Vuodet eivät yksin ratkaise. Kuva: Shutterstock
Vuodet eivät yksin ratkaise. Kuva: Shutterstock

Vastaus vaihtelee tarkastelukulman mukaan.

Vanheneminen alkaa itse asiassa syntymästä, joten ilmiö on määrittelykysymys.

Suomessa kansan- eli vanhuuseläkkeen ikäraja on ollut kautta aikojen 65 vuotta. Tätä rajaa on käytetty tutkittaessa vanhenemista.

Nykyään vanhuuden raja vedetään usein 75 vuoteen. Tutkijat ovat perustelleet tätä muuan muassa sillä, että terveysseurantojen perusteella raihnaus yleistyy 75–80 vuoden välillä. Tämä on kuitenkin keskiarvo, koska vanhusväestö on äärimmäisen heterogeeninen. Joukko ulottuu maratoonareista täysin toimintakyvyttömiin.

Kun ikääntyvien terveys ja toimintakyky ovat viime vuosikymmeninä kohentuneet, monet ovat nostaneet rajan 80 vuoteen. Tässä katsannossa varsinaisia vanhuksia ovat yli 85-vuotiaat.

Kronologista ikää järkevämpi mittari olisi biologinen ikä. Sitä voidaan määritellä monin tavoin. Yksi niistä on verenkiertoelimistön kunto: ihminen on yhtä vanha kuin hänen valtimonsa. Ennenaikaiseen vanhenemiseen voi viitata alkava gerastenia eli hauraus-raihnaus-oireyhtymä. Sitä potevan terveys heikkenee ilman selvää sairautta.

Kansainvälisesti vanhenemisen mittariksi on suositeltu kävelynopeutta. Vanhenemiseen viittaa hidas kävely, alle 0,8 metriä sekunnissa. Tällä tavoin vanha voi olla jo 55-vuotias.

Vastaajana Timo Strandberg, geriatrian professori, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2016

Juuriyhteydet pitävät hengissä pitkään. Kuva: Shutterstock

Vanhimmat ovat olleet lähes satavuotiaita.

Kanto voi elää omilla varastoravinteillaan ja -hiilihydraateillaan pari vuotta, mutta ne kannot, joilla on juuriyhteyksiä eläviin puihin, saattavat säilyä elossa vuosikymmeniä. Juuriyhteyksiä on löydetty yli 150 puulajilta, muun muassa männyltä, kuuselta ja koivulta. Eniten niitä syntyy tiheässä kasvaville puille.

Kannon elossaolo havaitaan helpoimmin paksuuskasvusta, mikä havupuilla näkyy uusien vuosirenkaiden muodostumisena. Kantojen paksuuskasvusta on runsaasti tutkimuksia yli sadan vuoden ajalta pääosin Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta.

Suomessa professori Paavo Yli-Vakkuri havaitsi 1940–1950-luvulla, että kaadettujen mäntyjen kannoista joka kymmenes oli jäänyt eloon. Hänen tuloksensa viittasivat siihen, että kanto voi juuriyhteyksillä säilyä elossa yhtä kauan kuin sen isäntäpuukin eli vuosikymmeniä.

Yli-Vakkuri havaitsi myös, että vesi voi kulkeutua kaadettujen puiden juuristoista niiden kanssa juuriyhteydessä oleviin eläviin puihin.

Keski-Euroopasta Juravuoristosta on raportoitu vuonna 1743 kaadetun hopeakuusen kannon olleen elossa vielä vuonna 1836. Kannossa oli 92 vuosirengasta, jotka olivat syntyneet hakkuun jälkeen. Kannon vanha keskiosa hakkuuta edeltäneeltä ajalta oli kokonaan kadonnut.

Vastaajana Heljä-Sisko Helmisaari,

metsämaatieteen professori, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Joillakin virtsaamistarve syntyy jo 2,5 desilitrasta.

Aikuisen ihmisen virtsarakkoon mahtuu melko helposti noin neljä desilitraa virtsaa. Viimeistään silloin tekee mieli tyhjentää rakko. Jos tässä vaiheessa jää pidättelemään, tulee melko pian niin tukala olo, että haluaa vessaan ja kiireesti.

Virtsaamistarve on kuitenkin yksilöllinen. Joillakin pissahätä syntyy jo 2,5 desilitrasta.

Virtsan määrä vaihtelee juodun nestemäärän mukaan. Keskimäärin nautimme nesteitä sen verran, että pissaamme päivässä vähintään litran, usein enemmänkin. Pissakäyntejä kertyy siten vähintään kolme päivässä, mutta monesti useampia.

Jos pissaamista lykkää, virtsarakko venyy yli, ja se tuntuu kipuna. Kukaan ei kykenekään pidättämän pissaamista niin pitkään, että siitä olisi elimellistä haittaa.

Joissakin sairauksissa virtsarakon tyhjeneminen häiriintyy, ja silloin rakkoon voi toistuvasti kertyä liikaa virtsaa. Jos tilaa ei hoideta ajoissa, seuraukset ovat huonot. Rakon ylipaine välittyy virtsanjohtimia munuaisiin, jotka vaurioituvat nopeasti.

Vastaajana Pertti Mustajoki,

professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Satunnainen liike solmiuttaa.

Nappikuulokkeiden solmuun meno on tuttu riesa, sillä piuhojen sattumanvarainen liike johtaa aina todennäköisemmin sotkeutumiseen kuin selvänä pysymiseen.

Tutkimuksista tiedetään sen verran, että mitä pidempi nauha on ja mitä pidempään sitä heilutellaan laatikossa, sitä todennäköisemmin siihen syntyy solmuja. Parhaiten suorina pysyvät piuhat, joiden mitta jää alle 30 sentin.

Piuhat muodostavat nipussa ollessaan monimutkaisia kiemuroita, joista niiden päät pääsevät herkästi pujottautumaan läpi, kun nippu heiluu taskussa tai kassin pohjalla. Pienikin liike saa piuhat aina vain monimutkaisempaan solmuun.

Toki piuhat voisivat hölskyessään pysyä sotkuittakin, mutta vaihtoehtoja, joiden tuloksena on sotku, on valtava määrä verrattuna sotkuttomiin. Satunnaisen hölskymisen todennäköisin seuraus on siis sotku.

Voisi ajatella, että kuulokkeet kannattaa pakata tilaan, jossa ne mahtuvat liikkumaan vain vähän.

Vastaajana Ilkka Hendolin,

fysiikan tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Pulkistuu vaan ei poksahda.

Punkki eli puutiainen imee verta varsin hitaasti, yleensä useita päiviä. Sinä aikana sen solut ehtivät jakautua ja kutikula, ulkopintaa verhoava joustava kerros, venyä, joten verta mahtuu paljon. Siksi ei ole pelkoa, että punkki poksahtaisi.

Paineen kasvu saa luultavasti punkin lopettamaan veren imemisen.

Lähikuvat paljastavat, että suurimmat verta imeneet punkit ovat palloja, joilla on läpimittaa kuusi–seitsemän millimetriä. Se vastaa noin 0,2 millilitran veritilavuutta.

Vastaajana Esa Hohtola,

eläinfysiologian emeritusprofessori, Oulun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017