Scifinä pysyy – jopa Marsissa. Kuva: Nasa

Jossakin voi olla omaa – ja sitä pitää varjella.

Jotkut astrobiologit ovat vakavissaan ehdottaneet, että esimerkiksi kasvien siemeniä lähetettäisiin avaruuteen luotainten mukana. Ei ole lähetetty, sillä velvollisuutemme on olla häiritsemättä elämää, jota jossakin mahdollisesti on.

Marsiin elämää kuitenkin suunnitellaan, vaikka olot ovat Maan elämälle liian ankarat. Naapuriltamme puuttuu ilmakehä, joka suojaa avaruussäteilyltä, tasoittaa lämpötilaa ja luo ilmanpaineen, jossa vesi pysyy juoksevana. Happeakaan ilmakehässä ei ole riittävästi, mutta alkeelliset eliöt saattaisivat menestyä, jos ne suojattaisiin säteilyltä ja kuivuudelta.

Jos Marsiin rakennetaan siirtokunta, sinne pitää viedä sellaisia perustuotannon eliöitä – kasveja, leviä ja mikrobeja – joiden avulla voi tuottaa elintarvikkeita, happea ja polttoaineita.

Suureelliset suunnitelmat tähtäävät koko planeetan maankaltaistamiseen. Se edellyttää, että Marsiin saadaan palautetuksi riittävän tiheä ja kasvihuonekaasuinen ilmakehä. Silloin lämpötila nousisi ja jäätyneet vesivarat sulaisivat ja myös pysyisivät sulina.

Ilmakehää voisi muokata sulattamalla Marsin napojen hiilidioksidijäätiköitä avaruuspeilien tai tehokkaiden kasvihuonekaasujen, kuten fluorihiilivetyjen, avulla.

Uusimmat tiedot kuitenkin osoittavat, ettei hiilidioksidijäätä ole tarpeeksi. Määrä ei riitä tuottamaan juoksevan veden ylläpitoon tarvittavaa ilmakehää ja ilmanpainetta.

Vastaajana Kirsi Lehto,

kasvivirologian dosentti, biokemian laitos, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

M.S
Seuraa 
Viestejä4
Liittynyt15.4.2016

Miksi emme vie elämää muille planeetoille?

Sehän olisi todella väärin kun miettii että horjuttaisi vierasta elinympäristöä. Sen näkee mitä on tapahtunu maapallon niissäkin kolkissa mihin esimerkiksi ei joku tietty eläinlaji kuulu ja ihminen on vieny sen sinne, niin ei hyvin käy. Yhdeltäki saarelta linnut alko loppua ja hämähäkit kukoistaa kun oli laivan mukana päässy käärme ja niillä ei ollu luontaisia vihollisia siellä. Kyllä elämä löytää tien jos se on tullakseen.
Lue kommentti

Ehkä tuulen vinkumisesta rattaissa.

Kovalla vauhdilla liikkumista kuvaavat sanonnat, joissa puhutaan hippuloiden vinkumisesta, ovat tulleet suomen kirjakieleen kansankielestä 1900-luvun alussa. Varhaisimmissa esimerkeissä ne kuvaavat usein rattailla ajamista. Eräissä satakuntalais- ja hämäläismurteissa ajelurattaita onkin nimitetty hippularattaiksi. Itse hippula-sanan merkityksestä ei juuri tässä sanonnassa voi sanoa mitään varmaa. Hippu merkitsee kansankielessä monen muun asian lisäksi ohutta kärkeä, ja hippula on ilmeisesti tämän johdos. Näin ollen vinkuvat hippulat voisivat tarkoittaa ajorattaiden ulokkeita, joissa tuuli vinkuu kovalla vauhdilla ajettaessa.

Sanonta on kirjallisuuden välityksellä tullut tutuksi myös sellaisille ihmisille, joiden omassa kielenparressa hippula-sanaa ei ole käytetty ollenkaan tai sillä on ollut jokin muu merkitys. Näitä muita merkityksiä ovat esimerkiksi puolisukat, tossut tai kengännauhat. Iissä ja Kuusamossa hippulat ovat tarkoittaneet miesten sukuelimiä. Näin ollen sanonta on voinut käyttäjien mielessä saada uusia tulkintoja ja käyttöaloja. Tarkka ymmärtäminen ei ole ollut välttämätön ehto sanonnan käytölle.

Hippula-sana on äännerakenteeltaan sellainen, että se voidaan tulkita pelkäksi kuvailusanaksi vailla täsmällistä perusmerkitystä. Stadin slangissa hippula on merkinnyt rahaa samaan tapaan kuin nappula, ja monikollista hippulat-sanaa on käytetty hippojen eli iloisen tanssitilaisuuden merkityksessä. Näiden pohjalta ei hippuloiden vinkumista voi kuitenkaan selittää, sillä ne ovat selvästi nuorempia kuin murrepohjaiset kirjakielen esimerkit.

Vastaajana Kaisa Häkkinen, suomen kielen professori, Turun yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2014

Radioaktiivisuus ei riitä sähköntuotantoon, ja riskit ylittävät hyödyt.

Säteilyssä tosiaankin on energiaa. Osa ydinjätteestä, erityisesti käytetty ydinpolttoaine, säteilee voimakkaasti tuhansia vuosia.

Sarjakuvassa Wagner-sika ratkaisi rannekellon paristonvaihdon rakentamalla kellon, joka käy ydinjätteellä hamaan tulevaisuuteen.

Todellisuudessa säteilylähteitä on käytetty energian tuottamiseen kaukokohteissa, ainakin majakoissa ja avaruusluotaimissa, mutta ydinjätettä ei niissäkään ole kokeiltu.

Ydinvoimalassa esiintyy jälkilämpöä, joka johtuu käytetyn polttoaineen radioaktiivisuudesta. Radioaktiivisuus ei kuitenkaan riitä sähköntuotantoon. Se laskee jo yhdessä päivässä reaktorin sulkemisen jälkeen peräti alle prosenttiin voimalan käyttötehosta.

Säteilyn kuljettama energia pystyy tuhoamaan elimistön soluja tai niiden osia. Siksi voimakkaan säteilyn aiheuttamat terveydelliset haitat ovat suuria säteilyn kantamaan energiaan nähden.

Säteilyturvakeskus kertookin kirjassaan Säteilyn käyttö, että majakoista vääriin käsiin joutuneita voimakkaita säteilylähteitä on käytetty lämmittiminä. Ne ovat jopa tappaneet ihmisiä entisen Neuvostoliiton alueella.

Vastaajana Markus Airila,

vanhempi tutkija, Teknologian tutkimuskeskus VTT.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25176
Liittynyt16.3.2005

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

käyttäjä-138 kirjoitti: Tuosta vastauksesta on selvästi unohtunut loppuosa. Selväksi tuli, ettei säteilyä pystytä käyttämään energiantuotannossaa. Mutta ydinjätteitä ihan varmasti.voi. Tietenkin voi, teknisesti, koska se tuottaa merkittäviä määriä lämpöä. Esteet ovat lähinnä poliittisia, mikä seuraa tavallisten ihmisten hysteerisestä suhtautumisesta ydinvoimaan. Mene poliitikkona ajamaan ydinteknologian merkittävää vapauttamista ja hyödyntämisen lisäämistä, niin se on paljon tehokkaampi tapa...
Lue kommentti
Neutroni
Seuraa 
Viestejä25176
Liittynyt16.3.2005

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

o_turunen kirjoitti: Kerrotko, miten ydinjätteillä tuotetaan energiaa? Pumpataan lämpöä polttoainesauvojen säilytysaltaasta? Heivataan öljypoltin kellarista pihalle ja laitetaan tilalle muutama kilo korkea-aktiivista ydinjätettä ja muurataan tiilistä säteilysuoja. Ja kas, meillä on 100 vuotta lämmittävä ikikattila ja säästetään muutama tonni vuodessa öljylaskuissa. Olisihan siinä toki riskinsä, kun omatoimimiehet alkaisivat tutkia ydinenergian sovellettavuutta harrastusprojekteihinsa ja...
Lue kommentti

Tilanahtaus ei suosi kaksosia.

Kaksi ruskuaista yhdessä munassa ei ole kovin harvinainen ilmiö. Silti harvoin kuoriutuu kahta poikasta, vaikka molemmat munasolut olisivat hedelmöittyneet. Yleensä kumpikin menehtyy tai vain toinen kuoriutuu.

Syynä on tilanahtaus. Useimmiten kumpikaan alkio ei saa kasvatettua riittävän laajaa suoni- ja rakkokalvoa munan kuoreen asti tai vain jompikumpi onnistuu. Alkio vaihtaa kaasuja, kuten happea ja hiilidioksidia, kalvojen kautta munan kuoren läpi. Kalvojen vajaatoiminta estää alkionkehityksen.

Kanoilta tunnetaan myös tapauksia, joissa munan sisällä on toinen muna kuorineen kaikkineen. Silloin sisemmän munan alkion kaasuaineenvaihdunta ei onnistu ollenkaan, vaikka kalvot olisivat normaalit.

Vastaajana Esa Hohtola,

eläinfysiologian professori, Oulun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/207

Juhannuksen alla koivun lehti on mitassaan mutta vielä pehmeä.

Vanha kansa neuvoi taittamaan saunavihdakset juhannuksen tienoilla. Absoluuttista vastausta kysymykseen ei ole, mutta ikiaikaisessa ohjeessa lienee jokin perä.

Alkukesällä koivun lehdet kasvavat kovaa vauhtia. Juhannukseen mennessä ne ovat yleensä laajentuneet täyteen mittaansa. Sen jälkeen on vuorossa tukevoituminen: lehdet valmistavat lopullisen kokonsa mukaisen soluseinän, ja niistä tulee kovempia. Siksi ennen juhannusta tehtyjen vihtojen lehdissä on vielä sopivasti pehmeyttä ja mukautuvaisuutta. Kovilla lehdillä voi toki vihtoa, mutta alkukesän pehmeämmät lehdet tuntuvat varmasti miellyttävämmiltä.

Toisen kansanviisauden mukaan alkukesän lehdet saattaisivat irrota rivakan kylpijän käsissä. Siksi vihtaa ei kannattaisi tehdä ennen juhannusta.

Tämä ei pidä kuitenkaan paikkaansa. Lehtiruodin liitos oksiin on yhtä kiinteä sekä alku- että loppukesästä.

Vastaajana Jaakko Kangasjärvi,

kasvibiologian professori, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017