli suurta halua takertua uuvuttavaan ja hankalaan virkapaikkaansa – varsinkaan, kun teko, josta häntä vastaan oli kanneltu , ei vaikuttanut millään lailla virkavirheeltä. Pysäyttäessään aseistautuneen, kiihottuneen kansanjoukon ja tukahduttaessaan kapinan Pilatus menetteli kuten jokainen vastuunsa tunteva roomalainen hallintomies olisi menetellyt.

Pilatuksen mahdollisesta uudesta virasta ei ole asiakirjoissa mainintaa. Toisaalta: miksi olisikaan? Keskivertovirkamiehen keskivertovirka ei kiinnostanut historioitsijoita.

Oli totuus mikä hyvänsä, Pilatus päihittää tunnettuudessa kirkkaasti niin Rooman kuuluisimman sotapäällikön Julius Caesarin kuin Rooman kuuluisimman puhujan Ciceron. Pilatukseen viitataan eri puolilla maailmaa useam­min kuin yhteenkään muuhun antiikin ajan mahtihahmoon. Jumalanpalveluksissa jo ensimmäisellä vuosisadalla käyttöön otettu apostolinen uskontunnustus tiivistää Jeesuksen ja Pilatuksen kohtalonyhteyden sanoihin ”passus sub Pontio Pilato, crucifixus, mortuus, et sepultus”, ’kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin’. Miljoonat ihmiset toistavat näitä sanoja joka päivä.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Aiheesta lisää:  Ann Wroe, Pilate: The biography of an invented man. Modern Library 2001; Helen Bond, Pontius Pilate in history and interpretation, Cambridge­ University Press 2004; Simon Sebag Monte­fiore, Jerusalem, kaupungin elämäkerta, WSOY 2012.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2014

Pilatuksen sanomaa Raamatussa

Mitä on totuus?
Pilatus esittää Jeesukselle vastakysymyksen tämän todettua tulleensa maailmaan todistamaan totuudesta.
Johanneksen evankeliumi

Katso: ihminen!
Pilatus esittelee Jeesuksen kansanjoukolle ruoskinnan jälkeen toivoen, että näky hellyttäisi juutalaiset vapauttamaan hänet.
Johanneksen evankeliumi

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.
Pilatus vastaa juutalaisille, jotka vaativat poistamaan rististä Jeesuksen tuomion syyn: INRI, Iesus Nazarenus Rex Iudaeorum, Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.
Johanneksen evankeliumi

Minä olen syytön tämän miehen vereen.
Pilatus sanoo, että juutalaiset ovat itse vastuussa Jeesuksen kohtalosta. Hän pesee kätensä väkijoukon nähden ennen kuin tuomitsee Jeesuksen kuolemaan.
Matteuksen evankeliumi

Edes taantuma ei ole pudottanut meitä maailman onnellisimpien kansakuntien joukosta. Tällä me todistamme, ettei raha yksin ratkaise, miten ihmiset elämänsä kokevat.

Tuossa keski-ikäinen rouva pyyhältää kauppakassia kantaen kohti bussipysäkkiä. Aika onnellisen näköinen tapaus. Tuossa kaksi vartijaa, mies ja nainen, halaa toisiaan leveä hymy kasvoillaan. Sitten ohi rymistelee pitkänhuiskea nuori skeittarisälli, jonka meno huokuu hyvää fiilistä. Näitä kaupunkilaisia katsellessa tulee itsekin hyvälle tuulelle.

Tämä on Suomi. Toimittajien kuuluisi olla kriittisiä, mutta eihän tälle mitään voi: kansainväliset vertailut toisensa jälkeen osoittavat, että suomalaiset ovat tavallista tyytyväisempää porukkaa. Sijoituksemme on yleensä maailman kymmenen onnellisimman joukossa. Uunituoreessa vuoden 2015 World Happiness Reportissa olemme kuudensia.

Onnellisuus ei ole kuulunut suomalaisten itsestään vaalimaan kuvaan. Kun katsomme peiliin, sieltä mulkoilee takaisin sellaisia kansallisia stereotypioita kuin talven pimeys ja kylmyys, vähäpuheisuus ja viina. Luulemme olevamme kyvyttömämpiä onneen kuin ihmiset etelän maissa, joissa on palmupuita ja auringonpaistetta.

Onnettomia nuo gallialaiset

Turhan synkkä omakuva vaatii uudistamista. Vaikka tyytyväisyydessä suomalaiset eivät ole ihan maailman huippua, paljon ei puutu. Täällä ollaan esimerkiksi onnellisempia kuin Ranskassa.

Tunnettu alankomaalainen onnellisuustutkija, Erasmus-yliopiston professori Ruut Veenhoven ja hänen työtoverinsa Gaël Brulé julkaisivat viime vuonna tutkimuksen, jossa he etsivät siihen selitystä. Sitä todella kaivataan.

Ranskalaisten elämäntaito ja joie de vivre ovat legendaarisia pitkin maailmaa. Ranskalaisilla on viininsä, keskustelutaitonsa, kahvilansa, kulinaariset perinteensä, tyylitajunsa ja charminsa. Miten he voivat olla onnettomampia kuin kylmän ja pimeän pohjolan asukkaat?

Onnen määrää tutkijat mittaavat tavallisesti parilla kolmella eri tavalla. Voidaan ensinnäkin kysyä ihmisiltä suoraan, miten tyytyväisiä he ovat viime aikoina olleet elämäänsä. Asteikko voi ulottua nollasta viiteen, kymmeneen tai vaikka sataan.

Edellisestä hieman eroaa niin sanotut Cantrillin tikapuut, jonka kymmenpienaiselle asteikolle ihmiset saavat asettaa itsensä. Tämä onnellisuusmittari ottaa huomioon sen, miten oma toteutunut elämä suhteutuu odotuksiimme ja toiveisiimme. Cantrillin tikkailla ylin askelma edustaa parasta mahdollista elämää, jonka voi ajatella itselleen, ja alin huonointa.

Onni koostuu myös jokapäiväisten miellyttävien ja ikävien tunteiden taseesta eli siitä, onko arjessamme enemmän mukavuutta ja iloa vai äreyttä ja ahdistusta.

Kansalaisten tunnelmat selviävät muun muassa tällaisin tiedusteluin: oletko edellisenä päivänä ollut masentunut tai stressaantunut, oletko tuntenut olevasi levollinen tai hymyillyt paljon?

Suomalaiset pärjäävät kaikilla mittareilla keskimääräistä paremmin ja jättävät Ranskan selvästi jälkeen. Esimerkiksi tunnepuntarilla vauraiden maiden keskiarvotulos oli 45, Ranskan luku 42 ja Suomen 54. Suomalaisten eilispäivät ovat siis kuluneet hauskemmin ja rentoutuneemmin kuin useimpien muunmaalaisten.

Vapaus tuottaa onnea

Ranska on kiinnostava vertailukohta, koska taloudellisesti Suomi on kutakuinkin samalla tasolla kuin Ranska. Bruttokansantuote henkeä kohti on likipitäen yhtä suuri molemmissa maissa, ja maat ovat saavuttaneet tulotason, jonka jälkeen kansakunnan vaurauden lisäys­ ei joidenkin tutkimusten mukaan juuri lisää kansakunnan keskimääräistä tyytyväisyyttä.

Jos raha ei ratkaise, mikä sitten? Brulén ja Veenhovenin selitys on hieman yllättävä: vapaus.

Vapaus koostuu siitä, miten yhteiskunnassa on tarjolla erilaisia mahdollisuuksia ja miten hyvin ihmiset ovat niistä perillä. Lisäksi ihmisten pitää olla vapaita valitsemaan: mitä suurempi on itseluottamus ja mitä pienempi on pakko sopeutua odotuksiin, sitä vapaammaksi ihminen kokee itsensä. Vapaa ihminen tuntee olevansa elämänsä ohjaksissa, ja sekös onnellistuttaa.

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimiin vannovassa maassa luettelon ensimmäistä herkkua on vähemmän kuin Suomessa, Niin osoittavat mittaukset.
Suomalaiset kokevat itsensä selvästi vapaammiksi kuin ranskalaiset. Ero syntyy kenties lapsuudessa. Ranskassa kotikasvatuksessa korostuu tottelevaisuus, Suomessa itsenäisyys. Gallien koulussa opetus tapahtuu ylhäältä alas, Suomessa lapset opiskelevat enemmän keskenään. Katolisen kirkon perinne on niin ikään autoritaarisempi kuin protestanttisen.

Maat vaurastuvat, onni pysyy

Vaikka raha ei ratkaise Ranskan ja Suomen välistä onnellisuusmaaottelua, eurot vaikuttavat. Rahan ja onnen suhde ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

Selvää on, että jos köyhä maa nousee taloudellisesta kurjuudesta, onnellisuus maassa lisääntyy. Taloustieteilijät kuitenkin taittavat peistä siitä, kasvattaako talouskasvu onnellisuutta vauraissa maissa.

Vastakkain ovat kokonaiset maailmankatsomukset. Toista suuntaa edustavat leppoistajat ja kasvukriitikot, joiden mukaan materia jo riittää länsimaissa ja voisimme keskittyä enemmän vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Toiset vakuuttavat, ettei kasvusta ja elintason kohottamisesta päästä ja että se tekee ihmisille hyvää vastakin. Molempien kantojen puolesta on näyttöä.

Etelä-Kalifornian yliopiston taloustieteen professori Richard Easterlin teki jo 1970-luvulla havainnon, jota sittemmin on kutsuttu hänen mukaansa Easterlinin paradoksiksi. Se kuuluu näin: vaikka maan sisällä varakkaat ovat onnellisempia kuin vähävaraiset, koko maan vaurastuminen ei kasvata kansalaisten onnellisuutta. Monissa maissa kansantuote on vuosien mittaan moninkertaistunut, mutta tyytyväisyys elämään on pysytellyt samalla tasolla.
Suomikin on paljon rikkaampi nyt kuin 1970-luvulla, mutta onnellisuus on liikahtanut vain hieman ylöspäin. Jos kuvittelemme aikakoneen, joka palauttaisi meidät 1970-luvun kulutustasolle, monet kokisivat järkytyksen. Siitä toivuttuaan he eivät kuitenkaan olisi juuri sen onnettomampia kuin nyt. Ihmiset tottuvat vauraudessaan tapahtuviin muutoksiin. Juuri tottuminen selittää osaltaan, miksi kansakunnan vaurastuminen ei lisää onnellisuutta tai lisää sitä vain vähän.

Melkein kaikkeen tottuu

Tottuminen ei rajoitu vain pankkitilin muutoksiin. Jotkut psykologit ovat väittäneet, että ihminen sopeutuu melkein mihin tahansa elämän sattumukseen. Tämän set point -teorian mukaan ihmisellä on tietty onnellisuuden perustaso, johon hän palaa vaurastumisen, köyhtymisen, avioi­tumisen, avioeron tai vammautumisen jälkeen. Mikään ei pitkällä aikavälillä hetkauta meitä suuntaan tai toiseen.

Onnen perustason ajatusta puoltavat esimerkiksi tutkimukset ihmisistä, jotka ovat halvaantuneet tapaturmissa. Jonkin ajan kuluttua heidän henkinen hyvinvointinsa palautuu enemmän kuin moni luulisi. Avioliiton elämää kohottava vaikutus tasaantuu toiseen suuntaan. Onnellisuustutkijat näyttävät usein käyrää, joka kuvaa ihmisen onnellisuuden muutosta ennen avioliittoa ja avioitumisen jälkeen. Käyrä kohoaa ja kohoaa ja huipentuu häävuonna, mutta sitten se alkaa laskea kohti tasoa, jolla se oli ennen liiton solmimista.

Perustasoteoriaa tukevat myös kaksostutkimukset, joissa on selvitetty onnellisuuden perinnöllisyyttä. Tuoreen katsauk­sen mukaan koetun hyvinvoinnin periytyvyys on arviolta 35 prosenttia eli samaa luokkaa kuin vakavan masennuksen. Kahden yhtä hyvissä tai huonoissa oloissa elävän ihmisen tyytyväisyys elämään voi erota suuresti. Persoonallisuuspiirteitä jaetaan epätasaisesti syntymässä. Jos on saanut ulospäinsuuntautuneen tai tunnollisen luonteen, voi kiittää onneaan. Sen sijaan neuroottisuus tietää enemmän huolia.
Tottumisella on rajansa. Avioliitossa­ tyytyväisyys ei laske liittoa edeltäneelle tasolle, vaikka arki alkaa. Parisuhteella on keskimäärin pysyvä onnellistuttava vaikutus. Yhtä lailla pysyvä, joskin päinvastainen vaikutus on terveyden menetyksellä. Mitä enemmän sairaus rajoittaa arkea, sitä enemmän se vähentää tyytyväisyyttä. Myöskään työttömyyteen psyyke ei kokonaan sopeudu: se ei lakkaa syömästä miestä tai naista.

Halut uusiutuvat jatkuvasti

Rahan tuoma onnen lisäys sen sijaan haihtuu sen jälkeen, kun tietty tarpeiden tyydytyksen perustaso on saavutettu. Näin ainakin Richard Easterlin on todennut tutkimuksissaan, jotka maalaavat kuvaa materian tavoittelun älyttömyydestä. Kun me saamme tai puolisomme saa palkankorotuksen, iloitsemme siitä aikamme mutta sitten jo totumme asiaan ja koettu hyvinvointimme palaa perustasolleen.

Yksi selitys tottumiseen on se, että tavoitteemme nousevat vaurastuessamme.
Yhdysvalloissa tutkittiin samaa ikäluokaa siten, että ihmisiä pyydettiin eri elämänvaiheissa valitsemaan kymmenen suuren hankinnan listasta ne, joita he uskoivat tarvitsevansa elääkseen hyvää elämää. Toivelista ulottui toisesta televisiosta ulkomaanmatkailuun, omistusasuntoon, uima-altaaseen ja kesämökkiin.  Kävi ilmi, että sitä mukaa kuin ihmiset saivat tyydytettyä toiveitaan, heille ilmaantui saman verran uusia. Varakkaammille haaveita sikisi vielä enemmän kuin muille.

Halujen jatkuva uusiutuminen takaa sen, että tyydytystä on vaikea saada lisää pelkästään hankkimalla lisää aineellista hyvää. Tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen uusiutuu jatkuvasti.

Jotkut evoluutiopsykologit uskovat, että taipumus on osa ihmisen perimää. Kenties kivikauden oloissa parhaiten menestyivät ne, jotka eivät jääneet nautiskelemaan olostaan, kun varastot olivat täynnä. He olivat hetken tyytyväisiä, mutta halusivat sitten taas lähteä poimimaan marjoja ja kaatamaan riistaa. Meillä on näiden tyytymättömien geenit, ja taipumus pitää meissä yllä toimeliaisuutta ja kulutusta, jolla ei ole eloonjäännin ja onnen tavoittelun kannalta merkitystä.

Vertailu pitää paikallaan

Toinenkin talouspsykologinen moottori pyörittää aineellisen kulutuksen oravanpyörää. Ihmiset juoksevat paikoillaan onnen perässä siksi, että he perustavat tyytyväisyytensä sosiaaliseen vertailuun. Vaurastuminen tuo lisää iloa elämään, jos se parantaa suhteellista asemaa. Jos taas viiteryhmä eli ne ihmiset, joihin ihminen itseään vertaa, vaurastuvat samaa tahtia, tulon lisäys ei ajan oloon tunnu miltään.

Vertailu on taannut sen, ettei kansantuotteen huima kasvu länsimaissa ole kääntynyt kovin kummoiseksi onnen kasvuksi. Se voi myös selittää, miksi Yhdysvalloissa tunnelmat ovat laskeneet samaan aikaan, kun tuloerot ovat jyrkentyneet. Kun vertailukohdat karkaavat kauem­maksi, oma suhteellinen asema heikkenee ja mieli mustenee.

Jo lapset osaavat vertailun taidon. Britanniassa on havaittu, että varakkailla alueilla vähävaraisten perheiden lapsilla on enemmän käytöshäiriöitä kuin alueil­la, joilla yleinen tulotaso on lähempänä omaa. Epäedullinen elintasovertailu kiristää pinnaa.

Easterlinin paradoksi käy järkeen, kun ottaa huomioon, miten totumme saavutuksiimme, keksimme uusia toiveita tavoiteltaviksi ja pysyttelemme tulojen kasvusta huolimatta aina vain kutakuinkin samalla tasolla suhteessa vertailuryhmäämme.

Silti järkeenkäypää on myös uskoa tyytyväisyyteen, jota kasvavat kulutusmahdollisuudet tuovat. Rahalla voi monella tavoin toteuttaa itseään ja viettää laadukasta vapaa-aikaa. Raha tarjoaa myös turvaa kohtalon koettelemuksia – sairauksia, menetyksiä, avioeroja – vastaan. Hyviin tuloihin yhdistyy usein myös kiinnostava työ ja arvostettu asema.

Raha ratkaisee sittenkin?

Vaurastumisen iloista on tieteellistä näyttöä. Daniel Kahneman ja Angus Deaton totesivat Yhdysvalloissa tekemässään tutkimuksessa, että tyytyväisyys elämään lisääntyy sitä mukaa kuin tulot nousevat eikä ole olemassa tulorajaa, jonka jälkeen arviot oman elämän hyvyydestä lakkaisivat kohenemasta.

Tyytyväisyys omaan elämään on kuitenkin eri asia kuin itse elämisen kokemus. Kaksikon mukaan myönteiset tunteet lisääntyvät vaurastuessa – mutteivät rajatta. Katto tulee vastaan, kun kotitalous­ tienaa 75 000 dollaria eli 70 000 euroa vuodessa.

Tutkimuksen aineisto kerättiin vuonna 2008, ja silloin kolmannes Yhdysvaltain kotitalouksista ylitti rajan. Sitä varakkaammilla hyvän olon tunteet eivät enää lisääntyneet. Vaikka rahalla voi hankkia kivoja kokemuksia matkoilla ja mukavuutta asumiseen, se ei tuo koettua onnea yhtään enempää. Eräässä tutkimuksessa huomattiinkin, että suurituloisten on vaikeampi nauttia elämän pienistä iloista.

Kahnemanin ja Deatonin tutkimus ei vielä osoita vääräksi väitettä, jonka mukaan kansantuotteen kasvu ei kasvata onnea. Siihen iskee toinen tutkijakaksikko.

Taloustieteilijäpariskunta Betsey Stevenson ja Justin Wolfers on julkaissut analyysejä, joiden mukaan mitään Easterlinin paradoksia ei ole olemassa: kansantuotteen kasvu ja tyytyväisyys käyvät tyylikkäästi yhtä jalkaa, eikä mitään eurorajaa onnen kasvulle tule vastaan. Easterlin on yksinkertaisesti väärässä, duo summaa.

Tunne seuraa suhdanteita

Kasvun ja onnen kiista ei ole asettunut. Easterlin on väittänyt, että hänen kriitikkonsa sekoittavat lyhyen aikavälin talouden vaihtelut ja pitkän ajan talouskasvun. Ihmisten onnellisuus nousee ja laskee nousu- ja laskukausien mukana, mutta pitkän aikavälin kansantuotteen kasvu ei sitä vastoin näytä kohottavan kansakunnan mielialaa yhtään.

Yliopistonlehtori Jani-Petri Laamanen Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta on saanut työtovereidensa kanssa samansuuntaisia tuloksia.

– Kansantuotteen kasvu lisää onnellisuutta tilapäisesti mutta ei pitemmäksi aikaa. Kun tulee taantuma, onnellisuuskin notkahtaa. Joitain merkkejä on siitä, että taantuma vaikuttaa enemmän kuin vastaava nousu. Yllättäen Suomi ei ole taantumasta huolimatta kuitenkaan keskimäärin erityisen onneton, Laamanen kertoo.

Eri mailla näyttää olevan erilainen kyky kääntää vauraus onnellisuudeksi. Suomessa, muissa pohjoismaissa, Sveitsissä ja Hollannissa temppu osataan, sillä nämä maat yleensä johtavat onnellisuuslistauksia. Sen sijaan Belgia on erikoinen tapaus: kun maa on vaurastunut, sen kansalaisten tyytyväisyys on vain vähentynyt.

Belgiassa vaurastuminen kanavoituu ilmeisesti kulutukseen, joka ei ole omiaan lisäämään ihmisten onnellisuutta. Tällaiseen arvioon päätyivät Laamanen ja hänen kollegansa, kun he tutkivat ihmissuhteiden, onnellisuuden ja talouskasvun kolmiyhteyttä.

– Maissa, joissa ihmiset helposti ryhtyvät statuskilpailuun ja kilpavarusteluun, bruttokansantuote ei tuota onnellisuutta niin paljon kuin maissa, joissa statuskilpailua ei esiinny. Jos ihmiset näyttävät statusta ulospäin, se aiheuttaa muissa huonommuuden tunnetta. Siten lisäraha ja -kulutus ei lisääkään hyvinvointia, Laamanen sanoo.

Suomessa sanotaan usein, että täällä ei saa näyttää rikastumistaan. Tätä ei siis tule pitää kateutena vaan itsesuojeluvaistona, joka parantaa kansakunnan onnellisuustasetta.

Hyvinvointivaltio kannattaa

Suomen kuten muidenkin pohjoismaiden valttina on hyvinvointivaltio tulonjakoineen ja sosiaalimenoineen. Niiden merkitys on tosin myös kiistetty. Asialla on ollut Ranskan ja Suomen vertailusta tuttu Ruut Veenhoven.

Veethoven julkaisi 15 vuotta sitten laajan tutkimuksen, jonka mukaan sosiaalimenojen suuruuden ja kansalaisten onnellisuuden välillä ei ole mitään yhteyttä. Anteliaan sosiaaliturvan maissa ihmiset eivät olleet yhtään onnellisempia eikä onnellisuus tasaisemmin jakautunut kuin niissä yhtä rikkaissa maissa, joissa sosiaalimenot jäivät pieniksi.

Suomen Pankin entinen johtaja Kari Nars tulkitsee tutkimustulosta kirjassaan Raha ja onni (2006) niin, että sosiaaliturvakin kärsii samanlaisesta tottumisesta kuin vaurastuminen yleensä: kun yhdet tarpeet tyydytetään, uusia syntyy tilalle. Tyytymättömyys ei katoa minnekään, ja siksi sosiaalimenot eivät paradoksaalisesti tuota sitä hyvinvointia, jota niiden olisi tarkoitus tuottaa.
Itä-Suomen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Juho Saari arvostelee hollantilaistutkimuksen asetelmia kirjassaan Onnellisuuspolitiikka (2012).
Esimerkiksi Yhdysvallat on siinä yksi pienten sosiaalimenojen maa. Jos kuitenkin ottaa huomioon sikäläisen eläkevakuutuksen ja yksityisen terveydenhuollon, sosiaalimenojen osuus kasvaa yhtä suureksi kuin pohjoismaissa. Saaren tekemät vertailut Euroopan valtioiden välillä osoittavat myös, että suurempien sosiaalimenojen ja kansalaisten onnellisuuden välillä on yhteys.

Köyhä hyötyy vähemmästä

Yksi onnellisuuteen liittyvä mekanismi­ puoltaisi hyvinvointivaltion harjoittamaa tulonjakopolitiikkaa. Rahalla on halvempaa lisätä köyhien onnea kuin rikkaiden, ja useimmista sosiaalipolitiikan etuuksista nauttivat pikemminkin pienituloiset kansalaiset. Summa, joka tuntuu hyvältä köyhän elämässä, ei välttämättä merkitse paljon mitään rikkaalle. Varakas tarvitsee enemmän rahaa onnen lisäyk­seen kuin köyhä.

Hyvinvointivaltion rahoitus tuottaa onnellisuustappiota varakkaille, jotka veroillaan maksavat sosiaalimenot. Verotuksen tuskaa saattaa vielä korostaa talouspsykologiasta tuttu tappiokammo. Menetykset tuntuvat ikävämmiltä kuin samansuuruiset voitot hyviltä. Juho Saaren mukaan ratkaisevaa on, miten läpinäkyvästi tulojen uudelleenjako tehdään.

Kärvistelyä aiheutuu eniten, jos verotuksen rahallisen menetyksen näkee konkreettisesti tilillään. Koska tietoisuus menetyksestä lisää tuskaa, vero kannattaa napsaista silloin, kun raha ei vielä ole tilillä. Palkkaverotuksessa se meneekin työnantajan maksamana, ja arvonlisäverossa se on piilossa tavaroiden ja palveluiden hinnoissa. Yrittäjät sen sijaan näkevät selvemmin, miten verot vaikuttavat tuloihin.  

Onnellisuuden kokonaistase näyttää kuitenkin jäävän hyvinvointivaltiossa voitolliseksi. Sijoitukset siihen kannattavat.

Vuonna 2011 Shige Oishi ja Ed Diener osoittivat 54 maan vertailullaan, että progressiivisen verotuksen maissa voidaan parhaiten. Näissä maissa ihmiset useimmin arvioivat elämänsä olevan lähimpänä parasta mahdollista. Niissä koettiin myös enemmän myönteisiä tunteita ja vähemmän kielteisiä. Yksi näitä onnen maita on Suomi.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2015


Ohje 1:  Sulje korvat onnellisuuspuheelta

Oletko saanut tarpeeksesi onnellisuudesta? Tuntuuko, että siitä on tullut jonkinlainen pakko? Se ei ole ihme nykyisin, kun onnellisuus näyttää olevan elämän ainoa todellinen tarkoitus.

Yhteiskuntatieteissä ja psykologiassa tunnetaan ironisen vaikutuksen ilmiö. Se tarkoittaa, että jonkin toimenpiteen seurauk­set kääntyvät päinvas­taisiksi kuin alun perin tarkoitettiin. Näin on käynyt osaksi myös onnellisuuden tavoittelulle.

Mitä enemmän uskomme, että yhteiskunta olettaa meidän pyrkivän onnellisuuteen, sitä pahemmin koemme kielteiset tunteemme, kuten surun. Näin vihjaa Brock Bastianin ja kumppaneiden Japanissa ja Australiassa tekemä tutkimus. Vaikutus oli suurempi Australiassa. Länsimaisissa kulttuureissa ikäviä tunteita ilmeisesti siedetään huonommin, ja tämä karttelu on omiaan voimistamaan niitä. Olisimme onnellisempia, jos suhtautuisimme suopeammin suruun, alakuloon ja ahdistukseen.

Onnen tärkeyden korostaminen voi myös laimentaa myönteisiä tunteita, kertoo Iris Mauss työtovereineen Emotion-lehdessä. Kun elämyksiin kohdistuvat odotukset kasvavat, kivaa kokemusta sen koittaessa nakertaa pettymyksen tunne.


Ohje 2: Osta elämyksiä, älä tavaraa

Jos rahalla ei onnistu hankkimaan onnea, käyttää sitä väärin. Kannattaa kohdentaa se mieluummin elämyksiin ja kulttuuriin kuin aineellisiin asioihin. Elämysten ostelu tuottaa enemmän mielihyvää kuin tavaroiden, osoittavat eri tutkimukset.

Tavaran antama nautinto väljähtyy nopeasti, kun taas elämys – vaikkapa käynti konsertissa – tuntuu tyydyttävältä vielä kauan tapahtuman jälkeenkin. Ihmiset palaavat mielessään paljon useam­min elämyksiinsä kuin aineellisiin hankintoihinsa.   

Elämysostos alkaa kohottaa mielialaa jo ennen kuin se toteutuu.Lämmittelemme ennakolta sen odotuksessa.

Kulttuurin ja elämysten kulutuksessa on sekin etu, että niistä nautitaan enemmän niiden itsensä vuoksi. Tavaroissa sen sijaan on usein mukana vertailu muiden tavaroihin, ja jos omat eivät pärjää vertailussa, mieli myrtyy.


Ohje 3: Ole kiltti

Ennen piti olla avulias, ystävällinen, kiitollinen ja antelias, jotta olisi moraalisesti hyvä ihminen. Nyt näistä hyveistä on tullut väline, jolla kohottaa onnellisuuttaan. Kaikkien mainittujen hyveiden hyöty on osoitettu useissa tutkimuksissa, joita on tehnyt muun muassa Sonya Lubomirsky.

Jos hyveet tekevät onnelliseksi, niin käy myös päinvastoin: onnellisuus lisää hyveitä. Onnellisuus tekee epäitsekkäämmäksi ja kiitollisemmaksi. Hyveellinen toiminta ja onnellisuus muodostavat toisiaan voimistavan kehän.

Ei kuitenkaan kannata syyllistyä, jos elämä ei juuri nyt  hymyile. Myös vastoinkäymisistä voi kummuta hyveitä, muistuttaa tunnettu onnellisuustutkija Ed Diener.


Ohje 4: Keskity siihen, mitä teet

Kun olet palaverissa, hoidat lasta, katsot televisiota, siivoat tai keskustelet toisten ihmisten kanssa, keskitä huomiosi siihen. Vaikka tehtävä tympäisisi, ole siinä henkisesti mukana. Silloin olet tyytyväisempi kuin haikaillessasi ajatuksissasi jonnekin toisaalle.

Harhaileva mieli on onneton mieli, kiteyttävät Matthew Killingsworth ja Daniel Gilbert.

He olivat saaneet tuhannet kännykän käyttäjät innostumaan tutkimuksesta, jossa näille putkahti tämän tästä puhelimeen tiedustelu siitä, mitä he olivat tekemässä, harhailiko mieli ja miltä tuntui.

Lähes puolet ajasta ihmisten mieli oli poissaoleva. Vain seksiä harjoitettaessa fokus oli täydellisesti asiassa. Edes eksyily mukaviin mietteisiin ei voittanut sitä, että oli läsnä tekemisessään.


Ohje 5: Ryhdy aktivistiksi

Eikö mielenosoittajissa ja aktivisteissa ole jotain kadehdittavaa? Heillä on mielekästä tekemistä, he välittävät asioista ja pyrkivät todella tekemään niille jotakin.

Kaiken lisäksi aktivistit ovat onnellisempia kuin epäpoliittiset kansalaiset. Selitys ei ole ainakaan yksin se, että onnelliset osallistuisivat enemmän, kertoo Malte Klarin ja Tim Kasserin opiskelijoiden parissa tekemä tutkimus. Poliittinen toiminta itsessään sai opiskelijat tuntemaan itsensä elävämmiksi ja energisemmiksi kuin tunsivat verrokit, jotka puuhasivat jotakin vähemmän poliittista.  

Ensimmäinen kuulu onnellisuuden tutkija, filosofi Aristoteles jo sanoi, että ihminen on yhteisöllinen olento ja hyvään elämään kuuluu yhteiskunnallinen osallistuminen. Jos siitä tulee vielä hyvä olo,  ei ole mitään syytä olla menemättä mielenosoitukseen.

Internet muuttaa avaruuteen

Maan kiertoradalla netti vapautuu valtioiden asettamista rajoista.

Avaruuskilpa on saanut uuden muodon. Nyt ei ole kyse kylmästä sodasta eikä kilpajuoksusta Kuuhun. Nyt internet nousee avaruuteen.

Avaruuden kautta nettiyhteydet laajenevat nopeasti maapallon syrjäseuduille. Samalla ne, jotka hallitsevat internetin viestiliikennettä taivaalta, suojautuvat...

Jos olet tilaaja voit kirjautua sisään ja lukea tämän artikkelin.

Kirjaudu tai rekisteröidy palveluun.
Tilaa Tiede
 

Muukalaiskammo alkoi tautien pelosta

Kautta aikain ihminen on löytänyt syntipukit sairauksiin oman yhteisönsä ulkopuolelta. Syytämme taudeista niitä, joita halveksimme.

Siitä lähtien, kun ebola keväällä 2014 nousi maailman puheenaiheeksi, monet afrikkalaistaustaiset ihmiset ovat joutuneet ennakkoluulojen kohteiksi. Yhdysvalloissa heitä on ebolapelon takia kiusattu kouluissa, heiltä on evätty pääsy työpaikoille, heille ei ole tarjoiltu ravintoloissa, eikä heitä...

Jos olet tilaaja voit kirjautua sisään ja lukea tämän artikkelin.

Kirjaudu tai rekisteröidy palveluun.
Tilaa Tiede
 

Ihmiskeho yllättää

Ihmisellä on häntäluu, vaikkei ole häntää, ja pörhistyvä karvoitus, vaikkei ole turkkia.

Nikotellen enemmän maitoa masuun

Hikka eli nikotus tyypillisine äänineen syntyy, kun pallean äkkisupistus imaisee ilmaa ja samanaikaisesti kurkunpää äänihuulineen sulkeutuu.

Kaikilla on joskus hikka, mutta keskosena syntyneillä se on tavallista yleisempää.

Hikan voivat...

Jos olet tilaaja voit kirjautua sisään ja lukea tämän artikkelin.

Kirjaudu tai rekisteröidy palveluun.
Tilaa Tiede